Tilaa RSS-feed

Kesäloman sinisiä ajatuksia

Matkalla Seilin saarelle tyttären kanssa. Kesäloma alkoi viikko sitten ja selvästi alkaa pää olla jo lomalla. Hyvä niin. Pidän koko heinäkuun lomaa.

Miksikö kirjoitan silti, vaikka olenkin lomalla? Ehkä siksi, että junassa istuminen tarkoittaa minulle kirjoittamista. Totuin siihen sen parin vuoden aikana, jolloin ravasin Seinäjoella joka toinen viikko äitini alzheimerin alkutaipaleella. Tehokasta työaikaa ei kannattanut heittää hukkaan. Ja toisaalta, ei kirjoittaminen ole minulle pelkkää työtä, se on itseilmaisun muoto.

Nyt äitini on asunut reilut pari vuotta Sipoossa ja vastikään sain hänet vakituisen hoitopaikan polulle. Odotan tietoa pysyvästä sijoituspaikasta terveyskeskuksen vuodeosaston jälkeen. Hallelujaa ja aamen, vihdoinkin tämä vuosikausien julma tanssi alkaa helpottaa.

Ei minun pitänyt tuosta kirjoittaa, mutta tarkemmin ajateltuna, tuo on niin iso asia elämässäni, että ei ihme, että se nousi pintaan juuri tällä junamatkalla. 

Elämä on kummallista. Hetken höyryät täällä ajassa kuin heikkopäinen ja sitten tulee tavalla tai toisella toppi. Äidilleni toppi otti todella koville ja laineet löivät kovaa myös minun venhooni. Jollekinhan hänen on pitänyt saada kiukutella luopumisentuskaa kaikesta siitä, mitä rikas elämä on pitänyt sisällään.

Olen kiukutellut takaisinkin, mutta totta kai myös ymmärtänyt. Meissä on paljon samaa, muorissa ja minussa. Täytyy vaan toivoa, että lapseni eivät joudu saman kohtalon eteen aikanaan. 

Erityisesti matkalla Seilin saareen, jonne spitaalisten kohtalo oli päätyä aikoinaan loppuelämäkseen, on ihan luonnikasta antaa ajatusten kuljeksia tummien sävyjen saloilla. 

Jos niillä tummilla turuilla ei koskaan käy, ei välttämättä huomaa kuinka hyvin kaikki on juuri nyt. Kuinka arvokas on joka ikinen päivä, kun saa nauttia siitä, että pää ja keho toimii, on vapaa tekemään mitä mielii ja läheisten perusasiat ovat kunnossa. 

Kyse ei siis ole synkistelystä ja mudassa möyrimisestä. Ei, pois se minusta! Kyse on varjon ja valon leikistä, joka tuottaa elämään sävyjä. Pari viikkoa sitten keskellä karkailevan äitini perässä juoksemista sävyt olivat toki hyvinkin synkkiä, mutta nyt tilanteen ratkettua aurinko paistaa taas mielen sopukoissa.

Olen yrittänyt ottaa oppia äitimuorin tilanteesta ja ymmärtää, että vanhenemiseen kuuluu monesta asiasta luopuminen ja se kannattaa vain hyväksyä. Sen ei silti tarvitse välttämättä tarkoittaa, että elämä olisi jotenkin huonompaa. Ehkä se antaa mahdollisuuden itsensä kannalta jopa hyvään muutokseen. Toivon niin.

Jos jotain olen näinä vuosina äitini kohtalosta oppinut, niin sen että kannattaa panostaa ajoissa laatuaikaan niin omien tekemisten kuin läheisten kanssa elämisen suhteen. Voin tavallaan olla kiitollinen hänelle siitä, että hän on karun kohtalonsa takia jo aikaa sitten saanut minut tajuamaan tuon. 

Myös koronakevät pysäytti minut, kuten kaikki maailman ihmiset. Olin tosin jo hyvällä tiellä pienten asioiden arvostamisessa, mutta kevät vei minut syvemmälle tuohon taidelajiin. Tänään ihastelin suunnattomasti tuota kuvaa, jonka tytär esitteli minulle aamulla. Hän oli yöllä kavereiden kanssa sammakkolammella ja löysi sieltä tuollaisia söpöliinejä. Upea kuva, eikös! Ja ihanaa, että tyttö saa elää rikasta nuoruutta, josta kertyy muistojen laatikkoon mukavia kesätouhuja kavereiden kanssa. Tärkeä perusasia!

Tämä pienten asioiden arvostaminen on mennyt niin pitkälle, että alan luoda identiteettinahkaani matkailijana. Olen koko aikuisikäni reissannut lähtien neljän kuukauden reppureissusta maailman ympäri vuonna -86. 

Siitä lähtien on uusi matka ollut varattuna lähes heti, kun yhdeltä on tullut. Mutta ei enää. Rituaali katkesi viime syksynä, kun Huvikummun remppa vei rahat. Sitten tuli korona. Ja nyt totean, että en taida hetkeen varatakaan uutta reissua. 

Olen nauttinut siitä rauhasta, jonka pakollinen paikoilleen jääminen on mahdollistanut. Jatkuva remuaminen ympäri maailmaa on alkanut tuntua aika älyttömältä. Sen sijaan katselen näitä kotimaan kohteita. Niin paljon on nähtävää! 

Ja onko pakko oikeastaan edes reissata. Nyt kun olen ollut paikoillani, aivoni tuottavat jännän eläviä muistikuvia menneiltä matkoilta. Ihan kuin pää alkaisi purkaa vuosikymmenten aikana pakattua kovalevyä muisto kerrallaan. Se on hauskaa! Jokaisen kohdalla mietin, että mistähän syystä tuokin tähän nyt tyrkylle tuli. Ja kauhistelen, että jos nyt olisin vaan uusia matkoja tekemässä, nuo ihanat muistot eivät pääsisi elämystungoksen läpi tietoisuuteeni.

Loistavaa, että tämä pysähdyksen aika toi esiin tällaisenkin asian. Nyt ymmärrän, että kaikelle koetulle pitää löytyä myös sulatteluaika. Siihen liittyy myös ajatus ajankäytön laadusta. Ihan samalla tavalla kuin ruoan vaikutuksen elimistössä huomaa hitaasti syömällä paremmin, sama kaiketi pätee elämään. Hidastaen huomaa ilonaiheetkin paremmin.

Ja koska tämä blogi on aina painottunut erityisesti työasioihin, täytyy tässä todeta, että tuolla asialla on selkeä vaikutus myös työelämään. Levännyt ja rauhallinen pää toimii paremmin, keskittyy olennaiseen ja osaa hahmottaa kokonaisuuden paremmin. Ainakin minun työssäni siitä on hyötyä.

Koronakevään jäljiltä ei ollut erityisesti lomantarpeen tuntua, koska elämän tahti oli kaiken kaikkiaan jollain lailla rauhoittunut. Silti oli kiva jäädä lomalla ja nyt annan pään nauttia lisää tästä kesäloman autuaasta suorittamattomuudesta (ja huom: puutarhahommat ja nikkarointi ei ole suorittamista!), heittäytyä spontaanien ilojen riemulliseen riepotukseen, hömpsynkömpsytellä ja nukkua edelleenkin riippumatossa päikkärit aina kun siltä tuntuu. 

Ties kuinka voimaantunut olen elokuussa, kun päästän pääni taas työasioiden pariin. Solmin juuri ennen kesälomaa uuden asiakassuhteenkin. Hauskaa, kun pääsee fundeeraamaan asumisen asioita taas ihan uudelta näkökulmalta.

Hyvää kesää kaikille!

Päivi Karvinen