Tilaa RSS-feed

Lapin sodasta, sokerista ja lisääntyneestä ymmärryksestä

Populäärimusiikkia vittulanjänkältä –kirja innoitti minua menemään vielä kauemmas lappilaista historiaa. Otin yhteyttä ainoaan elossa olevaan setääni, joka pystyi kertomaan sodanaikaisesta elämästä Kittilässä. Isä ja mummo ovat jo pois nukkuneet, enkä nuorempana tajunnut kysellä heiltä niistä ajoista.

Ajelin setäni luo uusmaalaiseen pikkupitäjään, jossa hän on elänyt jo yli 50 vuotta. Huolimatta etelässä vietetyistä vuosikymmenistä setämiehen puheessa vilahtaa h-kirjain oikeassa paikassa ja mie ja sie tulevat ihan aidolla nuotilla. Löysin taas itsekin sen nuotin.

– Missä tet asuitta silloin ko sie olit ihan pieni, kysyin isääni päivälleen vuotta vanhemmalta sedältäni.

Ja hän aloitti tarinansa seinällä olevasta kuvasta, joka oli otettu vanhassa Karvisessa eli isovanhempiensa talossa, jossa nuori perhekin asui. Kuvassa setämies istui vuoden vanhana lappilaisen krumeluuristi koristellussa keinutuolissa, jota peitti pitsikoristeinen istuinliina.

Kuvassa takana oli pitkä pöytä ja lipasto. Huone näytti samalta kuin mikä tahansa 30-luvun puolen välin koti etelä-Suomessakin. Isoisäni isä oli tullut työnjohtajaksi metsähallituksen leipiin kaukaa etelästä ja koti saattoi olla ehkä hieman paremmin varustettu kuin perilappilaiset asumukset.

– Tuossa pöydän päässä kylän vanhimmalla oli tapana lukea sunnuntaiseuroissa Lestadiuksen tekstejä. Ensin piethin seurat ja sitte juoruthin kylän tapahtumat, naurahti setä ja muisteli lappilaista perua olevan mummonsa olleen tiukan linjan lestadiolaisia. Maineeltaan tosi kipakka emäntä, jolta erityisesti pirunkusi – siis viina sai huutia.

Sitten kaikki loppui hyvin nopeasti. Keuhkotauti vei setiä ja tätejä ympäriltä, niin että jäljelle jäi vai kaksi sisarusta. Isä jäi henkiin, mutta joutui pian Talvisotaan.

Pienen pojan elämään tuli vuosikausiksi jatkuva punatähtiarmeijan hyökkäyksen pelko, hallan viemien satojen ja säännöstelyn takia nälkä ja sodan aiheuttaman materiaalipulan takia myös vilu. Vaatteista ja kengistä oli kaikilla puutetta.

– Sitten tuli vielä se evakkoretki, kun saksalaisten jaloista piti lähteä Ruotsiin. Ja kun tulimma takasin, niin kaikki oli poltettu. Siihen se meni vanha Karvinenkin. Muutamat pyyntipyssyt olimma saanhe piilotettua ennen lähtöä, mutta ei siinä kerinny mitään muuta. Niin kiireellä piti lähteä heti, kun Mannerheim anto käskyn ajaa yli 200 000 saksalaissotilasta kolmessa viikossa Lapista pois.

Kahdeksanhenkinen perhe majoittui ensin yhteen liiteriin, joka oli jäänyt polttamatta. Onneksi myös myllyjä oli jäänyt pystyyn ja yhden myllyn hirsistä rakennettiin perheelle talveksi asuinsija, parikymmenneliöinen huone. Ja kun tila kävi ahtaaksi väen jälleen lisääntyessä, pappani teki perheelle maakuopan eli armeijamallilla korsun.

– Ai että siellä oli lämmin asua. Toisilla oli paljon huonommin asiat. Ne vain tilkittivät sammalilla ladon seiniä ja asuivat niissä.

Kolmisen vuotta perhe asui näissä asumuksissa ennen kuin uusi talo nousi pystyyn. Siinä sitten perhe kasvoi kymmenlapsiseksi. Vain yksi lapsi kuoli ihan pienenä.

Elämä ei suinkaan auvoisaksi muuttunut uuden kodin myötä. Edelleen elämä oli jatkuvaa eloonjäämistaistelua. Halla saattoi vierailla vähäistä satoa karsimassa ja säännöstely tuntui arjessa. Kortilla olivat kaikki elintarvikkeet, kuten myös tupakka ja viina.

