Olen taas Las Palmasissa etätöissä, paossa marraskuun pimeyttä ja nivelkolotuksia. Keho kiittää ja mielikin hykertelee tyytyväisyyttään. Nyt tammikuussa murtunut nilkkakin on kunnossa ja olen päässyt vihdoin Suomi-kerhon Vuorigorillojen vaelluksille.
Eilisellä vaelluksella tarvottiin San Bartolomen kierros. Alussa oli mukavasti pumppua ja pakaralihaksia rasittava 400 metrin nousu, jonka jälkeen päästiinkin kulkemaan monta kilometriä vuorenrinteen paloteitä pitkin maisemia ihastellen ja kun tie oli riittävän leveä, se mahdollisti rinta rinnan kulkemisen milloin kenenkäkin kanssa.
Retkien vetonaula on totta kai upeat maisemat, kuten nytkin uhkeat kalliopaasit ja kestonäkymänä sinisenharmaana horisontissa siintävä toisten vuorten, meren ja taivaan muodostama taideteos. Mutta ehdottomasti toinen vetonaula on mukava ja välitön matkaseura!
Tällä kerralla sain vaihtaa ajatuksia monien kanssakulkijoiden kanssa Mahlerin musiikista, Applen tuotteiden ominaisuuksista, lapsuudenkotien uskonnollisuudesta, vaelluskenkien ominaisuuksista, liikkumisen tärkeydestä ja sainpa oivan vinkin Palmas-kotimme läheisyydessä olevasta ruokapaistakin.
Välillä ehti myös hyvin kulkemaan ihan itsekseen, omiin ajatuksiin uppoutuneena tai vaikka pysähtyä kuvaamaan kukkasia. Omaan tahtiin kulkeminen ei ole ongelma, kunhan ei jäänyt perämies-Rainen taakse. Retket ovat Eero Jääskeläisen hyvin organisoimia, ja turvallisuusnäkökulmat ovat hyvin hanskassa.
Retken loppuosuudella päästiin parin kilometrin laskun verran työstämään tasapainokykyä ja ihan toisia lihaksia kuin nousussa. Kävin sekin erinomaisesta treenistä. Kaikki selviytyivät jälleen hyvin ja täytyy sanoa, että kun retkillä on välillä ollut yli kasikymppisiäkin ihmisiä, ei voi muuta kuin ihailla liikkumisen riemun erinomaisten esimerkkien toimintaa. Samaan täytyy itsekin tähdätä.
Eilisen retken mitaksi tuli noin 15 kilometriä. 26 asteen lämmön ja auringonpaisteen marinoimat jalat lenkkareissa kävivät melko kuumina, mutta perillä odotti helpotus. San Bartolomen kylän ravintolan terassilla nautittu kylmä olut ei ole varmaan koskaan maistunut yhtä hyvältä!
Kävin tänään Vestra Advisor Oy:n aamukaffisempassa. Aiheena oli vastuullisuus. Myönnän, että menin mukaan skeptisin aattein; taasko kaunista puhetta ylevistä tavoitteista. Olin väärässä. (Tähän alkuun kerron, että lopussa annan omat asuntomarkkinoiden vastuullisuusteesini, joita tähän saakka olen pitänyt kovin utopistisina.)
Oli piristävää kuulla Hanna Kalevan KTI:n vastuullisuusbarometrin lukujen osoittavan, kuinka kiinteistöbisneksessä on tehty oikeita tekoja esimerkiksi sähkön kulutuksen vähentämiseksi ja uusiutuvan energian käyttöön ottamiseksi. Lämpöenergian osalta on vielä paljon tekemistä, mutta siinäkin luvut osoittavat oikeaan suuntaan.
Samoin erittäin mielenkiintoista oli kuulla eQ:nArimo Lepän esimerkkejä siitä, millä tavalla varainhoitoon keskittynyt pörssiyhtiö ottaa kiinteistöbisneksessään huomioon energiatehokkuuteen ja taloudelliseen liittyvän vastuullisuuden lisäksi huomioon sosiaalisen vastuullisuuden.
Vestran legal partner Helena Kinnunen avasi Vestran aamukahvit ja piti tilaisuudessa myös sopimusesityksen.
