Tilaa RSS-feed

Telttailua lintukodossa

Heräsin sateen kiihtyvään ropinaan. Heti nousi huoli siitä, kuinka kaminan kipinöiden reittämä puolijoukkuetelttamme pitää vettä. Teltassa nukkui kanssani kymmenen lasta ja neljä aikuista. Väsytti kovasti, sillä olin vasta nukahtanut edellisen herätyksen jäljiltä. Joku lapsista kiljaisi unissaan. Sitä ennen säännöllisin väliajoin joku toinen lapsi hytisi kylmästä pyörittyään pois makuupussista tai tapahtui jotain muuta vastaavaa.

Kuulostelin sadetta ja ajatuksiini tuli edellisen illan pyssyn pauke. Sellainen aina havahduttaa miettimään, että mitäs nyt tapahtuu. Sain kuulla, että lähellä on ampumarata. Niin tietysti, eipä täällä lintukodossa muuten niin kovaa ja jatkuvaa ampumista kuuluisi. Pauke lakkasi tietysti jo hyvissä ajoin ennen nukkumaan menoa.

Mietin kyllä jo illalla, että miltä mahtaa tuntua tälläkin hetkellä tavallisista uzbeskeistä ja kirgiiseistä, kun siellä päin maailmaa pyssyn pauketta on oikeasti syytä kavahtaa. Yön pimeinä tunteina mietin myös, miltä mahtaa tuntua niistä tuhansista pakolaisista, jotka nukkuvat yötään samanlaisissa teltoissa kuin me nyt partioleirillä Pukkilassa.

Miltä mahtaa tuntua äideistä ja isistä, jotka havahtuvat sateeseen, lastensa pahoihin uniin, kylmään tai oman kroppansa puutumisiin vähän väliä alkeellisissa asumuksissa. Heillä ei ole tietoa siitä, että seuraavana yönä pääsee kunnolla oman kodin suihkuun ja huolella valitun oman patjan uumeniin levollisille yöunille.

Jos joku sanoo, ettei Suomi ole enää lintukoto, niin olen kyllä eri mieltä asiasta. Meillä on tajuttoman turvallista verrattuna moneen maailman kolkkaan, joissa tavallinen väki joutuu luopumaan kodeistaan ja pelkäämään koko ajan pahinta eikä tietoa paremmasta tulevaisuudesta ole.

Ensimmäisen yön jälkeen leirillä mietin, että on aivan älytöntä viettää aikaa vapaaehtoisesti askeettisissa leiriolosuhteissa. Ei koskaan enää, ajattelin. Toisen yön jälkeen totesin, että pistän itseni jatkossakin kärsimään leiriöitä, jotta muistan olla onnellinen kodistani, turvassa olevista läheisistäni ja tästä kotimaasta.

Meillä ihmisillä kun on yksi ikävä inhimillinen piirre. Emme ole koskaan tyytyväisiä, ellemme tajua tai havahdu yhä uudelleen tajuamaan, että voimme menettää sen, mitä meillä on.