Onko keisarilla vaatteita?

Tuli väistämättä mieleen Andersenin satu keisarin uusista vaatteista, kun luin Helsingin Sanomien artikkelia (HS 28.2.2021) vuokra-asuntojen ylitarjontatilanteesta. Onko todella niin, että asuntojen tarjonta on niin runsasta, että on markkinat ovat tasapainottuneet ja ollaan länsimaisessa valintamyymälätilanteessa, jossa vuokralaisella on mistä valita?

Vuokra-asuntojen määrä on kyllä kasvanut 20 vuodessa 25 prosenttia ja tarjonta on paikannut ARA-asuntojen vähenemisen asuntomäärällisesti mitattuna. Kun asiaa katsotaan vuokratason näkökulmasta, voidaan havaita toisenlainen ilmiö.

Vapaarahoitteisten asuntojen vuokrat ovat pääkaupunkiseudulla noin kolmanneksen kalliimpia kuin ARA-asuntojen. Asuntomarkkinoilla lisääntynyt tuotanto on nimenomaan tuota kallista asuntotuotantoa.

Samanaikaisesti ARA-asuntojen kysyntä on lisääntynyt pääkaupunkiseudulla. Helsingin kaupungin noin 50 000 asuntoon oli vuodenvaihteessa 23 000 hakijaa, Espoon 16 000 asunnolla oli pahimmillaan viime vuonna 8 300 hakijaa ja Vantaan 11 000 asuntoa hakee tällä hetkellä 5 000 kotitaloutta. 

Luvut kertovat, että asukkailla ei todellakaan ole valinnanvaraa kohtuuhintaisista asunnoista.

Mistä löytyisi se äänekäs lapsi, joka huutaisi, että keisarilla ei ole vaatteita, että sijoittajalähtöinen asuntopolitiikka toimii juuri niin kuin Andersenin sadun källit vaatturit. Asuminen on perustarve, jonka tyydyttymisen ei pitäisi olla kiinni vain sijoittajien tarpeista.

Samanaikaisesti verovaroin kustannetut asumistukimenot ovat kasvaneet vuosi vuodelta ollen toimeentulotuen asumiseen käytetyn summan kanssa noin 2,5 miljardia euroa vuodessa. Syitä kasvuun on toki monia, mutta eiköhän vuokratasollakin ole vaikutusta, kun asiaa katsotaan andersenilaisen lapsen silmin.

Kirjoitin tämän tekstin pääosin ennen maanantaista MOT-ohjelmaa, joka käsitteli Kojamoa. Entisenä VVO:n viestintäpäällikkönä sydämeni vuotaa yhä verta sen yhtiön takinkäännöstä. Kun olin siellä töissä, osuuskunnalla oli lähes 40 000 ARA-asuntoa, kuten yhtiöllä on nykyäänkin. Nykyään asunnot ovat kuitenkin vapaarahoitteisia asuntoja. Mietipä, mikä merkitys nykyvuokratasolle olisi, jos tuo määrä asuntoja olisi yhä kohtuuhintaisia? 

Tämäkin asia pitää nähdä andersenilaisen paljaana: riistovuokria, asumistukien täysimääräistä hyväksikäyttöä ja osan omistajista verovapaamatkustelua ei tee yhteiskunnallisesti hyväksyttäväksi pelkästään se, että firma tekee kuitenkin vuokra-asuntoja.

Kojamo on tehnyt Suomen asuntopoliittisen historian eettisesti kestämättömimmän tekosen, vaikka laillisesti toimikin. MOT osoitti, ettei historiaa unohdeta eikä niin vain muuksi muuteta nimeä vaihtamalla. Eikä varmaan vaadita suurta ennustajan lahjaa sen toteamiseen, ettei se ohjelma varmaankaan viimeiseksi dokkariksi jää.

Päivi Karvinen