Pihanpidosta ja vähän muustakin

Puutarhahommia tehdessäni muistelin lappilaisten pihojen karuutta 60- ja 70 –luvuilla. Asia tuli mieleeni, kun luin Mikael Niemen Populäärimusiikkia vittulanjänkältä –kirjan. Siinä on loistavaa pohjoisen ajankuvaa noilta ajoilta. Tunnistin monet asiat tutuiksi Kittilästä, missä olen syntynyt.

Muistan, kuinka pienenä tyttönä ihastelin Ruotsin puolen pikkusieviä pihapiirejä, kun kävimme sokeri- ja rasvamatkoilla naapurissa. Itselleni ne reissut merkitsivät ennen kaikkea Polka-karkkien saantia. Ne ovat niitä valkoisia palleroita, joissa on punaisia viivoja välissä. Ei sellaisia ollut silloin Suomen puolella.

Lappilaisia pihoja ei tuolloin pahemmin koristeltu. Pihat palvelivat elämisen mahdollisuuksien ylläpitoa. Esimerkiksi ulkokukat eivät kuuluneet pihoille vaan hautuumaille. Pihoista huokui karuus, joka tietyllä tavalla sekin osaa olla toki kaunista. Mutta kun tiesi elämän karuuden pirttien sisällä, ei se pihankaan karuus viehättänyt. Tai pienenähän sitä ei noin tiedostaen ajatellut. Ymmärrys tuli vasta vanhemmiten.

Pieneen tyttöön teki vaikutuksen naapurimaan talojen huolitellut ikkuna- ja räystäspielet ja somat kukkalaitteet pihoilla, vaikkei se ollutkaan sellaista kukkaloistoa ja varustelua, jota pihoilla näkee tänä päivänä. Se oli kuitenkin kuin valon pilkahdus kepeämmästä elämästä.

Vittulanjänkä-kirja antaa hyvän kuvan siitä elon rankkuudesta mitä se tuolloin oli. Onhan selvä, että kun talon miehet ovat 13-kesäisistä lähtien tukkimetsällä ja naiset pitivät pystyssä pihapiiriin kuuluvia asioita, ei siinä kenelläkään ollut voimia kopsutella kukkaistutuksien kanssa.

Kun viime kesänä kävin pitkästä aikaa kesällä Kittilässä, kiinnitin huomiota juuri noihin pihapiireihin. Nykyisin Suomen puolellakin näkee samanlaisia pikkunättejä pihoja kuin aikoinaan naapurin puolella. Se ilahdutti mieltä.

Mukavaa, että elämä ei ole enää niin rankkaa, ettei olisi voimia esteettisten asioiden ylläpidolle. Ja voihan asia olla niinkin, että Lapin sodan kokeneiden ihmisten siirtyminen hautuumaille on myös antanut henkistä tilaa nähdä, että elämässä on sallittua tehdä työn ulkopuolella muutakin kuin urheilla tai käydä seuroissa.

Ironista kyllä hautuumaa ei Kittilässä ollut enää siinä loistossa kuin 70-luvulla. Mutta ajattelin, että ehkäpä puhuminenkin on nykyisin luontevaa myös pohjoisen perukoilla. 70-luvulla naiset kävivät haudoilla puhumassa mielen painumistaan. Miehethän eivät puhuneet silloin muuten kuin ehkä kerran viikossa sinä pienen pienenä hetkenä kun viina oli avannut kielenkannat, muttei ollut ihan vielä ehtinyt viedä järkeä.

Onneksi ei eletä enää niitä aikoja.