Pystyn ja kykenen edelleen

Täytän tänä vuonna 60 vuotta. Pistäähän se miettimään. En sikäli pode ikäkriisiä, että tunnen yhä olevani sen ikäinen kuin haluankin olla. Täytettyäni 50 vuotta minulle tuli tuo tunne, ja antoi elämään ihanaa vapaudentuntua. 

Jostain kumman syystä nuorena halusin olla koko ajan vanhempi. Ehkä uskoin, että ikä tuo elämänkokemuksen myötä mieleen vakautta. Niin se sitten on tuonutkin.

Mutta nyt sitten tuo kuudenkympin rajapyykin ylittäminen on edessä, ja havahduin siihen, että mieli alkoi tehdä kummallisia tepposia. Aloin nimittäin miettiä, että onkohan minusta enää joihinkin asioihin. Ja jos minunkaltaiselle ihmiselle juolahtaa moinen ajatusharha mieleen, sehän täytyy heti ampua alas.

Ensimmäinen oire tuli alkukesästä, kun mies ehdotti, että minäkin voisin ajella hänen harrikallaan, jotta pyörä saisi säännöllisesti liikuntaa. Minullahan on ollut itsellänikin motskari, mutta en ole ajanut moneen vuoteen. Epäröin, mutta heti perään tajusin, että nyt ei auta muuta kuin tarttua härkää sarvista eli siis tässä tapauksessa Keijon harrikan ohjaimista. Hyvinhän se meni tunnin ajolenkki, vaikka ei siinä enää samanlaista viehätystä ollut kuin ennen, joten en ryhtynyt säännölliseksi pyöränulkoiluttajaksi.

Toinen epäröinti tuli kesän mittaan, kun heinäkuussa odotti Huvikummun maalaaminen. Olin ajoittanut projektin aloituksen lomaviikolleni, jolloin Keijo oli viikon työreissussa, eikä häntä siksi tarvinnut hätistellä pois auttelemasta. Halusin maalata talon yksin, koska tykkään tehdä rakennushommia itsekseni. 

Kesän mittaan ajatus kuitenkin alkoi hiertää hienoisena stressinä mielessäni; olenkohan ottanut itselleni liian ison palan kakkua. No en ollut. Vuokratelineiden pystyttämiseen ja siirtelemiseen toki tarvitsin apua. Ja Keijo teki minulle parille seinälle, joille vuokratelineistä ei ollut apua, oikein tukevat tellingit. Sen verran annoin hänen auttaa, mutta kiittelin muutoin, että antoi minun rauhassa tehdä neljä viikkoa töitä seinillä. On kai jo sen verran oppinut tuntemaan vaimoaan, että sanomistahan siitä tulee, jos miesihminen pyrkii liian pontevasti päsmäröimään reviirilläni.

Kyllähän homma haastoi kehoa kovasti, mutta totesin, että salilla käynti kantaa hedelmää. Kroppa kesti kummasti puurtamisen, eikä niska-hartiaseutu vihoitellut lainkaan niin kuin kirjoitushommia tehdessäni. Ja mikä mukavinta, homma antoi mielelle jatkuvia pieniä teknisiä pulmia ratkottavaksi, jolloin millekään joutavalle ei jäänyt ajatteluaikaa. Loistavaa pään nollausta. Noista neljästä viikosta tuli täydellisen ihania! 

Oli mukavaa huomata myös, kuinka työ tekijäänsä opetti. Veto vedolta maalaustekniikkani varmistui ja tunsin olevani jo melkein kuin ammattilainen, kun viimeinen seinä tuli käsittelyyn (vahva paino sanalla melkein). 

Sain myös huomata, että kyllä minultakin löytyy malttia liikkeisiini, vaikka normisti olen aika vilkas liikkeissäni. Kun viidessä metrissä keikkui aavistuksen huojuvilla tellingeillä, jokainen askel ja käden liike tuli tehtyä harkiten, keskittyen huolella juuri käsillä olevaan hetkeen. 

Projektin päätteeksi totesin, että nyt voin heittää roskakoppaan turhat pohdinnat kuusikymppisen itseni kykenevyydestä. Kyllä pystyn ja kykenen, kun vaan ryhdyn. 

Maalatessa mietin, että mahdankohan jaksaa uusia projektin noin 15 vuoden päästä. No miksen jaksaisi, jos saan terveenä olla. Mieltä ei vaan pidä päästää luulemaan, että en kykene.

Päivi Karvinen