Sosiaalisesta vastuullisuudesta haluaisin puhua enemmänkin. Uskon nimittäin, että se tulee nousemaan entistä tärkeämmäksi asiaksi asuntomarkkinoilla ja sitä myöten koko yhteiskunnassamme.
Haastattelin toissa viikolla Asuntosäätiön artikkelisarjaan Sosten pääekonomisti Anni Marttista, joka korostaa talousajattelussaan tasavertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Hän kannattaa donitsitaloutta, jossa mallissa otetaan huomioon yhtä lailla ympäristö kuin myös ihmiset. Samoin hän kannattaa feminististä ja hyvinvointitalouden malliin, jotka korostavat tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden ideaa. Olen iloinen, että nuori, rohkea talousajattelija vie tuollaista ajattelua eteenpäin. Se antaa toivoa tulevasta.
Työni yksi ehdoton ilon aihe on, kun saan tavata mielenkiintoisia persoonia, kuten talousajattelija Anni Marttinen.
Se mihin asuntomarkkinoilla pitäisi juuri nyt kiinnittää suurta huomiota, on asunto-omaisuuden keskittyminen yhä pienemmän väestönosan omistukseen. Asunnot ovat erityisesti ensiasunnon ostajille liian kalliita kasvukeskuksissa, jotta päästäisiin kerryttämään varallisuutta asunnon omistamisen kautta. Samaan aikaan vapaarahoitteisten asuntojen vuokrat nousevat hurjasti ja vähentävät ihmisten mahdollisuutta säästää omarahoitusosuutta lainaa varten.
No miksikö minä, vuokra-asumisen vannoutunut puolesta puhuja, pidän omistusasuntojen ostamista tärkeänä. Yksinkertaisesti siksi, että jos meillä on tulevaisuudessa tilanne, että nykyistä suuremmalla osalla väestöä ei ole omistusasuntoa eläkkeellä siirryttäessä, valtion pitää tukea ihmisiä hurjasti nykyistä enemmän asumisen ja terveyden saralla ja se tulee kalliiksi.
Omistusasunnon suosimisen kantaani on vaikuttanut myös se, että tarjolla on yhä vähemmän ARA-vuokra-asuntoja, joissa ihmiset voivat turvallisesti asua vuosikymmeniä ilman pelkoa asunnon alta myynnistä tai kohtuuttomista vuokrista. Vuokra-asuntojen määrä on toki 20 vuodessa kasvanut, mutta vain vapaarahoitteisten asuntojen osalta. ARA-tuotanto on dramaattisesti vähentynyt ja sen uudistuotanto on nykyään niin vähäistä, ettei tulevaisuus ole kovin valoisa.
Kyse on siis tasavertaisuudesta, mutta myös oikeudenmukaisuudesta. Näiden asioiden heikkeneminen ei ole koskaan tehnyt millekään yhteiskunnalle hyvää. Jos emme pidä huolta siitä, että yhteiskunnassamme säilyy mahdollisuuksien tasa-arvo, voimme kaikki huonosti, myös pärjäävät poikkeusyksilöt.
Jos minä saisin päättää, säädöksillä vastuutettaisiin sijoittajien uudistuotanto huomioimaan asumisen laatu asuntojen koon ja valoisuuden suhteen, ARA-tuotannolle osoitettaisiin nykyistä enemmän tontteja hyviltä paikoilta ja omistusasumiseen luotaisiin uusi arava-järjestelmän, jota ei voisi Hitaksen tavoin käyttää härskisti hyödyksi.
Harkitsisin myös vuokrasääntelyä, sillä on harhaanjohtavaa ajatella, että yksityisen asunnon omistajan vuokratuoton rajoittaminen on jotenkin väärin markkinataloudessa. Samainen markkinatalousjärjestelmä maksaa asumistukea ja luo huikeat puitteet ihmisten toiminnalle maksuttoman koulutus-, terveys-, lastenhoito- ja vanhustenhoitojärjestelmien kautta. Se on yhteiskunnan sosiaalisen vastuun synnyttämän toiminnan tulos, jota ei mielestäni pitäisi pystyä hyödyntämään ilman yhtä painavia vastavelvoitteita.
