Haastattelin tänään Turun yliopiston sosiologian professori Hannu Ruonavaaraa Asuntosäätiön 70-vuotisjuhlasarjaan. Keskustelimme asuntopolitiikan historiasta ja nykyhetkestä, taustavaikutteista ja tarpeista.

Olin erittäin ilahtunut, kun Hannu nosti esiin saman asian, johon itse olin näin kuntavaalien alla kiinnittänyt huomiota. Erityisesti kokoomuksen pormestariehdokas Juhana Vartiainen on lanseerannut ajatuksen, että kallis asuminen pitää vaan hyväksyä suosituilla alueilla. Asia on tarjoiltu – ja kumma kyllä monella taholla myös pureskelematta nielty – ikään kuin luonnonlakina, jolle vaan ei voi mitään.

Olemme Ruonavaaran kanssa eri mieltä. Hannu osasi tiivistää asian erinomaisesti todeten, että kaikenlaiset eriarvoisuudet ovat ihmisten tekemiä ja ihmiset pystyvät niihin vaikuttamaan.

Hintaan pystyttäisiin vaikuttamaan poliittisin päätöksin muun muassa kaavamääräyksiä keventämällä sekä tonttitarjontaa ja ARA-tuotantoa lisäämällä. Myös vuokrasääntelyn kevyt versio voitaisiin ainakin tutkia.

Kun asiaa katsoo pieni- ja keskituloisten näkökulmasta, asumisen kalleus vaikuttaa niin moneen asiaan, että poliitikkojen ei todellakaan pitäisi suhtautua asumisen kalleuteen edellä mainitulla tavalla vastuuttomasti.

Haastattelin eilen samaiseen artikkelisarjaan tamperelaisia asumisoikeusasunnoissa asuvia lapsiperheellisiä pariskuntia. Heidän viestinsä oli selkeä: lapsiperheet tarvitsevat kohtuuhintaisia ARA-asuntoja, jotta saavat riittävästi tilaa.  Omistusasumisestakin he haaveilevat, mutta totesivat, että heillä ei olisi mitään mahdollisuutta ostaa Tampereelta vastaavalta paikalta omistusasuntoa. Näin puhui siis muun muassa opettaja, kätilö ja tiedottaja eli keskituloiset palkansaajat. Asumisen kalleus vaivaa siis myös muitakin alueita kuin vain pääkaupunkiseutua.

Tänään julkistettiin KOVA ry:n asukastyytyväisyystutkimus. Hälyttävää siinä oli se, että kaikkien vastanneiden osalta asumiskulut vievät yli 40 prosenttia käteen jäävästä tulosta ja 46 prosenttia ilmoitti, että heillä on vaikeuksia kustantaa pakollisia elämisen kuluja. Kyse on siis ARA-asukkaista. En uskalla edes ajatella, millaisessa ahdingossa elävät vapaarahoitteisissa asunnoissa asuvat pieni- ja keskituloiset. Helsingissä vapaarahoitteiset vuokra-asunnot ovat jopa 80 prosenttia kalliimmat kuin ARA-asunnot. Asumistukikaan ei heitä paljon auta, koska jo opettajan peruspalkalla tuki jää saamatta.

Jokin tässä yhtälössä ei todellakaan enää pelitä.

Päivi Karvinen

Sain mielenkiintoisen tilaisuuden vetää Helsingin viidelle pormestariehdokkaalle asumisen vaalitentin Musiikkitalolla 20. toukokuuta. Järjestävänä tahona oli Sillanrakentajat, joka koostuu minun sanoin yhteiskuntavastuullisista, ei voittoa tavoittelevista toimijoista, joiden tavoitteita olen mielelläni edistämässä.

Kun juontotehtävät eivät kuulu normaaleihin työtehtäviini, niin myönnettäköön, että homma kutitteli mieltä mukavasti. Lupauduin kuitenkin hommaan, kun välillä on enemmän kuin hyvä kolkutella oman mukavuusalueensa laitoja.

Kokemus oli hauska, kunhan ensijännityksen sai purettua. Pian alun jälkeen en enää muistanutkaan olevani suorassa lähetyksessä, vaan uppouduin keskustelemaan asuntopolitiikasta, joka on äärimmäisen mielenkiintoinen aihe. Ja ajankohtainen sikäli, että asumisen hinta on tekemässä railoa suomalaisten välille, eikä se ole koskaan hyvä asia.

Kerroin juonnossani kuinka ARA-asuntojen ja vapaarahoitteisten vuokrien välillä on Helsingissä jopa 80 prosentin hintaero ja kuinka ensiksi mainittujen asuntojen kysyntä on kovasti kasvanut samaan aikaan kuin yksityisten asuntojen laskenut. ARA-asuntojen kysyntä on tällä hetkellä todella kova.

Ja silti samaan aikaan omistusasuntojen kauppa käy kuumana eli joillakin ihmisillä on todella varaa maksaa pääkaupunkiseudun huikeita asumisen kustannuksia. Mutta vain joillakin. Haastattelemani asiantuntija taannoin totesi, että keskituloiset ja lapsiperheet ovat nyt ihmeissään Helsingissä, kun heillä ei ole enää välttämättä mahdollisuutta ostaa itselleen asuntoa.

Pormestariehdokkaiden välillä rintamalinja oli selvä, hallituspuolueiden edustajat Arhinmäki, Razmyar ja Sinnemäki ymmärsivät huoleni, mutta oppositiopuolueiden edustajien eli Halla-Ahon ja Vartiaisen kannat oli tulkittavissa niin, että kenellä on rahaa, sitä pitää voida käyttää niin, että sen valta näkyy. Samalla tavalla ajattelevat kerääntyvät kuulemma luonnostaan samoille alueille ja se pitäisi vain hyväksyä mukisematta.

