Yleishyödyllisyys on arvoasia

VVO:n hallituksen jäsen kertoi tämän päivän Hesarissa, että yhtiön pitäisi lopettaa hurskastelu yleishyödyllisyydestä ja tunnustautua reilusti asuntosijoitusyhtiöksi.

Rehellisyys on erittäin hyvä asia ja olin oikein tyytyväinen siitä, että tuo asia sanottiin nyt suoraan. Asukkaat tietävät nyt, että VVO:n tärkein tehtävä on tuottaa mahdollisimman suurta voittoa omistajilleen.

Silti on harmillista, jos VVO on tosiaankin linjannut itsensä ulos yleishyödyllisten toimijoiden joukosta. Aidolla yhteiskuntavastuullisella toiminnalla olisi paljon mahdollisuuksia tässä ajassa, jossa ”kovan jätkän” maine tuntuu olevan kiinni siitä kuinka paljon pystyy haalimaan rahaa kasaan.

Jos yhtiö toimisi tänä päivänä vankasti yleishyödyllisellä eli läpinäkyvästi omakustannusperiaatteella, niin yhtiöllä olisi vahva yleinen kunnioitus, arvostus ja taatusti myös paljon asiakkaita. Rahaa ei varmasti tarvitsisi satsata paljoa markkinointiin puhumattakaan kaiken maailman asiakaseduista. Asukkaat asuvat pitkään ilman asiakasetujakin, jos vuokra on kohtuullinen.

Miksi ei anneta arvoa sille kunnioituksella ja arvostukselle, jonka toimijat voisivat saada pyrkiessään aidosti tuottamaan kohtuuhintaisia asuntoja ja helpottamaan asukkaiden elämää? Samalla tehtäisiin suuri palvelus koko Suomen elinkeinoelämälle.

Vanhaa kliseetä lainatakseni, raha ei tuo onnea. Sehän nähdään joka puolella tässä yhteiskunnassa. Pahoinvointi on lisääntynyt samassa suhteessa kasvavan elintason myötä.

Pari muutakin vanhaa kliseetä voisi tässä tuoda esiin. Antaessaan saa. Tee toisille sitä, mitä toivoisit toisten tekevän sinulle. Hautaansa ei voi maallista mammonaa viedä mukanaan. Vanhoja kliseitä, mutta niin tosia yhä edelleen.

Sain tästä tänä viikonloppuna oivan muistutuksen käydessäni setämiehen hautajaisissa. Ajattelin hautajaisiin mennessäni, että siellä ei varmaan ole juurikaan muita minun ja serkkuni lisäksi, kun setä ei pitänyt kovin tiiviisti yhteyttä sukulaisiinsa.

Itse olin kaivanut hänet esiin parisen vuotta sitten, kun halusin tutustua häneen ja oppia tuntemaan paremmin sukuni tarinaa. Löysin iloisen ja positiivisen miehen, jonka asunnosta saattoi päätellä, ettei aika ollut kulunut maallisen mammonan keräämiseen.

Hautajaiset olivat täydellinen yllätys. Siellä oli paljon väkeä, joka aidosti suri iloisen, ystävällisen ja aina niin avuliaan miehen poismenoa. Jopa kylän kauppias oli lähettänyt kukkatervehdyksen hautajaisiin ja kerrankin pappi puhui aidon lämpimästi vainajasta. Muistotilaisuudessa sain kuulla sydämellisiä muisteluita sedän touhuista ja viisaudesta, jolla hän tätä maailmaa oli katsellut.

Maalliseksi perinnöksi häneltä jäi muutama vanha valokuva, mutta sitäkin enemmän hyvää mieltä kanssaihmisten sydämiin.

Minut saa rauhassa leimata haikailevaksi idealistiksi, mutta jokainen tietää, että on omasta valinnasta kiinni se, minkälaisen jäljen tekemisistään jättää.

Päivi Karvinen