Nyt joku älähtää, että sitten sijoittajat häipyvät markkinoilta. Väärillä elikkä vastuuttomilla, omaa etua tavoittelevilla motiiveilla liikkeessä olevat toimijat varmasti katoaisivatkin, mutta se nyt olisi yhteiskunnan kokonaisedun kannalta vaan positiivinen asia. Markkinoille syntyisi ihan taatusti uutta bisnestä, joka ottaisi annettuna vastuulliset toimintaraamit.
Olen kyynisesti ajatellut, että tuo ajatus on täysin utopistinen haavemaailma, mutta näiden viimeaikaisten työtilaisuuksien jälkeen olen ajatellut, että ehkä toivoa ei ole menetetty.
Kävin Paimion parantolassa. Olipas mielenkiintoinen vierailu. Opastuskierros ei sattunut aikatauluihin, mutta omatoimisestikin näyttelyyn tutustumalla pääsi hyvin kiinni Aaltojen arkkitehtonisesta ajatusmaailmasta.
En ollut tiennyt, kuinka perusteellisesti Alvar ja Aino olivat pohtineet potilaiden tarpeita. Makuulla aikaansa viettävä ihminen tarvitsee muun muassa omanlaisensa ilmanvaihdon huoneeseen ja kahden hengen huoneeseen on totta kai olennaista suunnitella hiljainen lavuaari, jossa huonenaapurin käsien pesu ei häiritse.
Värimaailman moninaisuus seesteisyydestä energisoivuuteen teki myös vaikutuksen. Olen itse väri-ihminen ja nautin parantolan värimaailmasta, Aaltojen valintoihin oli helppo yhtyä. Esimerkiksi paljon pitkällään oleva majoittuja tarvitsee mielen rauhoittumiseen tumman katon. Aallot olivat muuten valinneet kattoihin saman vihreän kuin minä makuuhuoneemme seinän tehosteväriksi. Keltaiset portaat puolestaan tuovat voimaa kulkea rappusissa.
Parantolassa oli myös paljon erinomaisia yksityiskohtia. Seinälle ripustetut, siivousta helpottavat kaapit olivat ilo silmälle ja ovenkahvat, joihin puseron hiha ei tartu, sai heti hyväksyntäni. Kuuluisa Paimio-tuolikin tuli koeistuttua ja toden totta, sen muoto helpottaa hengittämistä. Totesin sen myös erinomaiseksi kirjoitustuoliksi ergonomialtaan ja totta kai piti netteillä, millä hinnalla sen saisi. Uh, 3845 euroa; laatu maksaa.
Näyttelyssä oli vierekkäin 30-luvun ja 70-luvulla kunnostettu potilashuone. Jälkimmäinen oli tylsä, eikä todellakaan ollut Aaltojen luoman idean mukainen, jossa potilaan paranemiseen vaikutetaan myös miljööllä. Onneksi ikkunoiden takaiseen näkymään seitkytlukulaisuus ei ollut vaikuttanut, vaan rauhoittavaa mäntymetsää näkyi joka puolelta rakennusta.
En yhtään ihmettele, että Aallot ovat arkkitehtuurin jättiläisiä ja Paimion sanatorium yksi funktionalismin kärkihankkeita maailmassa. Heidän ajatusmaailmansa on kokonaisvaltainen, syvempää ymmärrystä henkivä.
Parantola oli upea tutustumiskohde ja onnittelin itseäni, että vihdoinkin kävin siellä. Ai niin, ravintola Toivon lounaskin oli erinomainen.
Tänään päättyvillä Sosiaalisen asumisen festivaaleilla oli tarjolla hurja määrä asiaa eurooppalaisesta asumisesta. Olin mukana edellisilläkin festareilla Lyonissa kolme vuotta sitten.
Oli jälleen kerran mielenkiintoista päivittää tietämystään muiden maiden asumisesta, mutta yhtä lailla oli mielenkiintoista kuulla myös suomalaisten toimijoiden kuulumisia.