Vartiaisen mukaan asumisen kallis hintakin pitäisi hyväksyä suositulla alueella annettuna lähtökohtana. Opponoin tätä mielipidettä itse toteamalla, että vertailukaupunkien esimerkkien valossa näin ei tarvitse välttämättä olla.

Vartiainen toki ymmärsi korjata, että kannattaa kuitenkin kaupungin jo pitkään toteuttamaa asuntopolitiikkaa, jonka mukaan kaikille alueille toteutetaan myös ARA-asuntoja. Pormestariehdokkaan onkin hyvä ymmärtää moinen Helsingin erityispiirre, jonka turvin kaupunki on pystynyt selkeästi muita eurooppalaisia kaupunkeja paremmin ehkäisemään segregaatiota.

Maahanmuuttokysymyskin noisi luonnollisesti Halla-Ahon suulla esiin, mutta siihen pystyin itse toteamaan, että pitkän kokemuksen pohjalta voin todeta, että kohtuuhintaisten asuntojen puute on vaivannut Helsinkiä jo paljon ennen maahanmuuttokysymystä eli se ei ole mikään ydinongelma.

Tulevaisuuden osalta selkeimmin näkymät kohti ihmisläheistä, vehreää ja palvelullista kaupunkia tulivat esiin Arhinmäen, Razmyarin ja Sinnemäen puheenvuoroissa. Vartiainen korosti kaupungin kasvun merkitystä kehittymisen edellytyksenä. Halla-Aho puolestaan ei halunnut kaupungin kasvavan, vaan turvaavan asumisen olosuhteet nykyisille asukkaille.

Pelkäsin etukäteen, että miten saan pidettyä väittelyn rakentavalla linjalla. Tänä päivänä se ei poliittisessa keskustelussa ikävä kyllä ole itsestäänselvyys, mutta tässä tentissä onneksi keskustelu on asiallista. Sain siitä palautetta jälkeenpäin; moni piti siitä, että pääsi kuulemaan, mitä ehdokkailla oli sanottavaa.

Vaalitentin voi katsoa kokonaisuudessaan täältä: Asumisen pormestaritentti

Loppujuonnossa totesin, että pormestarilla on paljon valtaa, mutta sitä ennen kaupunkilaisilla on valtaa äänestää paikalle oikea henkilö. Itselleni tuon keskustelun jälkeen tuli omat suosikkini. Harmi, etten sipoolaisena voi äänestää pormestarista, mutta ilman muuta äänestän kuntavaaleissa. Koen sen kansalaisvelvollisuudeksi.

Päivi Karvinen

MustRead-artikkelisarjassa (linkki artikkeliin) käsiteltiin taloyhtiölainoihin liittyvää verotuksellista ongelmatiikkaa. Toimittaja oli hyvin perehtynyt aiheeseen, mutta vaikka jutun alla lukikin, etteivät rahoittajatahot olleet vaikuttaneet sisältöön, jäin kaipaamaan sijoittajien näkökulmaa laajempaa näkemystä. 

Artikkelin luettuani nousi mieleen kaksi asiaa. Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota mainintaan sijoittajien kiinnostuksen häviämisestä, jos uustuotantoon tarkoitettujen taloyhtiölainojen rahoitusvastikkeiden verovähennysoikeuteen puututaan, kuten valtiovarainministeriö on esittänyt. Toinen mielenkiintoni herättänyt asia oli vähennysoikeuden mainittu vaikutus vuokratasoon.

Tuo ensimmäinen kohta osoitti selkeästä, että yhteiskunnalle voi olla riski nojata vuokra-asuntotuotannon kasvattaminen sijoittajien kiinnostukseen. Ainakaan sen kautta ei pystytä toteuttamaan pitkäjänteistä asuntopolitiikkaa eikä varsinkaan tuottamaan kohtuuhintaisia asuntoja. Kuten tekstissä tuodaan esiin (sen saattoi lukea jopa uhkaukseksi), sijoittaja kääntää katseensa helposti muualle, kun tuotot pienenevät. 

No asunnothan ovat ja pysyvät, mutta käytännössä se tarkoittaisi sitä, että vuokra-asunto myydään joko toiselle sijoittajataholle tai omistusasunnoiksi. Asukkaan kannalta tuo tarkoittaa aina epävarmuustilannetta ja pahimmassa tapauksessa muuttoa omasta kodista.

Taloyhtiölainat ovat olleet suuresti vaikuttamassa tämänhetkiseen tilanteeseen, jossa uusia asuntoja päätyy ennätysmäärä vuokra-asuntoihin sijoittavien tahojen omistukseen. Vuokra-asunnot ovat toki sen myötä myös lisääntynyt, mutta se on tarkoittanut kalliin vapaarahoitteisen tuotannon lisääntymistä. 

Samassa ajassa kohtuuhintainen ARA-tuotanto on vähentynyt merkittävästi, mikä on harmillista, sillä niiden vuokrataso on kohtuullinen. Vuokra määräytyy omakustannusperiaatteen mukaan ja omistajayhtiöt ovat voitonjakorajoitteisia. Siinä lienee suurin syy kohtuuhintaisuuteen.

Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla vapaarahoitteisten asuntojen vuokrat ovat kolmanneksen kalliimpia kuin ARA-vuokrat. Niihin joudutaan myös käyttämään asumistukea enemmän eli veronmaksajat kustantavat osaltaan tätä sijoitustoimintaa.

