Politiikan päämääränä pitäisi olla hyvinvointi

Olin tällä viikolla kahdessa alan näkymiä hahmottavassa seminaarissa, Valtion tukeman rakentamisen keskus Varken ja Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa. Molemmista sain paljon pureskeltavaa mieleeni.

Varke-päivän aloitti ympäristöministeriön valtiosihteeri Mikä Nykäsen esitys siitä, mikä on valtion tukeman asuntotuotannon rooli asuntopolitiikassa. Lyhyesti sanottuna vähäinen. Kohtuuhintaisten asuntojen tuottamiseen varataan vähän ja ensi vuonna vielä vähemmän rahaa, ja asunnot kohdistetaan kaikkein heikoimmassa asemassa oleville. Perusteena on totta kai valtion heikko taloustilanne niin kuin tänä päivänä kaikessa toiminnassa.

Nykäsen esitys oli masentava, koska se osoitti selkeästi, kuinka harmaiden lähilasilinssien läpi asioita nyt katsotaan. Talous on totta kai tärkeä asia, mutta kuten filosofi Frank Martela 6.3.2026 Hesarin kolumnissaan totesi, talous ei ole politiikan päämäärä vaan väline. Ihmisten hyvinvointi on päämäärä. 

Asuminen on hyvinvoinnin työkalu

Jos asuntopolitiikkaa katsottaisiin tuolta Martelan näkökulmalta, ymmärrettäisiin, että valtion tukema asuntotuotanto on keskeinen työkalu niin ihmisten kuin myös yhteiskunnan hyvinvoinnin lisäämiseen. Kohtuuhintaisella asumisella luodaan ihmisille muun muassa taloudellista turvallisuuden tunnetta ja pelivaraa oman talouden hoitamiseen. Sen turvin pidetään myös elinkeinoelämän pyörät pyörimässä, kun ihmisillä on varaa asua lähellä työpaikkoja. Varke-tuotannon turvin autetaan myös rakennusalaa selviytymään matalasuhdanteesta.

Onneksi Varke-päivässä oli yksi puheenvuoro, joka nosti esiin juuri tuon kokonaisnäkemyksen. TVT Asunnot Oy:n toimari Teppo Forss korosti hyvinvoinnin elementtejä asuntopoliittisissa ratkaisuissa, ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyden merkitystä niukkenevien resurssien maailmassa. 

Forss myös kysyi aiheellisesti, että mikä taho valtionhallinnossa nykyisin hoitaa asumisen asioita. Ei ihme, että kokonaiskäsityksen hahmottaminen on vaikeaa, kun asioiden hoito on ripotelty eri ministeriöihin. Asuntoasiat on periaatteessa nimetty ympäristöministerin rooteliin, mutta sarka on niin kapea, ettei voi odottaa tuloksia kauhallisina annoksina, kun eväät on annettu lusikalla.

Asuntopolitiikkaa ollaan nyt purkamassa

Liekkö asioiden hajauttaminen vaikuttanut myös siihen, että tutkijat puhuvat jo asuntopolitiikan purkamisesta. Tällä hallituskaudella onkin tehty jopa peruuttamattomia muutoksia, kuten vaikka Valtion asuntorahaston lakkauttaminen. Jos hieman sarkasmia heittää peliin, niin se ratkaisuhan on todella pitkäjänteinen, tosin ihan toiseen suuntaan kuin alan toimijat kaipaisivat. 

Asuntorahaston varojen sulauttaminen valtion budjettiin vähentää nimittäin Varke-tuotantoa pitkälle tulevaisuuteen. Kun asuntotuotanto taistelee jatkossa taloudellisista resursseista vaikkapa sotesektorin kanssa, on selvä asia, kummalle rahaa ohjataan. Asuntorahasto perustettiin aikoinaan juuri siksi, että asuntotuotannolle olisi korvamerkittyä rahaa, eikä se olisi politiikanteon armoilla. Se oli aikaa, jolloin ymmärrettiin laajasti kohtuuhintaisen asuminen positiiviset vaikutukset yhteiskuntaan.