Esimerkiksi Rakennustiedon tilaisuudessa oli hyvä kuulla, että ARAn päätös allianssikäytännön kieltämisestä perusparannushankkeissa ei ole kiveen kirjoitettu, vaan sitä voidaan tarkastella uudelleen. Samoin SOAn tilaisuudessa oli esillä erinomainen katsaus opiskelija-asumisen historiaan Suomessa. Mielenkiintoista oli myös kuulla nuoren suomalaisopiskelijan ajatuksista asumisestaan.
Torstai-illan Award-tilaisuudessa oli esitteillä 20 upeaa esimerkkiä ympäri Eurooppaa siitä, miten sosiaalisen asumisen myötä voidaan parantaa ihmisten elämänlaatua. Tilaisuus pidettiin Oodissa, jonka arkkitehtuuri häikäisi eurooppalaiset vieraamme.
Mutta tälläkin kertaa antoisimpana antina oli Lyonin tapaan keskustelut eri maiden toimijoiden kanssa. Ensimmäisillä illallisilla sain ilokseni pöytään Islannin, Norjan, Hollannin ja Ruotsin edustajat.
Erityisesti jäi mieleen Islannin edustajan kertoma siitä, kuinka Islannissa on todella vähän sosiaalista asumista ja että vuokrat ovat nousseet yli sata prosenttia sen jälkeen, kun sijoittajat löysivät Islannin vuokramarkkinat noin 15 vuotta sitten.
Hollantilainen edustaja puolestaan äimisteli, miksi emme ole laittaneet airbnb-toimintaa kunnollisen sääntelyn alle vielä kun voimme. Amsterdamissa ko. toiminta on nostanut hurjasti ns. normaalin vuokra-asumisen hintaa. Sama ongelma on kuulemma Reykjavikissä, jossa airbnb-toiminta virkosi suurin piirtein yhdessä yössä koronarajoitusten päätyttyä. No ehkä Helsinki ei ole ihan yhtä suosittu matkailukohde kuin nuo kaupungit, mutta hereillä tuon asian kanssa varmasti kannattaa olla.
Toisella illallisella pöydässäni oli myös espanjalaisia. Sinä iltana puhuttiin paljon maiden välisistä kulttuurieroista ja sen vaikutuksista muun muassa asumiseen. Sain valaista heille muun muassa sitä, kuinka asumisen osalta selviämme täällä pohjoisessa talven synkkyyksistä.
Journalistille nuo kohtaamiset olivat kullanarvoisia sikäli, että sain taas monta hyvää kontaktia Eurooppaan tulevia juttujani varten. On paljon helpompaa, kun voi kiittää viimeisestä ja jatkaa jutun juurta ajankohtaisesta asuntoasiasta.
Festivaalin järjestelyt sujuivat mielestäni hyvin ja kiitos siitä kuuluu ARAlle, joka vastasi käytännön toiminnoista. Ensi vuona festivaali pidetään Barcelonassa ja odotan sitä matkaa jo innolla sekä asian että kohtaamisten takia, mutta myös siksi, että pääsen käymään taas Gaudin suunnittelemassa elämänhullussa katedraalissa La Sagrada Familiassa.
Jokainen meistä vähän kypsemmän iän ihmisistä muistaa Irwinin laulun Las Palmas. Kuuntelin sen viimeisellä viikolla Las Palmasissa juuri ennen kotiin lähtöä maaliskuun lopussa. Tein viisi kuukautta etätöitä tuossa ihanassa saarikaupungissa.
Irwinin laulun sanat ovat kuin suustani ylistystä lämmöstä ja rantojen kauneudesta. No joo, Irwin näki ihanat naiset rannalla, mutta minä laajennan näkökulmaa kaikkiin saarelaisiin. He olivat erittäin ystävällisiä, auttavaisia ja ihanan eläväisiä ihmisiä.
Kuulin erään pitkään saarella asuneen suomalaisperheen lapsen äimistelleen Suomeen saapuessaan, että miksi kaverit leikkivät kuolleita. Hän tarkoitti suomalaisten vakavailmeisyyttä ja pidättyväisyyttä. Sellaisiahan me suomalaiset usein olemme jo pienestä pitäen.