Entä sitten se vaikutus vuokratasoon. Vuokrat ovat jo tapissa pääkaupunkiseudulla ja vapaarahoitteisten asuntojen kysyntä laskenut eli korotusvaraa ei enää ole. Ovatko sijoittajat siis laskeneet liikaa yhteiskunnan salliman verovähennysoikeuden sekä asumistukien varaan ja tehneet harkitsemattomia riskisijoituksia. Ja toisaalta, pitäisikö valtion nyt olla sidoksissa epäedullisiin poliittisiin päätöksiin vain, ettei sijoittajille aiheutettaisi tuottotappioita. Eivätköhän sijoittajat ole sikäli ”aikuisia”, että ovat riskin olemassaolon tiedostaneet.

Samaan aikaan ARA-asuntojen kysyntä on pääkaupunkiseudulla kasvanut. Ihmiset äänestäisivät varmasti enemmänkin jaloillaan, mutta ongelmana on, ettei kohtuuhintaisia ARA-asuntoja riitä kaikille tarvitsijoille. Heitä on yhä enemmän, sillä yhä harvemmalla tavallisella palkansaajalla on varaa ostaa omistusasunto tai maksaa vapaarahoitteisen asunnon vuokraa täysin itse. 

Yhä useampi siis täyttää ARA-asuntoon pääsevien kriteerin eli ettei kykene hankkimaan itselleen edellä mainittuja asuntoja. Ja se puolestaan pitäisi ymmärtää niin, että niitä pitäisi rakennuttaa reilusti enemmän kuin nyt tehdään, sillä mikään ei viittaa siihen, että asuntojen kysyntä ja sen myötä asumisen hinta olisi kasvukeskuksissa laskemassa.

Päivi Karvinen

Tuli väistämättä mieleen Andersenin satu keisarin uusista vaatteista, kun luin Helsingin Sanomien artikkelia (HS 28.2.2021) vuokra-asuntojen ylitarjontatilanteesta. Onko todella niin, että asuntojen tarjonta on niin runsasta, että on markkinat ovat tasapainottuneet ja ollaan länsimaisessa valintamyymälätilanteessa, jossa vuokralaisella on mistä valita?

Vuokra-asuntojen määrä on kyllä kasvanut 20 vuodessa 25 prosenttia ja tarjonta on paikannut ARA-asuntojen vähenemisen asuntomäärällisesti mitattuna. Kun asiaa katsotaan vuokratason näkökulmasta, voidaan havaita toisenlainen ilmiö.

Vapaarahoitteisten asuntojen vuokrat ovat pääkaupunkiseudulla noin kolmanneksen kalliimpia kuin ARA-asuntojen. Asuntomarkkinoilla lisääntynyt tuotanto on nimenomaan tuota kallista asuntotuotantoa.

Samanaikaisesti ARA-asuntojen kysyntä on lisääntynyt pääkaupunkiseudulla. Helsingin kaupungin noin 50 000 asuntoon oli vuodenvaihteessa 23 000 hakijaa, Espoon 16 000 asunnolla oli pahimmillaan viime vuonna 8 300 hakijaa ja Vantaan 11 000 asuntoa hakee tällä hetkellä 5 000 kotitaloutta. 

Luvut kertovat, että asukkailla ei todellakaan ole valinnanvaraa kohtuuhintaisista asunnoista.

Mistä löytyisi se äänekäs lapsi, joka huutaisi, että keisarilla ei ole vaatteita, että sijoittajalähtöinen asuntopolitiikka toimii juuri niin kuin Andersenin sadun källit vaatturit. Asuminen on perustarve, jonka tyydyttymisen ei pitäisi olla kiinni vain sijoittajien tarpeista.

Samanaikaisesti verovaroin kustannetut asumistukimenot ovat kasvaneet vuosi vuodelta ollen toimeentulotuen asumiseen käytetyn summan kanssa noin 2,5 miljardia euroa vuodessa. Syitä kasvuun on toki monia, mutta eiköhän vuokratasollakin ole vaikutusta, kun asiaa katsotaan andersenilaisen lapsen silmin.

Kirjoitin tämän tekstin pääosin ennen maanantaista MOT-ohjelmaa, joka käsitteli Kojamoa. Entisenä VVO:n viestintäpäällikkönä sydämeni vuotaa yhä verta sen yhtiön takinkäännöstä. Kun olin siellä töissä, osuuskunnalla oli lähes 40 000 ARA-asuntoa, kuten yhtiöllä on nykyäänkin. Nykyään asunnot ovat kuitenkin vapaarahoitteisia asuntoja. Mietipä, mikä merkitys nykyvuokratasolle olisi, jos tuo määrä asuntoja olisi yhä kohtuuhintaisia? 

Tämäkin asia pitää nähdä andersenilaisen paljaana: riistovuokria, asumistukien täysimääräistä hyväksikäyttöä ja osan omistajista verovapaamatkustelua ei tee yhteiskunnallisesti hyväksyttäväksi pelkästään se, että firma tekee kuitenkin vuokra-asuntoja.

Kojamo on tehnyt Suomen asuntopoliittisen historian eettisesti kestämättömimmän tekosen, vaikka laillisesti toimikin. MOT osoitti, ettei historiaa unohdeta eikä niin vain muuksi muuteta nimeä vaihtamalla. Eikä varmaan vaadita suurta ennustajan lahjaa sen toteamiseen, ettei se ohjelma varmaankaan viimeiseksi dokkariksi jää.

Päivi Karvinen

Vuokraturvan Timo Metsola kirjoitti Seurakuntalaisen vieraskynätekstissään kiitollisuudesta. Kävimme Timon kanssa aiheesta lyhyen ajatuksenvaihdon meilitse, mikä äiytti minut pohtimaan asiaa laajemmin.

