Kävin eilen illalla seminaarissa, jossa käsiteltiin sosiaalista mediaa markkinoinnissa. Ilmiönä Facebook yms. ovat erittäin kiinnostavia juttuja myös asiakaslehtien kehittämisen kannalta.

Jotain koukuttavaa noissa jutuissa täytyy olla, kun jo 1,5 miljoonaa ihmistä on Facebookissa ja noin 70% suomalaisista 17-vuotiaista käyttää Irc-galleriaa.

Eiliseltä kurssilta sain motiivin tutkiskella Facebookin logiikkaa asiakaslehtinäkökulmasta. Miten sitä voisi soveltaa yhä enemmän lukijoita kiinnostavan lehden tekemiseen?

Peruskauraa asiakaslehdissäkin on jo vuosikausia ollut tietynlainen vuorovaikutteisuus. Kysytään juttujen aiheita ja palautteen kysyminen joka lehdestä on ihan välttämättömyys, jotta lehden aiheet oikeasti kiinnostavat lukijoita.

Juttujen pitää olla nykyisin printtilehdissäkin lyhyempiä, jotta ihmiset jaksavat lukea niitä. Ihmisläheinen ja henkilökohtainen kirjoitustapa on myös yhä tärkeämpää. Samoin uteliaisuutta herättävien väliotsikoiden käyttö houkuttelee ihmisiä lukemaan pidempääkin tekstiä.

Yhä tärkeämpi juttu lehdissä on myös elävä taitto. Netti on laajentanut ihmisten kuvamaailmaa rajusti ja siksi hyvä teksti saattaa jäädä lukematta pelkästään siksi, että taitto on jostain kaukaa 70-luvun järjestölehdistä.

Mutta mitä muuta voisi vielä tehdä? Sitä täytyy yhä tiiviimmin opetella tässä muuttuvassa mediamaailmassa.

Liityin tänään naamakirjassa Hitaan journalismin ryhmään, joka puolustaa hyvää asiasisältöä journalismissa. Sitä ei kuitenkaan saa uhrata minkään ilmiön takia.

Asuntoministeri Jan Vapaavuori nosti esiin Sipoon Sanomien haastattelussa (14.1.) että suomalaiset tarvitsisivat lisää tilaa asuntoihinsa. Että elintason pitäisi näkyä myös asuntojen koossa. Jäin miettimään tuota asiaa moneltakin kannalta.

Kävin juuri työmatkalla Pariisissa keräämässä aineistoa Ranskan asuntopolitiikasta kertovaan artikkeliin. Haastattelin siellä myös suomalaista, kolmekymppistä Lauraa, joka asuu ranskalaisen miehensä kanssa 42 neliöisessä vuokra-asunnossa. Vuokraa he maksavat asunnostaan 900 euroa vaikka asuinalue on pariisilaisittain edullisimmasta päästä. Omistusasuntojenkin neliöhinnat huitelevat kuulemma noin 6 000 euron pinnassa.

Asuminen Pariisissa on siis kallista. Se on toki vaikuttanut siihen, että asutaan ahtaasti, mutta kyse ei ole pelkästään siitä. Ranskalaisten henkilökohtainen reviiri on paljon pienempi kuin meidän suomalaisten. Siitä kertoo jo kuuluisat ranskalaiset poskisuudelmatkin. He päästävät toiset ihmiset lähemmäs itseään.

Tarvitsemmeko koko ajan vain lisää tilaa ympärillemme ollaksemme tyytyväisiä elämään? Pidämmekö itsestään selvyytenä sitä, että lisääntyvä elintaso pitää näkyä ulospäin?

Suomalaisilla on tällä hetkellä keskimääräisesti hyvä elintaso. Silti me voimme huonosti. Masennus vaivaa niin nuoria, lapsiperheellisiä kuin vanhuksiakin, eikä se ole ihme. Vanhemmat joutuvat tekemään pitkiä työpäiviä eikä sellaiseen rooliin hyppääminen houkuttele nuoria. Ikäihmiset puolestaan saavat jatkuvasti lukea hoitomenojen vähentämisistä ja siitä kuinka he joutuvat jäämään ylityöllistettyjen lastensa riesoiksi.

Mikä sitten avuksi, jotta voisi asua kohtuuhinnalla ja käyttää aikaansa muuhunkin kuin työntekoon? Henkilökohtaisella tasolla suosittelen asennemuutosta.

Vapaavuori tarmokkaana asuntopoliitikkona saa varmasti aikaan halutessaan lisää isompia asuntoja. Ne kuitenkin myös maksavat enemmän ellei asuntojen määrä ole todella suuri. Asuntojen tuottajat tuskin kuitenkaan innostuvat tulevaisuudessakaan tekemään hillittömästi asuntoja halvemmalla, kun saavat riittävän tuoton firmalleen vähemmälläkin määrällä. Markkinatalous pitää huolta siitä, että hinnat pysyvät jatkossakin kalliina.