Minä ihastelin Palmasissa muun muassa salilla kuinka miehet halailivat nähdessään, vaikka näkivät toisensa salilla useinkin. Tai kuinka ystävät kulkivat käsikynkässä tai lapsia suukoteltiin ja huomioitiin mennen tullen. Puhumattakaan kuinka ihanaa oli seurata perhekuntien meluisan puheliaita sunnuntailounaita katuravintoloissa. Voi kuinka toivoisin samaa läheisyyttä Suomeenkin.
Toki saarella vietetty elämä opetti arvostamaan suomalaisten erinomaisia puolia, kuten sovitun asian tai ajan pitävyyttä. Olen oppinut, että kampaajalle sovittu aika kello kahdeksi tarkoittaa Palmasissa noin puoli kolmen ja kolmen väliä.
Ja me suomalaiset todella osaamme nettihommat. En ole joutunut koskaan Hesassa kaupunkipyöräsovellusta käyttäessäni soittamaan asiakaspalveluun. Sitycletan palveluun olen soittanut useasti ja jouduin miettimään aina, onko minulla aikaa ottaa riskiä asioiden selvittelystä, jos käytän pyörää. Onneksi kuitenkin puhuvat siellä englantia ja ovat – kuten kaikkialla – erittäin asiakaspalveluhenkisiä.
Liikkumiseen käytin paljon julkista liikennettä, joka toimii erinomaisesti ja on edullista. Kaupungin sisäinen bussilippu maksoi Guagua-kortin kanssa vain 70 senttiä. Taksimatkailukin oli todella halpaa. (Tuo kuvan kyyti löytyi vanhan kaupungin kukkuloilta.)
Aloimme miehen kanssa opiskella heti alusta asti espanjaa. Maassa maan tavalla ja toisaalta on erittäin palkitsevaa, kun alkaa ymmärtää sanan sieltä, toisen täältä ja osaa apusanoilla viedä asioita eteenpäin vaikkapa terveyskeskuksessa, jossa jouduin käymään murtuneen nilkan takia. Terkkari toimii yhtä hyvin kuin Suomessakin ja kiitos eurooppalaisen järjestelmän, suomalaiset saavat saman julkisen palvelun kuin kotonakin.
Töiden tekemisestä ei oikeastaan ole kummempaa sanottavaa. Kun wi-fi kuului vuokraan, se riitti. Ja kun korona-aika on opettanut asiakkaat tehokkaiksi Teamsin käyttäjiksi ja puhelinhaastattelut sujuivat samalla hinnalla kuin Suomessa, tein töitä ihan samalla tavalla kuin kotoa Sipoossa. Tai itseasiassa varmaan paremmin, sillä niveliäni ei saaren paratiisimaisen lämpötilan ansiosta kolottanut koko talvena ja mieli oli siksi virkeämpi. Juuri niveleni antoivatkin suurimman syyn muuttaa talveksi etelän lämpöön. Nyt tiedän sen olevan jopa työkykyäni ylläpitävä tekijä.
Varasimme ensi talveksi saman asunnon samaksi ajaksi. Las Palmasiin meillä ehti talven aikana muodostua myös oma sosiaalinen verkostomme. Canterasin rantabulevardilla tapasi uusia tuttavia useammin kuin tuttuja Nikkilässä. Hyvät kävelykelit pitivät huolta siitä, että ulkona viihtyi.
Suomalaisen on helppo tulla Las Palmasiin myös aktiivisen Suomi-kerhon ja Turistikirkon takia. Ihania yhteisöjä molemmat. Eli sanomattakin varmaan selvää, että suosittelen etätyöskentelyä tai sitten eläkeloleilua Las Palmasissa.
Kotiin palattuani totesin, etten enää yhtään ihmettele, miksi moni suomalainen taviseläkeläinen muuttaa Kanarialle talveksi. Kun kävin täällä ruokakaupassa, totesin, että maksoin ruokakassista ainakin kolmanneksen enemmän. Siellä on varaa myös hemmotella itseä manikyyrillä (8 euroa) tai piipahtamalla kahvilla (1,30 euroa) milloin vain.
Näin vuodenvaihteessa on hyvä tarkastella tekemisiään menneen vuoden osalta. Omassa työssäni normiviestintä kulkee kuin pendolinojuna läpi vuoden sisältäen monenmoista mielenkiintoista viestintää asiakasyrityksilleni.