Kiitollisuus on viisautta

Kirjoituksessaan Timo nostaa esiin henkilöitä, joille on kiitollinen saamastaan tuesta. Kiitollisuus on viisautta, joka kantaa eteenpäin maailman melskeissä. Elämä ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista kenellekään ja toisille vielä vähemmän.

Minullakin on ihmisiä, joille olen kiitollinen, tosin ehkä tasapuolisemmin naisia ja miehiä kuin Timolla tuntuu olevan. Onnekseni heitä on löytynyt läpi elämän, eikä pelkästään varhaislapsuudessa, joka lappilaisessa alkoholistiperheessä elettynä oli omanlaisensa. 

En lähde listaamaan heitä, koska on todella paljon henkilöitä, joilta olen saanut tukea tai jotka ovat tuoneet minulle ratkaisevalla hetkellä oikean oivalluksen pelkästään puhumalla asioista ääneen. Muistan heidät, puhun heistä hyvää takanapäin ja ennen kaikkea olen ottanut heistä oppia ja pyrkinyt tukemaan toisia samalla tavalla. 

Erityisen kiitollinen olen yhdelle taholle

Yhden merkittävän tahon haluan kuitenkin nostaa nimettynä esiin. Se taho jää usein vaille huomiota varsinkin nykyään, jolloin sen olemassaoloa ja tarjoamia asioita pidetään itsestäänselvyytenä. Puhun meidän hyvinvointiyhteiskuntamme, jonka soisin ponnistelevan eteenpäin siitä huolimatta, että sitä koetellaan monella tavalla juuri nyt. 

Olen hyvinvointiyhteiskunnalle monesta asiasta elämässäni kiitollinen ja toisaalta huolissani sen säilymisestä. Erityisesti Twitterissä olen ihmetellyt, miksi Timon sukupolven taloustoimijat tuntuvat arvoiltaan kovin kylmiltä ja itseriittoisilta. Esimerkiksi ARA-tuotantoa tarkastellaan pelkästään tuottonäkökulmasta. 

Samaisena päivänä, jolloin viesteilin Timon kanssa mummomediassa, viesteilin Twitterissä Hesarin pääkirjoituspalstan osuuskunta-asumiseen liittyvästä artikkelista ”Järvenpää näyttää mallia asumisratkaisuissa”. Nuorten talousasiantuntijoiden mielestä moista mallia ei pitäisi valtion taholta tukea, kun minä taas olen sitä mieltä, että nimenomaan tuollaisia malleja pitäisi kehittää enemmänkin, jotta saadaan ihmisille mahdollisuus aidosti kohtuuhintaiseen asumiseen. 

Hyödyt pitää ymmärtää ja osata tunnistaa

Näen ARA-tuotannon hyvinvointiyhteiskunnan keskeisenä kehittämistyökaluna. Sellaiseksi se on aikoinaan luotukin, kun meillä vallitsi laaja yhteisymmärrys siitä, että valtion asuntopoliittisin linjauksin Suomea ja suomalaisia ohjataan kohti menestystä. Ymmärrettiin, että kodissa on sekä ihmisen että yhteiskunnan perusta. Asumisen keinoin haluttiin varmistaa mahdollisuuksien tasa-arvo kaikille suomalaisille, ei vain hyvin toimeentuleville kansalaisille.

Tajusin Timon kanssa käymäni meilikeskustelun myötä, että minä 60-luvun alkupuoliskolla syntyneenä katson asioita ihan eri kokemusmaailman kautta kuin seuraavan sukupolven edustajat, jotka ovat alusta asti päässeet nauttimaan hyvinvointiyhteiskunnan hedelmistä. Yhteiskunnan panosta omaan hyvinvointiin ei tunnista selkeästi, jos omasta tai lähipiiristä puuttuu kokemus siitä, millaista elämä on ilman ko. palveluja. 

Niihin palveluihin kuuluvat ARA-asuntotuotannon lisäksi muun muassa maksuton koulutus, opintotuet- ja lainat, lasten päivähoito, asumistuki, laajat fyysisen ja psyykkisen terveyden palvelut ja muu turvaverkkojärjestelmä. Monet noista palveluista saatiin aikaan vasta 70-luvulla.

Meidän perheen onni oli, että valtion tuotantotukiin kuului 60-luvulla myös omistusasuminen. Se oli ainoa keino yksinhuoltajaäidilleni saada meille asunto sen jälkeen, kun muutimme vanhempien eron jälkeen Pohjanmaalle. Silloin ei muualta muuttaneella ollut mahdollisuus saada kaupungin vuokra-asuntoa. Saimme hyvän kodin, mutta aikamme avainkaulalapsina alkoi. Äiti oli aina töissä.

Kyse on sivistysvaltiolle kuuluvasta toiminnasta

Sympatiani ARA-tuotantoa kohtaan ovat siis hyvin henkilökohtaiset ja toivoisin, ARA-asuminen mahdollistettaisiin kaikille tuottamalla sen turvin runsaasti niin vuokra-, osuuskunta-, asumisoikeus- kuin myös omistusasuntoja. Syy on yksinkertainen; vain sen turvin tuotetaan kohtuuhintaista asumista. 

Markkinaehtoisella tuotannolla on ollut jo vuosikymmeniä aikaa osoittaa kykynsä tuottaa riittävästi asuntoja. Kuten tiedämme, tuotantoa ei ole syntynyt ja asuminen on kallista. Erityisen kallista se on pieni- ja keskituloisille kuten Turun yliopiston viime vuoden lopulla julkaisema raportti osoitti.  

