Vahvuutta ja välittämistä?

Olen parin viikon verran pureskellut mielessäni hallitusohjelmaa erityisesti ARA-asumisen kannalta ja täytyy myöntää, että vakavaksi vetää mielen. Ohjelma on niin ristiriitainen tavoitteiden ja esitettyjen keinojen osalta, että ei voi muuta todeta kuin että ideologia on ajanut edelle reaalitarpeiden.

Hallituksen tavoitteena on mennä ennen kaikkea työ edellä eteenpäin, lisätä suomalaisten intoa ja mahdollisuutta ottaa työtä vastaan aina kun mahdollista. Tuo sinällään hyvä tavoitehan koskee ennen kaikkea pienituloisia eli siis ARA-asukkaita, sillä pienituloisuus on Tilastokeskuksen mukaan yleisintä ei-työllisten väestöryhmissä. 

Siksi ihmettelen, että hallitus kaavailee pitkien eli 40 vuotisten korkotukilainojen valtuuksien vähentämistä ja uusien asumisoikeuskohteiden rahoitustuen lopettamista eli että vähennetään juuri sitä asuntotuotantoa, joka tekee pienituloisille järkeväksi matalapalkkaisen työn vastaanottamisen siellä missä työtä on tarjolla. 

Kun tavoitteena on myös vähentää asumistuen käyttöä, ei senkään tavoitteen kannalta katsottuna olisi järkevää vähentää nimenomaan ARA-tuotantoa. ARAn tilastojen mukaan valtion tuella rakennettujen asuntojen vuokrissa eroa markkinavuokriin on Helsingissä 50 %, Espoossa 32 % ja Vantaalla 28 %. 

Pitkien eli 40 vuotisten korkotukilainojen valtuuksien pienentämisen rinnalle esitetään lyhyiden, kymmenvuotisten korkotukilainojen kasvattamista. Totta kai hyvä, että edes sitä kasvatetaan, mutta lyhyellä korkotuella rakennetut asunnot ovat asukkaille kalliimpia jo heti alkuunsa eli kasvattavat asumistuen tarvetta ja kymmenen vuoden päästä rajoituksista vapauduttuaan ne ovat markkinahintaisia eli todella kalliita ellei omistajataho ole aidosti yleishyödyllinen toimija ja jatka maltillista vuokrapolitiikkaa. 

Pitkän korkotuen asunnot tuovat sen sijaan markkinoille vuosikymmeniksi kohtuuhintaisia asuntoja ja hyville paikoille sijoittuneina ovat valtiolle hyvin vähäinen taloudellinen riski. Ja huomioitavaa on, että vaikka rakentamisen kustannukset ovat nyt korkeat, ARA-asuntoja pystytään rakentamaan hinnoilla, jotka tuottavat erityisesti noilla kysytyillä alueilla merkittävästi vapaarahoitteisia asuntoja matalampia vuokria.

Asoasuntojen tuen lopettaminen erittäin erikoista

Uusien asumisoikeusasuntojen rahoituksen tukemisen lopettaminen on käsittämätön esitys.  Hallitushan tavoittelee nimenomaan omistusasumisen mahdollistamista ihmisille. Miksi ihmeessä se sitten pyrkii selvästi kaatamaan asojärjestelmän?

Asojärjestelmä toimii erinomaisena ponnistuslautana asuntopolulla eteenpäin erityisesti nuorille ihmisille, joilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia ostaa omaa asuntoa. Hankkimalla asoasunnon ihminen voi säästää asumisoikeusmaksun muodossa pesämunaa omistusasuntoakin varten. 

Kaiken lisäksi asoasunnot ovat erittäin kysyttyjä, niiden käyttöaste on korkea ja asukasvaihtuvuus vähäistä. Ne siis luovat ihmisille pysyviä asuinyhteisöjä, jotka puolestaan kantavat ihmistä monella tavalla eteenpäin. Turvallisuus on erittäin tärkeä elementti, kun pyritään kohti tuottavaa yhteiskuntaa. Asuntojen kysyntätilanne viestii vahvasti, että vähentämisen sijaan niitä pitäisi luoda reippaasti lisää.

Asotuotanto on myös todellinen täsmäase segregaation torjunnassa, kun asuinalueille saadaan monipuolista asuntokantaa. Esimerkiksi Helsingissä on alueita, joille grynderit eivät matalien tuottojen vuoksi tee omistusasuntoja, eikä vuokra-asuntokantaa voida enää kasvattaa. Ihmettelen mitä tuotantoa Helsinki voi tuottaa jatkossa noille alueille.