Viime vuonna tuohon pendolinoon liittyi erikoisvaunullisen verran eli 20 pitkää asiantuntija-artikkelia. Suurin osa niistä tuli Asuntosäätiön 70-vuotisjuhla-artikkelisarjaan, jotka vuoden lopuksi myös koottiin heidän juhlakirjakseen. Hyvä niin, sillä sähköiset jutut häipyvät bittiavaruuteen väistämättä jossain vaiheessa, mutta painettu kirja jää elämään.
Sain haastatella asiantuntijoita laidasta laitaan ja haastaa heitä miettimään asumista erityisesti tulevaisuuden näkökulmalta. Haastaminen ei ollut vaikeaa, sillä he pohtivat auliisti monenlaisia kehittämisideoita. Siksi päällimmäiseksi artikkeleista jäi mieleen se into, jolla asiantuntijat töitään tekevät ja olen nöyrän onnellinen siitä, että olen saanut avartaa omaa ajatteluani ja tuoda asiantuntijoiden hyvät ajatuksensa esiin artikkeleiden kautta muillekin.
Sain myös jälleen kerran todeta, että asuminen vaikuttaa todella laajasti niin yksittäisen kansalaisen kuin koko yhteiskunnan toimintaan ja hyvinvointiin! Siksi olen tästä alasta niin kiinnostunut yhä edelleen.
Yksittäisistä teemoista jäi erityisen vahvasti mieleen se, että asiantuntijat ovat huolissaan asuntojen jatkuvasta pienentymisestä ja asumisen kallistumisesta samaan aikaan. He ovat kovasti huolissaan siitä, mitä tuo trendi tekee ihmisten hyvinvoinnille tulevaisuudessa. Samaa huolta kannan minäkin ja siksi nostan tuon asian tässäkin erikseen esiin.
Artikkeleihin voi tutustua vastikään julkaisemani referenssisivun kautta: Referenssit.
Vuosi 2022 vaikuttaa ilokseni jatkuvan samaan malliin eli pendoliinojuna kulkee ja vieläpä erikoisvaunun kera eli tulen taas tekemään asumisen asiantuntijahaastatteluja kahdellekin taholle, joista toisesta hankkeesta on tulossa jälleen myös kirja.
Työmotossani todetaan näilläkin sivuilla, että: ”Ilo luo tekemiseen virtaa, vauhtia ja luovuutta”. On ilo, kun saa tehdä työtä, josta on innoissaan! Kiitos siitä kuuluu ihanille asiakkailleni!
Luin taannoin Karla Kempaksen ja Veera Tegelbergin kirjoittaman Voittajien ja häviäjien Suomi – asuntovarallisuuden uusjako -kirjan. Erinomainen teos asuntomarkkinoiden eriytymisen ongelmista Suomesta. Suosittelen lämpimästi kirjaa luettavaksi kaikille, jotka tavalla tai toisella ovat asuntopolitiikan ja -markkinoiden kanssa tekemisissä.
Ensinnäkin näkökulma on ihailtavan monipuolinen, ei vain tiettyä yhtä näkökulmaa vahvistamaan pyrkivä. Tekijöiden taloustoimittajuus tuo selkeästi ammattimaisen otteen tiedonkeruuseen ja kirjoittamiseen.
Toiseksi kirjoittajat ovat millenniaali-sukupolven edustajia, jotka kamppailevat itse nuorina aikuisina asuntopolkunsa alkuvaiheessa Helsingin kuumilla asuntomarkkinoilla. Molemmilla on kuitenkin juuret Helsingin ulkopuolella, mikä tuo ymmärrystä muun Suomen asioihin. Ripaus henkilökohtaisuutta tuo asiat sopivalla tavalla lähelle.
Sain ilokseni haastatella näitä kahta nuorta ammattilaista tekeillä olevaan asuntopoliittiseen julkaisuun. Haastattelusta jäi erityisesti mieleen aito huoli asuntopoliittisesta tilanteesta ja toive siitä, että asuntopolitiikkaa tehtäisiin pitkäjänteisemmin ja vastuullisemmin kuin sitä nyt tehdään.