Kyse on mielestäni myös siitä haluammeko olla jatkossakin sivistysvaltio ja taata, että ihmisille jää asumiskulujen jälkeen rahaa myös itsensä kehittämiseen ja toteuttamiseen.

Wienin malli toimisi meilläkin

Voisimme ottaa mallia Itävallan Wienistä, jossa kaupunki omistaa noin kolmanneksen kaupungin asuntokannasta. Toteutetun asuntopolitiikan johdosta sosiaalinen asuminen on aito vaihtoehto kaikille asukkaille ja julkinen asuntotuotanto pitää asuntokannan korkealaatuisena sekä vuokrat kohtuullisina. 

Wienissä nähdään asia samoin kuin meillä Suomessa on nähty aikaisempina vuosikymmeninä eli että sosiaalinen asuminen on myös elinkeinoelämää ylläpitävää toimintaa, joka myös estää ihmisten ja alueiden eriarvoistumista. Meillä ei pienenä kansakuntana ole mielestäni varaa muunlaiseen ajatteluun. 

Moderni talousajattelu nojaa kokonaisuuden ymmärtämiseen

Olen toiveikas tulevan kehityksen suhteen. Suomessakin on vallannut alaa moderni talousajattelu, joka korostaa kylmien talouslukujen rinnalla ihmisten elämän sosiaalista puolta ja yhteiskunnan kokonaisetua. Hesarissa oli taannoin siitäkin hyvä artikkeli otsikolla ”Taloustieteen radikaalia uudistusta ajava hanke rantautui Suomeenkin”. Erityisesti pidin kohdasta, jossa todettiin, että yksinomaan taloudellista hyötyä tavoitteleva näkemys on vanhentunut, ja että sen sijaan pitää ymmärtää kokonaisuus sekä pyrkiä rakentamaan maailma inhimillisemmäksi. 

Voisin kuvitella, että tuon taloustieteellisen näkemyksen mukaan esimerkiksi ARA-asunnot ovat keskeinen keino edistää sekä yksilöiden että yhteiskunnan eteenpäin menoa. Jää nähtäväksi, mutta toivossa ja kiitollisuudessa on hyvä elää.

Päivi Karvinen

Kirjoitin A-Kruunun asiantuntijablogiin ajankohtaisesta aiheesta.

Lue lisää:https://www.a-kruunu.fi/blogi/ara-jarjestelma-avuksi-kaikkiin-asumismuotoihin

Pidetään huolta toisistamme näin korona-aikana ja kannetaan vastuu myös siitä, että yhteiskunnassamme säilyy mahdollisuuksien tasa-arvo myös asumisen kaltaisessa perusasiassa.

Oikein hyvää joulunaikaa kaikille ja toivorikasta uutta vuotta 2021!

Päivi Karvinen

Olen minäkin totta kai seurannut Yhdysvaltojen presidentinvaaleja ja sen jälkeistä peliä mielenkiinnolla. Globaalissa maailmassa noilla merentakaisilla asioilla on yhä suurempi merkitys myös meille suomalaisille. 

Vaalit kertoivat surullista tarinaa eriarvoistuneesta yhteiskunnasta. Kuten monet asiantuntijat ovat todenneet, Trump ei luonut kaaosta vaan oli sen tuote, joka osasi käyttää vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta tehokkaasti omaksi hyödykseen. 

En usko, että Bidenin johdolla tuota maata muutetaan nopeasti, sillä eriarvoisuus on jo niin pitkällä ja sisäänrakennettu syvälle yhteiskunnan rakenteisiin. Toivottavasti poliittinen keskustelu kuitenkin järkiperäistyy ja maltillistuu. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Olen itse toteuttanut niin työ- kuin yksityiselämässäkin yksinkertaista kikkaa asioiden kehittämiseksi. Olen pyrkinyt ottamaan oppia sekä omista että muiden hyvistä ja huonoista tavoista toimia. Sitä kikkakolmosta suosittelisin nyt myös Suomelle.

USAn tilanteesta pitää ymmärtää ottaa oppia, ettei eriarvoistumista päästetä tuolla tavoin hanskasta. Suomessa ei toki olla lähelläkään Yhdysvaltojen tilannetta, mutta hiljaisia signaaleja siihen suuntaan on ollut havaittavissa jo pitkään. Esimerkiksi asuntopoliittisessa keskustelussa jotkut tahot ovat esittäneet, ettei valtion tuella rakennutettuja ARA-asuntoja pitäisi rakentaa ns. hyville ja kalliin asumisen alueille.

Onneksi päättäjät esimerkiksi Helsingissä ovat jo vuosikymmeniä sitten ymmärtäneet, että monipuolinen asuntokanta on yksi tärkeimmistä keinoista ehkäistä alueellista eriarvoistumista ja siksi alueille on määritelty kiintiöt ARA-asunnoille. Ilokseni totesin taannoin, että Helsinki on jopa korottanut ko. kiintiötä. 

Sillä vaan on merkitystä, että kaikkien perheiden lapsilla on koulussa ja naapurustossa esimerkkejä myös toisenlaisesta elämästä. Rikkaus tai köyhyys ei suinkaan tuo onnea, mutta kummatkin voivat harmillisella tavalla kaventaa ihmisen elinpiiriä ja kokemusmaailmaa ja sitä myöten näkemystä oman elämän mahdollisuuksista. 

Myös Helsingin Sanomissa nostettiin (HS 10.11.2020) esiin asuntopolitiikan merkitys nuorten syrjäytymisen ehkäisemisessä. Aiheesta on puhunut paljon myös haastattelemani Helsingin yliopiston kaupunkitutkimuksen apulaisprofessori Venla Bernelius (Kotimaisema 3_2019).