Jokaisella on kuitenkin omassa elämässään mahdollisuus valita, haaliiko tavaraa näyttääkseen muille vai kulkeeko omia polkujaan ja valitsee itselle sopivamman tavan elää.

Luopumalla esimerkiksi jatkuvasta suorittamisen paineesta saattaisi luovassa laiskuudessa syntyä jopa idea uudesta Nokiasta, jolla Suomi pääsisi uuteen nousuun. En siis haaveilevan idealistin tavoin usko, että palaaminen kivikauteen tekisi meitä onnellisiksi. Peräänkuulutan leppoisampaa menoa siitä syystä, että uskon sen tuovan kaikella tavalla hyvinvointia elämäämme – niin yksityiselle ihmiselle kuin koko kansakunnallemme.

Tähtitieteilijä Esko Valtaojan mukaan meillä on rajattomat mahdollisuudet kehittää tekniikkaa yhä paremmin elämäämme palvelevaksi ja elintasoamme kohottavaksi. Ainoa este sille kuulemma on se, onko meillä viisautta tarpeeksi.

Ajatteleminen vaatii aikaa. Viisautta voisi olla nyt suurempien asuntojen haalimisen sijaan antaa aikaa ajattelemiselle. Suomessa on jo saatu havaita, ettei suorituskeskeinen puurtaminen tuota hyvää oloa kenellekään. Jos yhteiskunta ei tajua tuota asiaa, kannattaa sitä joka tapauksessa alkaa pohtia omassa elämässä.

Päivi Karvinen

Aloin tammikuussa pitää korjausrakentamiseen keskittyvää blogia osoitteessa www.kiinteistojataloyhtio.fi.

Tervetuloa tutustumaan teksteihin, joiden tavoitteena on tuoda uutta tietoa ja näkökulmia aiheeseen, jota moni ei välttämättä pidä niin hurjan mielenkiintoisena.

Uskoisin kuitenkin, että tutustumalla aiheeseen enemmän, yllätyt, kuinka paljon siitä löytyykään asiaa, joka kosketta sinunkin arkeasi monella tavalla.

Uudessa blogissani on myös kommentointimahdollisuus. Käytä sitä hyväksesi ja vie ajatusta eteenpäin!

terveisin
Päivi Karvinen

Kävin tekemässä Lappeenrannassa juttua Helmi-kodista. Se on pieni dementiayksikkö 70-luvulla rakennetun talon alakerrassa. Talon yläkerroksista on myös vuokrattavissa tavallisia asuntoja, joiden asukkaat saavat ostaa hoivapalveluita Helmi-kodilta. Hyvin kodinomainen ja lämminhenkinen paikka.

Jäin miettimään ratkaisun järkevyyttä. Dementiayksikkö oli pieni, rauhallinen ja viihtyisä. Henkilökunnalla oli selvästi lämmin ja tervejärkinen ote tekemiseen. Tukiasuntojen kohdalla luotu toimintaidea oli aivan loistava. Voit asua omassa asunnossasi, pitää kiinni omasta yksityisyydestäsi, mutta silti saat kaipaamaasi apua esimerkiksi turvarannekkeen avulla heti kun tarvitset.

Kun itse alkaa lähestyä elinkaaren puoltaväliä, niin ilmeisesti tällaisiin asioihin kiinnittää enemmän huomiota. Tiedän polveutuvani juuri niistä suomalaisista, jotka tuoreen lastun nähdessään virrassa oman tuvan kohdalla lähtivät kirveen kanssa tervehtimään tunkeilijaa. Ihmisiä ei saa asua liian paljon ympärillä. Siksi halusin ehdottomasti aikanaan pois Helsingin melskeistä Sipooseen.

Olen kuunnellut hienoista inhotusta tuntien tuttavan puheita isosta laitoksesta, jossa ikäihmisten on sopeuduttava laitosrytmiin. Aamupalalle on noustava aikaisin aamulla, vaikka koko ikänsä olisi tottunut myöhäisempiin ja verkkaisempiin aamuihin. Laitoksessa sellaista ihmistä pidetään hankalana tapauksena. Samaistun tuohon rauhallisten aamujen vanhaan rouvaan ja toivon, etten joudu kokemaan samaa.

Se mikä Helmi-kodin tapauksessa herätti ihmetystä, on se että yhteiskunnan taholta pienten yksikköjen perustamista hankaloitetaan viranomaismääräyksin. Vielä viisi vuotta sitten Helmi-kodin kaltainen pieni, mutta silti riittävän iso yksikkö kelpasi luvan saamiseksi, muttei enää. Huonekoot pitäisi olla isompia ja vessoja pitäisi olla enemmän. Käytännön toimijan mukaan uudet määräykset ovat aiheuttaneet muun muassa sellaisen tapauksen, että huoneesta piti purkaa vaatehuone riittävän neliömäärän saamiseksi. Ja sitten vaatehuoneen tilalle, epäkäytännölliseen nurkkaukseen ei voinut laittaa muuta kuin vaatekaapin. Tuli mieleen hölmöläisten hommat peiton jatkamisesta.

