Tilaa RSS-feed

Asutko kilpailuhenkisellä asuinalueella?

Olen myymässä sijoitusasuntoa Helsingin Pihlajistosta, joka ei alueena ole kovin arvostettu. Minulla on onneksi tiedossa tuttu ostaja, joka piti asuntoa hyvänä ja alueen sijaintikin miellytti. Autottoman on helppo liikkua ja palvelut ovat lähellä, vaikka miljöö onkin 70-luvulla rakennettujen korkeiden talojen vuoksi vähän kivinen.

Asuntoa myyntikuntoon rempatessa vietin Pihlajistossa jonkin verran aikaa. Pizzeriassa jutustelin leppoisan ulkomaalaistaustaisen omistajan kanssa pakkasen kirpakkuudesta ja tulin hyvälle tuulelle hänen positiivisesta asenteestaan.

Kaupan kassalla autoin luontevan sponttaanisti vanhaa mummoa ostosten pakkaamisessa ja päästin nuoren äidin kiljuvan lapsen kanssa eteeni kassajonossa.

Kaupasta tullessa näin vanhemman miehen nousevan ylös maasta ja oletin hänen kaatuneen. Tulin heti kysyneeksi – peräpohjolan murteella – ”olekko sie kunnossa?”.

Mikä ihme minuun on täällä mennyt, mietin itsekseni asunnolle kävellessä. Kyllähän minä toki ihmisiä auttelen, mutta en voi väittää olevani mikään laupias samarialainen. Tuo yhtäkkinen murteenmuutoskin hämmensi. Enhän puhu sitä murretta kuin Kittilässä käydessäni.

Ei tulisi mieleenikään moiset touhut jollain Helsingin ”hienommalla” asuinalueella, jossa todennäköisesti olisin saanut osakseni närkästyneitä katseita toisten asioihin puuttumisesta, jos minulla nyt ylipäänsä olisi tullut mieleen auttaa ketään. Pihlajiston Alepassa avun antaminen ja vastaanottaminen tuntui kuitenkin hyvin luontevalta.

Olisiko niin, että Pihlajistossa ei kenenkään tarvitse yrittää esittää mitään? Ei tarvitse kilpavarustella omaa ulkonäköä, vaatetusta, asuntoa tai autoa, mikä tuo elämään paljon monenlaista stressiä.

En väitä, että Pihlajistossa asuvilla olisi elämä helpompaa. Siellä asuu toimeentulotilastojen mukaan pienituloista väkeä ja olisi hurskastelua sanoa, että ovat varmaankin onnellisempia.

Ehkä voidaan sanoa, että onneksi heidän ei jokapäiväisen toimeentulon taistelun lisäksi tarvitse kuitenkaan pitää elintasokulissia yllä.

Pointtini tässä kirjoituksessa on enemmänkin se, että onko siinä elintasokulississa todella niin paljon järkeä, että siitä kannattaa maksaa esimerkiksi asunnon hinnassa satoja ja jopa tuhansia euroja neliöltä enemmän.

Tai jos haluaakin asua sellaisella alueella, kannattaako sortua sellaiseen sosiaaliseen paineeseen, ettei voi näyttäytyä kadulla vanhoissa verkkareissa, meikittä ja ajaa iänikuisen vanhalla autolla.

Asuinalue voi ruokkia kilpailuhenkeä. Vaikken itse koe (ainakaan myönnä) sortuneeni tuohon elintasokulissin ylläpitämiseen, Pihlajiston kaduilla kulkiessani tunsin olevani rauhassa ja totesin, että täällähän voisi jopa asua – jos siis olisi pakko asua Helsingissä.

Tuo rauhassa olemisen tunne oli vähän samanlainen kuin Lapissa kesällä. Lapin karu luonto ei kesälläkään vaadi samalla tavalla ihmiseltä jatkuvaa draivia kuin vehmas etelän kesä. Siksi kai se murrekin muuttui Pihlajistossa pohjoisen nuotille.

Päivi Karvinen