Meillä on onneksi myös ymmärretty, että yhteiskunnan palveluiden pitää olla mukana asuinalueilla, jotta asukkaat kokevat olevansa osa järjestelmää. Nämä ovat hyviä suomalaisia erityispiirteitä, joita kannattaa vaalia jatkossakin.

Asiantuntijat ovat korostaneet, että viimeaikojen nuorten liikehdinnässä ei ole mitään uutta, että aina nuorison on koettu olevan jotenkin levotonta. Näin varmaan onkin, mutta uutta tämän hetken tilanteessa on koronan aiheuttamat muutokset eli esimerkiksi työmatkaliikenteen vähentymisen myötä aikuisten ihmisten vähäisempi määrä kaduilla.

Uutta on myös tämä vastakkainasettelun aika, joka ei todellakaan ole trumppilaisten tai kotoisten populistiemme aikaansaamaa, vaan tulosta jostain vakavammasta oireesta. Se ei ole enää edes hiljainen signaali vaan megalomaaninen hätähuuto sen puolesta, että on paljon ihmisiä, joita ei saa jättää menestymisen ulkokehälle.

On ihan turha sanoa, että mitäs valitatte, kun tämän päivän köyhimmätkin Suomessa ovat rikkaita verrattuna sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Ihminen toimii perusvaistojensa mukaan siten, että vertaa aina tilannettaan vallitsevan yhteiskunnan tilanteeseen. Liian moni kokee nyt, että ei ole mahdollisuuksia pärjätä, kun ei ole töitä, joita voisi saada matalammalla koulutuksella tai omalla palkalla ei selviä asumisen kustannuksista ilman tukia. 

Asumisen tukemisessakin on muuten kyse omanarvontunteesta. Moni ihminen kokee häpeälliseksi sen, että joutuu hakemaan asumistukea. Sitäkin puolta kannattaisi miettiä, kun keskustellaan asumisen tukemisen keinoista.

Summasummarum todettakoon, että Suomessa kannattaisi nyt ottaa USAn tilanteesta vakava vaari ja pureutua eriarvoistumisen juurisyihin. Rakenteellisen työttömyys on varmasti tärkein syy, joka pitäisi ratkaista, mutta asuntopolitiikallakin pystytään vaikuttamaan paljon ihmisen elämän kannalta tärkeisiin asioihin.

Asuntopoliittisin päätöksin pitäisi lisätä mahdollisuutta tuottaa ARA-asuntoja reippaasti nykyistä enemmän niin, että kaikilla halukkailla olisi mahdollista saada kohtuuhintainen asunto. ARA-asunnot olisivat täsmäase niin elinkeinoelämän kuin koko yhteiskunnan tämänhetkisiin tarpeisiin. Kasvukeskuksiin saataisiin lähelle työpaikkoja asuntoja, joihin ihmisillä olisi varaa. Ihmiset kokisivat oman elämänhallinnan kohentuvan ja vapaudentunteen lisääntyvän mahdollisuuksien lisääntymisen myötä. 

Helsingin puolestaan pitäisi nopeasti kehittää lopetettavan Hitas-mallin tilalle uusi keino tuottaa kohtuuhintaista omistusasumista. Valtakunnallisesti olisi ehkä järkevää kehittää uusi Arava-omistusasumisen malli. Moni haluaa yhä asua omistamassaan asunnossa, mutta tosiasia on, että siihen on yhä harvemmalla varaa ilman perintörahoja varsinkaan Helsingissä. 

Maakuntien hiljeneville alueille, joilla asuntojen hinnat ovat romahtaneet pitäisi myös kehittää jotain, jolla tilanne kompensoidaan varallisuutensa menettäneille ihmisille. Aiheuttaa paljon katkeruutta ja hätää, kun elinikäiset säästöt häviävät varsinnkin ilman omaa syytä. Sellainen johtaa helposti ihmisen näköalattomaan mielentilaan.

Kannatan vahvaa valtion asuntopoliittista otetta, enkä syyttä. 25 vuoden aikana, jonka ajan olen asuntomarkkinoita seurannut, ei markkinaehtoista tuotantoa ole koskaan syntynyt niin paljon, että asumisen hinta laskisi. Ei tietenkään synny, koska markkinatalouden toimintaperiaatteeseen kuuluu, että tuotantoa tehdään vain sen verran, että siitä saadaan kunnon kate. Siksi on ihan turhaa väittää, että kyllä tuotantoa tulee, kun markkinoiden annetaan vaan vapaasti toimia. 

Asiantuntijoiden arviot tulevasta tilanteesta vahvistavat näkemystäni. Asuntorahoitukseen erikoistuneen Hypo-pankin vastikään julkaisemassa ennusteessa todetaan, että asuntojen hinnat jatkavat nousuaan kasvukeskuksessa, koska kysyntä pysyy korkeana, tarjonta on vähäistä ja korot pysyvät jatkossakin matalina jopa koko kuluvan vuosikymmenen.

Kun jokin asia ei toimi, pitää keksiä uusia keinoja. Tai voisiko vanhoja keinoja nähdä uudesta näkökulmasta ja kehittää niin, että niistä saataisiin työkaluja eriarvoistuvaan yhteiskuntaan johtavien juurisyiden poistamiseen. 

Valtiontukema asuntotuotanto kannattaisi nyt nähdä mahdollisuutena ehkäistä kansalaisten kasvavaa huolta perusasioiden hoitumisesta. Asuminen – koti – on sellainen perusasia, jonka merkitys yksilölle ja koko yhteiskunnalle kannattaa ymmärtää laaja-alaisesti ja toimia sen ymmärryksen mukaan ideologiset kahinat unohtaen. Se voisi olla jopa avain meidän suomalaisten menestymiseen tulevaisuudessa. Että pitäisimme kaikki mukana. 