Suhdannetilanne vaatisi päinvastaista politiikkaa

Pitkän korkotuen vuokra- ja asoasuntojen tuotannon supistaminen on erikoista myös suhdannetilanne huomioon ottaen. Vapaarahoitteinen tuotanto on romahtanut ja rakennusliikkeitä menee jatkuvalla syötöllä konkurssiin. Tässä suhdannetilanteessa pitäisi kaikin keinoin tukea rakennusteollisuutta työttömyyden kurimukselta ja ymmärtää, että ajallisesti pitkien prosessien ala kaipaa vakautta ja pitkäjänteistä politiikkaa, eikä tällaisia epävarmuuden siementen kylvämisiä.

Poliittisen pitkäjänteisyyden tarve todettiin myös edellisellä hallituskaudella hyväksytyssä asuntopoliittisessa toimenpideohjelmassa, johon kaikki puolueet sitoutuivat, myös nykyiset hallituspuolueet. Siinä ohjelmassa sitouduttiin muuten myös asojärjestelmän kehittämiseen ja ylläpitämiseen yhtenä asumisvaihtoehtona markkinoilla. 

Edellinen tulorajakokeilu jäi lyhyeksi

Hallitus haluaa palauttaa myös tulorajat ARA-asuntoihin. Johan tuo Sipilän hallituskaudella testattiin vuoden kokeilulla todeten, ettei siinä mitään järkeä ollut. Tuolloin kokeilu tehtiin myös mitä ilmeisemmin ideologista syistä, sillä ympäristöministeriö oli selvityksessään todennut, että ARA-asunnoissa asuu ns. ylituloisia todella vähän. Ja ylituloisen raja taisi mennä noin 3000 euroa bruttona tienaavan kohdalla eli jo sairaanhoitajan palkalla oli ylituloinen. Sama asia todennettiin vastikään Hesarin toimesta Hekan asukkaiden osalta. Asuntoihin valituista yksin asuvista asukkaista 95 % tienaa alle 3000 euroa kuussa. Ja lapsiperheistäkin alle kolme tuhatta euroa tienaa jopa 42,7 %.

Hallitusohjelmassa esitetään myös selvitettäväksi mahdollisuutta solmia ARA-asuntoihin määräaikaisia vuokrasopimuksia siten, että tietyn tulorajan ylitettyään asukas joutuisi muuttamaan pois. Ajatus on jälleen kovasti ristiriitainen työn vastaanottamisen kannalta synnyttäen vain uuden kannustinloukun. Mutta selvitys-kategorian asiat nyt ovat sellaisia kirjauksia, että niiden toteutumiseen käytäntöön on vielä pidempi matka kuin toteutettavaksi suunniteltujen toimien.

Ollaanko todella vahvan ja välittävän Suomen tiellä?

Hallitus on viestinyt, että se haluaa rakentaa vahvaa ja välittävää Suomea. Pienituloisen näkökulmasta katsottuna voi olla vaikea nähdä asiaa noin varsinkin, kun leikkausten ohella kevennetään tuloveroa, joka suosii hyvin toimeentulevia. Olisi toivonut, että se keino olisi jätetty esittämättä, jotta pienituloisille ei synny mielikuvaa, että heidän olosuhteitansa heikentämällä vahvistetaan jo entuudestaan hyvin toimeentulevien asemaa.

Talousviisaat ovat varoitelleet jo pitkään siitä, että talouden tasapainottamista, mikä ilman muuta on tärkeä asia, ei pitäisi tehdä liian nopeasti ja rajusti. Oppia pitäisikin ottaa 90-luvun laman politiikasta. Jälkikäteen on todettu, että porvarihallituksen tuolloin vetämä liian kova kulukuuri aiheutti mittavat välilliset kustannukset yhteiskunnalle muun muassa terveyspalveluihin. Samaan syssyyn on todettava, että Esko Ahon hallitusta edelsi Harri Holkerin punamultahallitus, jossa demarit olivat mukana ja sitä puolestaan syytetään menoja suosivasta politiikasta, jonka seurauksena päättäjät siirtyivät laman myötä uuteen ajatteluun, jossa markkinoiden ylläpitämä kuri korvasi hyvinvointiajattelun ja tasa-arvon ajatukset. Kuulostaako tutulta?

Koronavuosien ja Ukrainan sodan shokkihoitojen jälkeen ei nyt tarvittaisi ihmisten elämään lisää turvattomuutta ja epävarmuutta lisääviä elementtejä, jotka syövät aina myös tuottavuutta. Ihminen ei ole kone, vaan tarvitsee toivoa ollakseen myös tuottava. Ja välittämiseen kuuluu ymmärtää, että aika harva loppujen lopuksi on elämässään oman onnensa seppä tai jaksaa olla sellainen koko elämänsä ajan. 

Päivi Karvinen