Vuokra-asumisen rooli vaarassa heikentyä

Hallituksen asuntopoliittisessa uudistuspaketissa esitetään, että valtion tukemien vuokra-asuntojen lainoitusvaihtoehdoksi tulisi uusi, 20 vuoden rajoitusajat sisältävä malli.

Tähän saakka 40 vuoden mittaiset rajoitukset ovat tarkoittaneet muun muassa sitä, että asunnot ylläpidetään omakustannusperiaatteella ja asukasvalinta sekä vuokrataso on säännelty. Rajoitusten alaisten asuntojen avulla ei saa kerätä yritykselle voittoa, mikä luo hyvän pohjan asumisen kulujen kohtuullisuudelle.

Rajoitusaikojen lyhentämistä ajaneet tahot ovat ehdottaneet muun muassa, että rajoitukset koskisivat kymmenen vuotta vuokranmääritystä ja toinen kymmenen vuotta vielä sitä, että talo pitäisi pitää vuokrauskäytössä.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vuokralaiset joutuisivat ensimmäisen kymmenen vuoden jälkeen joko vaihtamaan kotia tai sitten hyväksymään, että vuokra nousee omistajan tuotto-odotusten mukaan. Tai sitten vuokrakorotukset tulisivat verovaroin kustannettaviksi asumistukena. Toisen kymmenen vuoden jälkeen asukkailla olisi jatkuva epätietoisuus siitä, myydäänkö koti alta pois. Talo saattaa silloin jopa poistua vuokra-asuntomarkkinoilta.

Tuollainen toimintamalli ei lisää vuokra-asumisen arvostusta, vaan vahvistaa omistusasumisen kulttuuria. Se voi myös vahvistaa kansalaisten kahtiajakoa heihin, joilla on mahdollisuus hankkia omistusasunto ja heihin, joille se ei ole mitenkään mahdollista. Se voi siten myös lisätä segregaatiota eli alueellista eriarvoistumista, jota jo Suomessakin tapahtuu.

Lyhyempää rajoitusaikaa perustellaan sillä, että saataisiin yleishyödylliset rakennuttajat tekemään lisää kohtuuhintaisia asuntoja. Tavoite on tärkeä, sillä asumisen hinta pysyy kohtuullisena vain jos tarjontaa on kysyntään nähden riittävästi. Mikäli rakennuttajat kuittenkin tekevät jatkossa vain lyhyemmän rajoitusajan tuotantoa ja rajoitusajan ehdot ovat asumisturvaa heikentäviä, seuraukset voivat olla pitkällä tähtäimellä huonot.

Yleishyödyllisiltä vuokra-asuntojen rakennuttajilta olisi oikeasti yhteiskuntavastuullista toimintaa pidättäytyä lyhytnäköisestä voitontavoittelusta ja tehdä asuntoja, joissa asukkaat tietäisivät, että heidän asumisturvansa olisi taattu jopa koko asumisen elinkaaren ajan.

Valtion puolestaan pitäisi oikeasti kehittää 40 vuoden rajoitusaikamallia lainaehdoiltaan kilpailukykyiseksi vaihtoehdoksi, eikä olla viemässä asuntopoliittisilla päätöksillä yhteiskunnan kehitystä arveluttavaan suuntaan.

Päivi Karvinen