Päivi Karvinen

Matkalla Seilin saarelle tyttären kanssa. Kesäloma alkoi viikko sitten ja selvästi alkaa pää olla jo lomalla. Hyvä niin. Pidän koko heinäkuun lomaa.

Miksikö kirjoitan silti, vaikka olenkin lomalla? Ehkä siksi, että junassa istuminen tarkoittaa minulle kirjoittamista. Totuin siihen sen parin vuoden aikana, jolloin ravasin Seinäjoella joka toinen viikko äitini alzheimerin alkutaipaleella. Tehokasta työaikaa ei kannattanut heittää hukkaan. Ja toisaalta, ei kirjoittaminen ole minulle pelkkää työtä, se on itseilmaisun muoto.

Nyt äitini on asunut reilut pari vuotta Sipoossa ja vastikään sain hänet vakituisen hoitopaikan polulle. Odotan tietoa pysyvästä sijoituspaikasta terveyskeskuksen vuodeosaston jälkeen. Hallelujaa ja aamen, vihdoinkin tämä vuosikausien julma tanssi alkaa helpottaa.

Ei minun pitänyt tuosta kirjoittaa, mutta tarkemmin ajateltuna, tuo on niin iso asia elämässäni, että ei ihme, että se nousi pintaan juuri tällä junamatkalla. 

Elämä on kummallista. Hetken höyryät täällä ajassa kuin heikkopäinen ja sitten tulee tavalla tai toisella toppi. Äidilleni toppi otti todella koville ja laineet löivät kovaa myös minun venhooni. Jollekinhan hänen on pitänyt saada kiukutella luopumisentuskaa kaikesta siitä, mitä rikas elämä on pitänyt sisällään.

Olen kiukutellut takaisinkin, mutta totta kai myös ymmärtänyt. Meissä on paljon samaa, muorissa ja minussa. Täytyy vaan toivoa, että lapseni eivät joudu saman kohtalon eteen aikanaan. 

Erityisesti matkalla Seilin saareen, jonne spitaalisten kohtalo oli päätyä aikoinaan loppuelämäkseen, on ihan luonnikasta antaa ajatusten kuljeksia tummien sävyjen saloilla. 

Jos niillä tummilla turuilla ei koskaan käy, ei välttämättä huomaa kuinka hyvin kaikki on juuri nyt. Kuinka arvokas on joka ikinen päivä, kun saa nauttia siitä, että pää ja keho toimii, on vapaa tekemään mitä mielii ja läheisten perusasiat ovat kunnossa. 

Kyse ei siis ole synkistelystä ja mudassa möyrimisestä. Ei, pois se minusta! Kyse on varjon ja valon leikistä, joka tuottaa elämään sävyjä. Pari viikkoa sitten keskellä karkailevan äitini perässä juoksemista sävyt olivat toki hyvinkin synkkiä, mutta nyt tilanteen ratkettua aurinko paistaa taas mielen sopukoissa.

Olen yrittänyt ottaa oppia äitimuorin tilanteesta ja ymmärtää, että vanhenemiseen kuuluu monesta asiasta luopuminen ja se kannattaa vain hyväksyä. Sen ei silti tarvitse välttämättä tarkoittaa, että elämä olisi jotenkin huonompaa. Ehkä se antaa mahdollisuuden itsensä kannalta jopa hyvään muutokseen. Toivon niin.

Jos jotain olen näinä vuosina äitini kohtalosta oppinut, niin sen että kannattaa panostaa ajoissa laatuaikaan niin omien tekemisten kuin läheisten kanssa elämisen suhteen. Voin tavallaan olla kiitollinen hänelle siitä, että hän on karun kohtalonsa takia jo aikaa sitten saanut minut tajuamaan tuon. 

Myös koronakevät pysäytti minut, kuten kaikki maailman ihmiset. Olin tosin jo hyvällä tiellä pienten asioiden arvostamisessa, mutta kevät vei minut syvemmälle tuohon taidelajiin. Tänään ihastelin suunnattomasti tuota kuvaa, jonka tytär esitteli minulle aamulla. Hän oli yöllä kavereiden kanssa sammakkolammella ja löysi sieltä tuollaisia söpöliinejä. Upea kuva, eikös! Ja ihanaa, että tyttö saa elää rikasta nuoruutta, josta kertyy muistojen laatikkoon mukavia kesätouhuja kavereiden kanssa. Tärkeä perusasia!

Tämä pienten asioiden arvostaminen on mennyt niin pitkälle, että alan luoda identiteettinahkaani matkailijana. Olen koko aikuisikäni reissannut lähtien neljän kuukauden reppureissusta maailman ympäri vuonna -86. 

Siitä lähtien on uusi matka ollut varattuna lähes heti, kun yhdeltä on tullut. Mutta ei enää. Rituaali katkesi viime syksynä, kun Huvikummun remppa vei rahat. Sitten tuli korona. Ja nyt totean, että en taida hetkeen varatakaan uutta reissua. 

Olen nauttinut siitä rauhasta, jonka pakollinen paikoilleen jääminen on mahdollistanut. Jatkuva remuaminen ympäri maailmaa on alkanut tuntua aika älyttömältä. Sen sijaan katselen näitä kotimaan kohteita. Niin paljon on nähtävää! 