Kun puhutaan yhä enemmän hoivayksiköiden kannattavuudesta, eivätkö tämän kaltaiset byrokraattisen ihmeellisyydet kannattaisi purkaa ensimmäisenä? Tässä on kyse samasta asiasta kuin rakentamisen kustannuksia nostattavissa määräyksissä. Niitäkin yritetään purkaa eikä lisätä, jotta homma tulisi kannattavammaksi.

Ymmärrän kyllä, että vanhusten hoivakodeilla täytyy olla tietyt kriteerit ja valvonta. Mutta kuten haastateltavani sanoi, puitteitakin tärkeämpi asia on se, että henkilökunta oikeasti tykkää vanhuksista ja ymmärtää heitä. Sitä minä ainakin haluan, jos saan elää niin pitkään, että metsäkotini alkaa tuntua turvattomalta ja alan jopa kaivata ihmisiä ympärilleni.

Oman perheen nuoriso alkaa olla siinä iässä, että omilleen pitäisi pian päästä. Samoissa tunnelmissa eletään myös sukulais- ja ystäväperheissä.

Muistan elävästi sen, kun itse muutin 80-luvun alussa 18-vuotiaana toiselle puolelle Seinäjokea omaan vuokrakämppääni. Se oli pienessä, nyt jo puretussa puukerrostalossa. Asunnossa ei ollut suihkua, jääkaappia eikä sähköhellaa. Silti se oli aivan loistava kämppä, jossa vietetystä kesästä on ihanat muistot.

Minulla oli siellä patja, levari ja keittiön pöytä tuoleineen kalusteina, eikä muuta tarvittu. Patjan päällä loikoillen saattoi yksin tai kavereiden kanssa lojua kuuntelemassa Eppuja, Neal Youngia tai Doorsia. Keittiön pöydän ääressä syötiin juustoa ja patonkia, lipiteltiin Porvoon lankkua ja keskusteltiin henkeviä.

Tuntuu, etteivät nuorison tarpeet oman asunnon suhteen ole kovin paljon muuttuneet peruslähtökohdiltaan. Asunnossa pitää viihtyä yksin tai kavereiden kanssa ja tärkeintä omassa asunnossa on oma vapaus ilman vanhempien valvovia silmiä.

Kun tein gallupia lähipiirin nuorison keskuudessa, kävi ilmi että suihkua, jääkaappia ja hellaa pidettiin itsestään selvyyksinä ja roinaa ensiasunnossa on enemmän kuin ennen. Niin ja ilman läppäriä ja laajakaistaa elämä menisi kuulemma tosi hankalaksi. Oma poikakin osti ylioppilaslahjarahoillaan nimenomaan läppärin ikään kuin turvatakseen nykyelämän perusvarusteiden olemassaolon.

Kunnon sohva pitää myös hankkia, mutta siihen kelpaa yhtälailla kirpputoritavara kuten aikoinaan itsellekin. Sohvalla voi kuulemma tehdä kaikkea, mitä nyt kotona tehdään: käytetään läppäriä, syödään ja nukutaan. Niin ja varmasti sellaistakin, jota ei täti-Päiville kerrota.

Vaikka tuntuu siltä, että perusasiat eivät ole nuorison asumisasioissa muuttuneet, niin jotain kylläkin. Omassa nuoruudessa ei mietitty asumisen sisustusta heti alusta lähtien samalla tavalla. Ei myöskään ollut samaa määrää rompetta. Tuntuu siltä kuin nuoriso rakentaisi itselleen turvasatamaa tämän maailman melskeisiin.

Tosi on, että tämän päivän nuoret joutuvat aloittamaan aikuistumisensa muutenkin paljon monimutkaisemmassa maailmassa. Tuntuu kuin heidän pitäisi olla enemmän aikuisia heti alussa.

Nuorempi poikani pohti taannoin, että kannattaako ostaa asunto heti kun pääsee töihin vai muuttaa ensin vuokralle. Kerroin molempien asumismuotojen hyvistä ja huonoista puolista. Silti en malttanut olla sanomatta, että valitsit sitten kumman tahansa, ethän unohda haavettasi mennä ulkomaille melomaan.

Yritin selittää, että jos panostaa liikaa asuntoasioihin ja siihen tarvittaviin hankintoihin, on niissä pian niin kiinni, että muiden unelmien toteuttaminen hankaloituu. Jos jotain toivon, niin sitä, että lapseni toteuttavat unelmansa. Silloin olisi vanhemmiten jotain mielenkiintoista muisteltavaa siinä vaiheessa, kun unelmiksi riittävät jo vähän pienemmätkin tapahtumat.