Asiantuntijat varoittelivat ennen tuota päätöstä, että asialla on vaikutusta erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin, joille on jatkossa yhä vähemmän asumisen vaihtoehtoja tarjolla. Samaan ryhmään kohdistuu jo nyt kasapäin kaikenlaisten leikkaustoimien haitat. Siitäkin asiasta oli Hesarissa hyvä artikkeli (HS 5.3.2026 Huono-osaisuus kasautuu)

Forss kaipaili, että kokonaisnäkemyksen aikaansaamiseksi luovuttaisiin joko tai -asenteesta ja siirryttäisiin sekä että ajatteluun. Niinpä. Asuntosektorilla se tarkoittaisi ymmärrystä, että vapaarahoitteinen ja valtion tukema tuotanto täydentävät toisiaan. Ja sitä, että koti on ensisijaisesti ihmisen elämään perusturvallisuutta luova tekijä, eikä mikään sijoitustyökalu, vaikka asuntosijoittamistakin tarvitaan.

Rakentaminen historiallisessa kuopassa

Talousnäkymistä sain ajatuksia purtavaksi Aryn seminaarissa Eteläranta 10:ssä. RT:n pääekonomisti Jouni Vihmo kertoi painavan vakuuttavasti, että rakentaminen on historiallisessa kuopassa, eikä todellakaan lähde liikkeelle ennen voimakasta talouskasvua, tai ohjausympäristön muutosta, mikä tarkoittaa politiikkakeinojen käyttöä. Tarvittaisiin muun muassa lisää rahaa valtion tukemalle asuntotuotannolle, joka on ennenkin ollut oiva keino siivittää taloutta nousuun. Rakentamisella on nimittäin melkoinen tuotannon arvo, lähes 40 miljardia euroa vuodessa näin matalasuhdanneaikanakin.

Ongelmaa selvensi niin dramaattiset diakäyrät, että hätkähdytti. Tähän markkinatilanteeseen Vihmon mukaan eivät päde enää entiset lainalaisuudet. Sanomaa viedään kuulemma eteenpäin myös eri puolueille. Toivottavasti niissä palavereissa viesti hätkähdyttää yhtä paljon.

Suomalaisten vanhat politiikkakeinot tarjolle Eurooppaan

Aryn seminaarissa painavan puheenvuoron käytti myös Y-säätiön toimari Teija Ojankoski, joka valittiin viime kesänä Euroopan komission Asumisen neuvoa-antavaan lautakuntaan. Se keskittyy erityisesti kohtuuhintaisen asumisen kehittämiseen. EU:ssa nähdään kriisiytymisen merkit asumisen korkean hinnan takia. Ongelma koskee jo keskiluokkaakin, ja kun näin on, kyseessä on talouskasvun lisäksi turvallisuudesta ja yhteiskunnallisesta vakaudesta.

Ojankoski kertoi, kuinka EU suosittelee nyt tilanteen parantamiseksi asuntopoliittisia keinoja, joita Suomessa on toteutettu menestyksekkäästi vuosikymmeniä, ja joista nyt ollaan luopumassa. Eli pitäisi jatkaa Asunto ensin periaatteen toteuttamista, tehdä pitkän aikavälin investointeja sosiaaliseen asuntotuotantoon, korostaa kuntien ja yleishyödyllisten toimijoiden roolia asuntotuottajina, tukea opiskelija-asuntotuotantoa sekä panostaa peruskorjaukseen ja energiatehokkuuteen. Myös kuntien roolia kaavoituksessa ja maanhankinnassa pitäisi korostaa.

Ojankoski varoitti, että luopumisen linja vie meitä kohti eurooppalaista nykytilannetta, jossa miljoonat ihmiset kamppailevat asunnon saatavuuden ja kohtuuhintaisuuden kanssa. Sen ilmiön seurauksina saadaan yhteiskunnallista epävakautta, turvattomuutta ja ihan taatusti häiriöitä talouskasvuun.

Vaikka Suomen asuntopolitiikka on vuosikymmeniä ollut lähinnä reaktiivista eli on reagoitu tilanteen tullen sopivalla tavalla, näin jälkikäteen katsottuna se näyttäytyy hyvin johdonmukaiselta. Vaikka poliittiset laidat ovat nähneet asioita hyvin eri tavalla, kompromissien kautta on aina löydetty yhteiskunnan kokonaisetua palveleva ratkaisu.

Minäkin kysyn Teppo Forssin tavoin, miten ihmeessä saataisiin poliittiset puolueet näkemään asiat nyt konsensushengessä. Perusasioista ollaan kuitenkin varmasti samaa mieltä; koti on jokaiselle ihmiselle tärkeä turvasatama eli asuminen luo ihmiselle keskeisesti hyvinvointia. Ja kun ihminen voi hyvin, hänellä on myös paremmat edellytykset olla tuottava kansalainen, jolloin kansantalouskin voi hyvin. 

Päivi Karvinen