– Silloin melkein kaikki vanhat ämmät poltti Lapissa piippua ja kyllä se tuska oli kauhea, kun tupakkaa ei enää saanu.

Pienen pojan arkeen ei paljon leikkiaikaa mahtunut. Vanhimpina poikina setäni ja isäni hommana oli joka päivä tehdä puita ja kantaa vesiä. Molemmat lähtivät tukkimetsäänkin jo vähän toisella kymmenellä. Puiden parkkaus kävi hyvin jo 11-kesäiseltäkin.

Koulunpenkille ei ollut kansakoulun jälkeen asiaa vaikka kylän opettajakin kävi vanhemmille päisevästä pojasta puhumassa ja suosittelemassa oppikoulua. Poikaa tarvittiin tukkimetsän lisäksi pyyntihommiin.

– Eihän sitä kelhän ollu siihen aikaan varaa kouluja käyä, ko jatkuvasti oli kaikesta pulaa. Onneksi silloin vielä oli mettät täynnä lintuja ja met isäs kanssa pyysimmä riekkoja vaikka kuinka paljon ansoilla. Silloin ansapyynti oli sallittu. Äiti laitto niistä sitten oikein hyvää kastiketta.

Poikasten pyyntihommat olivat myös rahan arvoisia avuja. Kahdella oravannahalla sai ruotsalaiselta kaupparatsulta paketin Gevaliaa, ruotsalaista kahvia. Hyvää oli kuulemma myös ohrista paahdettu ja jauhettu jyväkahvi.

– Se oli oikeaa oravannahkakauppaa. Ja oli ne muutkin nahat haluttua tavaraa. Olihan se jännää aina odottaa, että mitä saamma saalhiksi. Joskus jos iso metso oli mennyt ansaan, niin se oli hienoa. Joskus oravat huusivat ansoissa, mutta kärppiä ei kannattanu mennä lähellä, jos ne oli vielä elossa. Ne oli vihasia.

Saksalaisten jäljiltä oli Lappiin jäänyt myös muitakin ikäviä matkamuistoja. Lappi oli pahasti miinoitettu ja ne veivät erityisen paljon poroja. Vaan eipä säästyneet ihmisetkään.

– Meän ikäisiä poikia meni niihin miinoihin, kun lähtivät värkkäämhän niitten kanssa. Pahimpia oli hyppymiinat.

Elämä alkoi helpottaa vasta 1952, kun viimeinen sotakorvauslasti meni naapuriin ja elintarvikkeita vapautui säännöstelystä. Mutta niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin, helpompi elämä koitui monen kohtaloksi. Kaikki alkoi sokerin vapautumisesta, arveli setämies. Sokerin avulla näes pystyi tuomaan iloa elämään kiljun muodossa.

– Mie luulen, että kun vuosikausia oli eletty puutteessa ja kurjuudessa, niin sitten, kun alko helpottaa, moni luuli olevansa paratiisissa, kun pääsi keittämhän kiljua. Monta sukua siihen meni ja isojakin taloja juothin alta. Sie voit vain kuvitella mitä maksoi käyä taksilla Rovaniemen alkosta hakemassa viinaa.

Setämies ei jäänyt menoa katsomaan yhtään pidempään kuin tarve oli vaikka omassa lapsuudenkodissa viina ei saanut edes haista nuorten miesten hengityksessä. Siitä piti isäukko äitinsä malliin kovan jöön.

– Mie näin, ettei siellä oikhein ollut työn tekemisen mahollisuuksia. Enkä mie niitä aikoja kyllä paljon muistele, ko ei niistä ole paljon kaunista muisteltavaa. Täällä minulla on ollu töitä ja nyt minulla on kaikki niin hyvin.

Setämiehen asunto on kunnan vanhustentalon yksiö. Naisihmisen silmin katsottuna se on miehisen askeettinen asunto, mutta kun on kuunnellut sedän puhetta kolmatta tuntia, kodin näkee hänen silmin. Se on hyvä ja rauhallinen turvapaikka ihmiselle, joka tietää, miten vähällä ihminen oikeasti voi joutua selviytymään elämässään.

Minäkin ymmärrän nyt hieman enemmän isääni, joka jäi sinne pohjoiseen asumaan. Ja ymmärrän senkin, kuinka sodan sanotaan vaikuttavan vielä meissä sodan jälkeen syntyneissä ikäpolvissakin.