Romu-Heikin viimeinen koti
Airot särpivät veden pintaa tasatahdissa. Veto vedolta etenemme kohti Hytermää, jonka rannassa astumme karjalaiseen pihaan. Hopeapajua muistuttavat kilsepensaat tuoksuvat imelän voimakkaasti mukulakiviaidan kupeessa.
Nousemme Romu-Heikin ja hänen vaimonsa Pikku-Julian entisen kotitalon raunioille. Se paloi jo vuosikymmeniä sitten, mutta pihapiirin koristeellisesta karjalaismökistä voi aistia päärakennuksen olemuksen. Samoin voi kuvitella topakan taloudenhoitajan kulkemaan kuivakan kangasmetsän polkuja pitkin tai isännän suunnittelemassa, mihin laittaisi seuraavan myllynkiven. Romu-Heikki oli keräilijä, joka jätti jälkipolville ihailtavaksi mitä mielenkiintoisempia kivipystejä.
Lähdemme kulkemaan kangasmetsän polkuja läpi suopursujen huumaavan tuoksun. Matkalla nousemme työn ylistykselle rakennettuja portaita, joiden yläosassa on valtava sementistä ja kivestä tehty paasi. Siihenkin on upotettu myllynkiviä ja painetuista numeroista näkee, että rakennusvuosi oli 1937. Nimismiehenä toiminut Romu-Heikki teetti sen kuulemma vangeilla.
Matka jatkuu rauhoittavalla harjulla, jonka rinteillä isot männyt kohoavat ryhdikkäinä ja alhaalla olevat lammet kimmeltävät kesäisesti. Istumme välillä valtavaan kivisohvaan ja mietimme, miksi siinä istutaan metsäiseen kuiluun eikä järvelle päin. Erikoinen ratkaisu, jolla varmasti on jokin mielenkiintoinen selitys.
Kulkumme johtaa aina polun päässä olevalle kivisillalle, jota pitkin pääsee hautasaarelle. Sinne on haudattuna tämän erikoisen valtakunnan valtiaat, Romu-Heikki ja vaimonsa Pikku-Julia.
Hautapaikka oli rajattu kauniisti vajaan metrin korkealla kiviaidalla. Noin parin sadan neliön, pyöreän muotoisen alueen keskellä oli luonnonkivinen kumpu haudan kohdalla. Seisomme sen edessä tovin.
Kulku kääntyy takaisin veneelle. Askel on verkkaisempi, enemmän ajatuksissa oleva.
– Tuollainen on upea päätös eletylle elämälle, toteaa yksi matkalaisista.
– Onhan se, mutta minä kyllä satsaisin enemmän viimeiseen vaiheeseen täällä ajassa, vastaa toinen.
Kolmas jättäytyy jälkeen ja on sen näköinen, ettei käydä häntä häiritsemään turhilla jutuilla.
– On kai sitä tultu siihen ikään, että tällainen paikka pistää miettimään elämän päättymistä, toteaa jälleen yksi.
– No johan sen jo ymmärtää osaksi tätä elämää, kommentoi toinen.
Airo särpii jälleen veden pintaa rytmikkäästi kohti Herttuan rantaa. Matka käy joutuisammin, tottuneemmin kuin mennessä.
– Hieno päiväretki. Hytermään kyllä voisi mennä toistekin, toteaa airoparin toinen.
– Niin oli. Sellainen akkuja lataava paikka, vastaa toinen.