Tilaa RSS-feed

Asumisen realiteettien kaksijakoisuus näkyy Lyonissa

Osallistun tällä viikolla sosiaalisen asumisen festivaalille Lyonissa (International Social housing festival 2019). Ohjelma on monipuolinen kattaus asukkaiden osallisuudesta uudenlaiseen rakentamiseen.

Ohjelman heikkoutena on ollut se, että esityspaikat ovat melko vaikeasti löydettävissä, osa näyttelyistä on vain ranskaksi ja puhe-esitykset ovat puuduttavan pitkiä ja monotonisia. Italianmatkailun rakastajalle ei sen sijaan tuota vaikeutta hyväksyä sitä, että annetut ohjelma-ajat ovat vain luova ehdotus.

Ohjelman ulkopuoliset kohtaamiset ja keskustelut ovat olleet kuitenkin erinomainen lisäsuola ohjelmaan. Eilen istuin illallisella, jossa mukana oli saksalaisia, hollantilaisia ja italialaisia seminaarilaisia. Nuoren italialaisen, poikieni ikäisen naisen kanssa keskustelin muun muassa asumisen kulttuurin muutoksista maissamme.

Ilaria niminen nainen kertoi, että Italiassa on perinteisesti pyritty asunnon omistamiseen, ihan kuten Suomessakin. Mutta nyt nuoret haluavat jotain muuta, niin kuin meilläkin. Halutaan reissata tai ei tiedetä halutaanko ylipäänsä asua jatkossa omassa maassa. Omistusasuminen hankaloittaa noita tarpeita. Ilaria itsekin asuu ja tekee nyt töitä Brysselissä vuokra-asumisen edistämiseksi.

Ilaria totesi, että onhan se mukavaa, että on mahdollisuuksia, mutta onko myös käynyt niin, ettei osata olla onnellisia mistään. Mielenkiintoinen ajatus.

Tuossa ajatuksessa kiteytyy hyvin Lyonissakin näkyvä elämän realiteettien kaksijakoisuus tänä päivänä. Mahdollisuuksien luoma onnellisuusvaje lienee hyvin elitistinen ongelma. Ne joilla on valinnan mahdollisuuksia, eivät välttämättä ymmärrä olevansa etuoikeutettuja, vaan etsivät koko ajan jotain nurkan takana olevaa parempaa.

Ja nyt ei pidä sekoittaa tätä ajatusta siihen, että mitään ei pitäisi kehittää. Totta kai asioita kannattaa päivittää parempaan suuntaan. Ja minun mielestäni siihen kuuluu myös se, että kohtuuhintaisia asuntoja on tarjolla monipuolisesti siten, että voi oikeasti valita haluaako omistaa vai asua toisin.

Itse koen kuuluvani juuri tuohon valinnanvapauden eliittiin. Työni kautta pyrin kuitenkin miettimään koko ajan sitä, miten pystytään parantamaan kaikkien valinnan mahdollisuuksia. Ehkä omaa haluani edistää tuota asiaa selittää se, että on lähtöisin mökistä, jossa ainoana mukavuutena oli sähkö. Haluaisin, että Suomessa on jatkossakin mahdollisuus ponnistaa eteenpäin myös pienistä oloista ja asuminen on siinä asiassa mahdollisuuksien keskiössä.

Lappilaislähtöisenä sukuni lähihistoriaan kuuluu myös sodanjälkeiset vuodet perheen asumisesta korsussa poltetun Lapin jäljiltä. Ei siitä niin pitkä aika ole, eikä sitä aikaa kannata unohtaa. Pysyy mieli tyytyväisempänä, kun vertaa omaa olemistaan entiseen.

Miten saisi ihmiset olemaan elinolojen parantuessa samassa suhteessa myös onnellisempia?  Siinäpä vasta kysymys ja jos tietäisin vastauksen, olisin guru. Sitä kysymystä kannattaa kuitenkin pitää esillä, sillä uskoisin tuon olevan jollain lailla vaikuttamassa ihmisten mielialoihin monessa maassa. Ehkä se selittää nykyisen kaltaista poliittista jakautuneisuuttakin monessa maassa.

Toissailtana kohtasin eurooppalaisen ääripään kävellessäni seurueeni kanssa Lyonin siltojen alla asunnottomien leirin ohi. Kohtasimme hymyileviä, mutta meitä selkeän varauksellisesti katselevia ihmisiä. Mieleeni jäi noin kahdenkymmenen ihmisen piiri, jossa jutusteltiin leppoisasti yhdessä lasten leikkiessä ympärillä. Mistä se kertoi?

Toimittajana nousi heti halu perehtyä heidän arkeensa paremmin. Miten he hoitavat hygieniansa? Tuo asia ei nimittäin näkynyt ongelmana ulkomuodossa. Tai miten kaupunki suhtautuu heidän telttoihinsa alikulkusillalla? Saavatko majailla pitkäänkin yhdessä paikassa? Ja onko toivoa pysyvämmästä asumuksesta? Ehkä joskus palaan näihin asioihin syvemmin.

Suomi on saanut asunnottomuuden hoitamisesta ansaittua kiitosta. Ehkä meidän on pitänyt olla enemmän asialla ihan jo kelien vuoksi, eihän ihmistä voi pakkaseen antaa paleltua. Tämän festivaaliannin perusteella tuntuu siltä, että moni muukin asia tuntuu olevan meillä paremmalla tolalla verrattuna eurooppalaiseen asumiseen. Sekin on yksi tärkeä seminaarin anti.

No joo, asumisen hinta on jotain sellaista, jossa meillä on paljon tekemistä. Ruotsalaisilla tosin taitaa mennä tässä asiassa meitä huonommin ja ilmeisesti Saksassakin ollaan tulossa kovaa kyytiä perässä. Eilen kuulin yhdessä esityksessä, että esimerkiksi Berliiniin muuttaa noin 40 000 uutta asukasta joka vuosi. Stutgartilainen vieruskaverini illallispöydässä kertoi kotikaupunkinsa tilanteen olevan vielä hurjempi. Seurauksena tietysti on, että asuntojen hinta kasvaa kohisten.

Kaupungistuminen tosiaan vaikuttaa vahvistuvan kiihtyvällä tahdilla joka puolella. Ja selväksi on tullut, että ilmastonmuutos on yksi keskeisimpiä haasteita asumisessa kaikkialla.

Suomi mitä ilmeisemmin järjestää tällaisen seminaarin pari vuoden päästä. Hyvä niin, sillä meillä on paljon näytettävää muille eurooppalaisille. Me teemme todella hyviä asioita niin asumisen sosiaalisen puolen kuin teknisen osaamisen saralla. Olen puoleksi pohjalainen ja se puoli minusta toivoo, että emme sitten laita kynttiläämme vakan alle, vaan pistämme rohkeasti rinnan rottingille.

Samalla voimme näyttää esimerkkiä siitä, kuinka digitalisaatiota voidaan hyödyntää seminaarijärjestelyissä. Senkin olen saanut huomata, ettei meistä suomalaisista turhaan puhuta digitalisaation edelläkävijöinä.

Jopa minunkaltainen täti-ihminen on ihmetellyt sitä, miten heikosti on hyödynnetty netin mahdollisuuksia muun muassa karttaopastusten osalta. Pikkujuttuja, mutta kun niihin on tottunut, on ihan ihmeissään niiden puutteesta. Taidamme olla hyvin digielitistinen kansa.

 

 

 

 

 

 

Päivi Karvinen