Asumisoikeusasuminen – kynnysrahallista vuokra-asumista?
Kun asumisoikeusjärjestelmä luotiin 20 vuotta sitten, eräs asuntopoliittinen vaikuttaja totesi, että nyt luotiin kynnysrahallinen vuokra-asumisen malli.
Silloin elettiin vielä 90-luvun taitteen taloudellista huippukautta, eikä ajatusta pidetty sopivana. Kaikkien normaalisti työssäkäyvien oletettiin kykenevän ostaa oma asunto. Siihen suomalainen asuntopolitiikka oli tähdännyt jo viimeiset 70 vuotta.
Järjestelmän luominen ei olisi kuitenkaan voinut osua parempaan aikaan. Ei kestänyt kauaa, kun Suomi syöksyi lamaan ja suuri joukko ihmisiä joko menetti omistusasuntonsa tai mahdollisuutensa hankkia sellaisen.
Asumisoikeusasuntoa hakevat ihmiset halusivat tuolloin nähdä järjestelmän hyvänä vaihtoehtona nimenomaan omistusasumiselle. Se koettiin myös statusta säilyttävänä vaihtoehtona erityisesti niissä tilanteissa, jossa omanarvontunto joutui jo muutenkin laman seurausten takia koville.
Siinä tilanteessa ei ollut oikein soveliasta oikaista, että kysehän on enemmän vuokra-asumista muistuttavasta järjestelmästä. Ikävä kyllä asialle kävi juuri niin kuin on tapana käydä. Kun tarpeeksi asiaa toistetaan, niin siihen jo aletaan uskoakin.
Miksi tuo asia pitäisi nyt oikaista? Eikö voisi vain korostaa, että järjestelmä on ihan omansa ilman, että jatkuvasti verrataan omistus- tai vuokra-asumiseen.
Oikaisuliike on tarpeellinen siksi, ettei enää ruokittaisi vääriä mielikuvia.
Käytännön tasolla väärät mielikuvat aiheuttavat sen, että osa asukkaista vaatii erittäin voimakkaasti mahdollisuutta päättää asioista, jotka eivät kuulu heidän päätettäväkseen. Asioista, jotka selkeästi ovat lakien ja viranomaismääräysten mukaan yhtiön päätettävissä.
Ääritapauksissa vaatimukset ovat menneet jopa niin pitkälle, että vaaditaan yksittäisten talojen luovuttamista asukkaiden hallintaan.
Kyse ei ole siitä, että omistajalla pitäisi olla mahdollisuus pimittää yhtiön asioita. Jokaisen yhtiön täytyy noudattaa asumisoikeuslakia ja antaa asukkaille yhteishallintolain mukaiset mahdollisuudet vaikuttaa asumiseensa. Se on itsestään selvä asia.
Kyse on asumisoikeusjärjestelmän maineesta. Kun riittävän usein on eri medioissa esillä se kuinka asukkaita on petetty lupauksissa omistusasumisen kaltaisesta asumisesta, niin siihen aletaan helposti uskoa laajemminkin.
Erityisesti kiinnitetään huomiota kustannuksiin. Osa asukkaista olettaa, että asumisoikeusasunnon vastike pitäisi olla samantasoinen asunto-osakkeen vastikkeen kanssa, mutta unohdetaan täysin, että asukas on maksanut vain asumisen oikeudestaan eikä ostanut 15 prosenttia asunnon osakkeista.
Unohdetaan myös se, että asumisoikeusasuntoa ei voi lain mukaan lunastaa omaksi. Se on yhtiön omaisuutta ja asukas ostaa asunnostaan vain asumisen oikeuden.
Yhtiön vastuulla on 85 % asunnon rakentamiskustannuksista. Valtion lainoituksella tuotettujen asuntojen lainojen takaisinmaksuaika on tunnetusti erittäin pitkä, keskimäärin noin 45 vuotta.
Sitä joidenkin asukkaiden on vaikea ymmärtää ja hyväksyä siksi, että omistusasuntojen yksityiset lainat lyhenevät ripeästi ja ovat jo maksettuja siinä vaiheessa kun tarvitaan uutta lainaa korjaamiseen.
x x x
Asumisoikeusasuntoja tarvitaan edelleen samoista syistä kuin 20 vuotta sitten. Ne antavat asukkaille mahdollisuuden asua kohtuuhintaisesti.
Kun tänä päivänä asumismuoto ei ole enää yhtä selkeästi statuskysymys kuten järjestelmän alkuaikoina, voisi jo hyvinkin sanoa suoraan, että asumisoikeusasuminen on lähellä vuokra-asumista, mutta jopa turvallisempi asumismuoto, sillä asoasuntoa ei pysty samalla tavalla myymään asukkaan alta pois kuin vuokra-asunnon voi.
Päivi Karvinen