Jouluksi uuteen kotiin – kokemuksia korjausrakentamisesta

Minulle ehdotettiin, että voisin pitää blogia vuonna 1939 rakennetun taloni peruskorjaamisesta. Olisi ehkä kannattanut. Olisin nimittäin saattanut kehittyä verbaalisesti todella lahjakkaaksi negatiivisten tunteiden kiertoilmaisijaksi. En luontoni mukaan olisi kuitenkaan viitsinyt viikosta toiseen vaan valittaa.

Ja toisaalta olisihan se saattanut kasvattaa lähtökohtaisesti positiivisesti asioihin suhtautuvaa mielenlaatuani näkemään yhä pienemmistä ja pienemmistä asioista valoisia puolia. Toki sain sen opin ilman blogiakin.

Kahdeksan kuukautta kestänyt urakka sisälsi tehokkaan oppitunnin siitä, mitä suomalainen urakointi tänä päivänä on. Lyhyesti sanottuna se sisälsi myöhästymisiä, ohareita, säännöllistä valvonnan tarvetta, perään potkimista, budjetin paukkumista ja päälle päätteeksi luonnollisesti muutto keskeneräiseen asuntoon.

Teen työtä rakennus- ja kiinteistöalan viestinnän parissa ja työni puolesta tiedän, että nuo samaiset ongelmat koskevat myös uudistuotantoa. Haastattelin taannoin eräitä ammattilaisia siitä, mikä kerrostalourakoinnin ja suomalaisen rakentamisen laadun ongelmana on.

Insinöörismiehet kertoivat, että urakoiden pilkkoutuminen on suuri ongelma. Kun kukaan ei kanna kokonaisvastuuta, osapuolet eivät tiedä toistensa tekemisestä ja huteja tulee siellä sun täällä. Ei niin, että ammattilaiset tekisivät tahallaan ja vastuuttomasti virheitä, vaan urakoiden saumakohdissa tieto ei kulje riittävästi ja rapatessa roiskuu enemmän kuin pitäisi.

Ihan sama ongelma oli minun työmaallani. Kun jouduin pyytämään pääurakoitsijaani poistumaan aikataulu- ja laatusyistä lokakuussa työmaalta, tilalle tuli kolme erillistä urakoitsijaa paikkaamaan tilannetta. Hyvin paikkasivatkin, kiitos siitä heille ja exälleni, jonka kautta heidät sain työmaalleni.

Mutta kun aiemmin pääurakoitsija oli hallinnut työmaan kokonaistilannetta, nyt se vastuu jäi minulle. Olihan se melkoista viestinnällistä sukkulointia ja asioiden selvittämistä. Onneksi tykkään rautakaupoista ja shoppailen niissä paljon mieluummin kuin vaatekaupoissa.

Huomasin kantapään kautta, että valvonnan merkitys on aivan keskeinen. Jos eri ammattilaiset eivät tiedä, missä järjestyksessä ja miksi hommat pitää tehdä kullakin työmaalla siten kuin pitää, tulee ylimääräistä työtä ja pahimmillaan rakennusvirheitä, joita on kovin vaikea korjata jälkikäteen. 

Onneksi olen exäni kanssa rakentanut yhden talon jo aiemmin ja työni kautta oppinut jotain korjausrakentamisen prosessista, joten tehtävä ei ollut minulle mahdoton. Voimat tämä projekti toki vei. Olen joutunut lähipiirilleni toteamaan, että olen nyt todella, todella väsynyt. 

Onneksi ymmärrän joulun lähtökohtaisesti olevan rauhan juhla eli en muutenkaan hössöttäisi asian tiimoilta. Oloilu ja leppoisa tunnelma on pääteema aina joulussani ja tänä jouluna erityisesti.

Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että ryhdyin tähän urakkaan, vaikka ymmärrän kyllä, miksi kukaan ei taloani viime vuonna ostanut, edes yhtään tarjousta en saanut. Sanoivat, että liian iso urakka, että vain hullu tällaiseen projektiin lähtee, mutta eihän minua kukaan kai ihan normaalina naisena pidäkään. 

Enkä ole tätä yksin suinkaan tehnyt. Lähipiirini ja erityisesti ihana miesystäväni on ollut purkutalkoissa mukana ja tsemppaamassa muistuttaen, että lopputuloksesta tulee hyvä. Niin tulikin, minun näköinen taiteilijakoti. Ei tavallinen, vaikka kuitenkin erittäin tavallinen ilman nykyaikaista tekniikkaa, vanhaa kunnioittaen korjattu. 

Ei tällaisia taloja enää tehdä. Siksi halusin korjata mieluummin kuin pistää nurin, jota sitäkin joku ehdotti. Mutta moni, joka näki talon minun silmin, sanoi että teen kulttuuriteon. Ystäväni välitti taannoin minulle kopion eräästä naamakirjapäivityksestä. Joku oli laittanut kuvan talostani sivuilleen ja kommentin, että tämä vaaleanpunainen talo on hänen suosikkitalonsa Nikkilässä. 

Niin minunkin!

Päivi Karvinen