Ja onko pakko oikeastaan edes reissata. Nyt kun olen ollut paikoillani, aivoni tuottavat jännän eläviä muistikuvia menneiltä matkoilta. Ihan kuin pää alkaisi purkaa vuosikymmenten aikana pakattua kovalevyä muisto kerrallaan. Se on hauskaa! Jokaisen kohdalla mietin, että mistähän syystä tuokin tähän nyt tyrkylle tuli. Ja kauhistelen, että jos nyt olisin vaan uusia matkoja tekemässä, nuo ihanat muistot eivät pääsisi elämystungoksen läpi tietoisuuteeni.

Loistavaa, että tämä pysähdyksen aika toi esiin tällaisenkin asian. Nyt ymmärrän, että kaikelle koetulle pitää löytyä myös sulatteluaika. Siihen liittyy myös ajatus ajankäytön laadusta. Ihan samalla tavalla kuin ruoan vaikutuksen elimistössä huomaa hitaasti syömällä paremmin, sama kaiketi pätee elämään. Hidastaen huomaa ilonaiheetkin paremmin.

Ja koska tämä blogi on aina painottunut erityisesti työasioihin, täytyy tässä todeta, että tuolla asialla on selkeä vaikutus myös työelämään. Levännyt ja rauhallinen pää toimii paremmin, keskittyy olennaiseen ja osaa hahmottaa kokonaisuuden paremmin. Ainakin minun työssäni siitä on hyötyä.

Koronakevään jäljiltä ei ollut erityisesti lomantarpeen tuntua, koska elämän tahti oli kaiken kaikkiaan jollain lailla rauhoittunut. Silti oli kiva jäädä lomalla ja nyt annan pään nauttia lisää tästä kesäloman autuaasta suorittamattomuudesta (ja huom: puutarhahommat ja nikkarointi ei ole suorittamista!), heittäytyä spontaanien ilojen riemulliseen riepotukseen, hömpsynkömpsytellä ja nukkua edelleenkin riippumatossa päikkärit aina kun siltä tuntuu. 

Ties kuinka voimaantunut olen elokuussa, kun päästän pääni taas työasioiden pariin. Solmin juuri ennen kesälomaa uuden asiakassuhteenkin. Hauskaa, kun pääsee fundeeraamaan asumisen asioita taas ihan uudelta näkökulmalta.

Hyvää kesää kaikille!

Päivi Karvinen

Päätettiin jo viikolla, että meni rajat kiinni tai ei, mökille ei lähdetä. En koe millään tavalla tarvetta panikoimiseen koronan takia, mutta tämä on taas niitä tilanteita, että kun faktat on lyöty pöytään, pitää ymmärtää tehdä oikeat johtopäätökset: nyt pitää pitää itsensä eristyksessä kaikin mahdollisin tavoin, jottei aiheuta muille vaaraa.

Ymmärrän kyllä kanssakulkijoita, joita tämä eristystilanne rassaa. Kun lapset olivat murkkuiässä, totesin moneen kertaan töihin mennessä, että ”ihanaa päästä töihin lepäämään”. Ja nyt olen sanonut jo moneen kertaan, että onneksi ei ole enää kotona pieniä lapsia. Riittää, kun pitää itsensä pois ihmisten ilmoilta ja saa lukioikäisen ymmärtämään eristäytymisen merkityksen. 

Samoin olen äärimmäisen kiitollinen Sipoon kunnan intervalliyksikölle, kun soittivat eilen, että pitävät äitimuorin hoidossa nyt pidempään. Meinasi jo hiki nousta niskakarvoihin, kun mietin, että joudun käymään kipakkaa alzheimermuoria lääkitsemässä aamuin illoin. Sipoossa nimittäin yksi hoitaja oli saanut koronatartunnan ja kotihoidosta jo soiteltiin, että pystynkö minä hoitamaan muoria tarvittaessa. 

Tänä aikana on kyllä muutenkin oppinut arvostamaan toimivaa hyvinvointiyhteiskuntaa! Ja kerrankin voi perustelluilla syillä todeta, että jokaisen omalla toiminnalla on todella merkitystä!

Terveyttä olen nivelvaivojeni takia oppinut arvostamaan jo aikapäiviä sitten, mutta nyt koen jokaisen koronattoman päivän lahjana, josta nautin täysillä. On ihanaa, kun pystyy käymään lenkillä Martinkylän pelloilla tai ulkoilualueella. Onneksi olen jo 30 vuotta sitten oppinut myös jumppaamaan kotona. Ja iloitsen erityisesti siitä, että läheiset ovat saaneet tähän saakka olla terveitä!

Mainitsin alussa, etten panikoi koronan takia. En enää tällä elämänkokemuksella koe tarvetta panikoida monenkaan asian suhteen, sillä olen läksyni oppinut. Asioista ei kannata kantaa huolta moneen kertaan, kun yleensä vähintäänkin se toinen kerta eli etukäteen murehtiminen on turhaa. En ole osannut aina näin ajatella ja uuvuttanut itseni turhalla murehtimisella, mutta näköjään siitä voi oppia poiskin. Hyvä niin.

Ja vaikkei minua tämä eristys häiritse, ymmärrän toki heitä, jotka ovat kovin sosiaalisia ja ulospäin suuntautuneita. Tällaiselle jängän reunalla syntyneelle puolierakolle eristysaika ei juuri hirveästi poikkea normitilasta. Toki sitten, kun eristys päättyy, se hieman sosiaalisempi puolikas tapaa varmasti oikein mielellään muita ihmisiä. 

Vaikka puolierakko olenkin, tiedän että tarvitsen muita ihmisiä elämän tasapainon ylläpitämiseksi. Me kaikki tarvitsemme. Siksi nyt on ymmärtämisen aika.

Päivi Karvinen