Kirjan lopussa Karla ja Veera pysäyttävät oivallisesti miettimään tämän hetken keskeisiä kysymyksiä, joihin ovat matkan varrella antaneet näkökulmia:
Onko asuntojen hintojen eriytyminen ongelma, johon pitää puuttua?
Tulisiko mahdollisimman monella suomalaisella olla mahdollisuus asua omistusasunnossa?
Pitäisikö Suomen olla vuokralaisten valtakunta vai kodinomistajien paratiisi?
Haluammeko edistää kaupungistumista, antaa sen edetä omalla painollaan vai painaa jarruja?
Mitä teemme kaupunkien sisällä tapahtuvalle eriytymiselle?
Kuinka ratkaisemme muuttotappioalueille asuntoloukkuun jääneiden tilanteet?
Kysymys on Karlan ja Veeran mukaan arvovalinnoistamme ja olen siitä heidän kanssaan samaa mieltä. Siinäkin näkökulmassa komppaan heitä, että ”epävakaat ja eriytyvät asuntomarkkinat ovat lopulta koko Suomea koskeva yhteiskunnallinen ongelma ja jos yhteiskunta uhkaa ajautua häviäjien leiriin, todelliset voittajat ovat lopulta harvassa”.
Menin naimisiin. Siinä jo pelkästään on juttu, jota en enää uskonut tekeväni. Olenhan ollut kaksi kertaa aikaisemmin naimisissa. Eikä siinä vielä kaikki, menin ja vaihdoin nimeni! Sitä en todellakaan kuvitellut enää koskaan tekeväni ja perustelevani sen itselleni osittain jopa tasa-arvosyillä.
Kun minut vihittiin ensimmäisen kerran vuonna 1985, en saanut valita omaa sukunimeäni muuten kuin kaksoisnimenä yhdistettynä miehen nimeen. Valitsin miehen nimen, koska harvat kaksoisnimet ovat minun mielestäni onnistuneita. Minun ei olisi ollut.
Sukunimen valinta tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1986, mikä on hämmästyttänyt monia nuorempia ihmisiä. Meillä on tosiaankin monissa asioissa melko tuore tasa-arvokehitys.
Kun sitten menin toisen kerran naimisiin vuonna 2001, minulle oli täysin selvä asia, ettei nimi muutu. Halusin käyttää minulle suotua valintamahdollisuutta hyväkseni. Niin minä ajattelin ensin tehdä tälläkin kerralla, mutta sitten nimenmuutos Ruuskaseksi alkoi houkutella osana henkilökohtaista kasvuprosessiani, joka alkoi noin nelikymppisenä. En avaa sitä prosessia julkisesti, mutta koin että nimenmuutos konkretisoi itselle kaiken sen, mitä matkan varrella on tapahtunut.
Ja se osoittautui aivan oikeaksi päätökseksi. Joskus kannattaa tosiaankin ajatella toisin ja pyörtää tarvittaessa omat jykevät mielipiteensäkin. Yksi suuri este mielessäni oli nimittäin, etten voi vaihtaa nimeäni, koska olen aina ajanut naisten oikeuksia hyvin vahvasti. Tuskailin, että millaista esimerkkiä nyt näyttäisin nuoremmille sukupolville. Mutta sitten tajusin, että juuri samaisesta syystä minä voin tehdä sen, mikä minusta tuntuu henkilökohtaisesti oikealta.
Minulle on vuonna 1986 suotu mahdollisuus valintaan ja se tarkoittaa juuri sitä, että voin valita mitä haluan. Sitä juuri olen aina ajanut, tasa-arvoista elämää niin naisille kuin miehillekin, jotta jokainen voisi valita itselle sopivat vaihtoehdot elämässään oli sitten kysymys harrastusten, työn tai vaikkapa nyt nimen valinnasta.
Kun tuo oivallus tavoitti aivoni, lakkasin keksimästä järkisyitä puolesta tai vastaan ja toimin siten kuin minusta tuntui hyvältä itseäni kohtaan. Pääsin yllättämään tässä asiassa myös mieheni, joka totesi, että tuota hän ei todellakaan uskonut minun tekevän, eikä halunnut edes ottaa kantaa asiaan, jotta varmistaisi, että valinta on vain minun.
Niin minusta tuli Päivi Ruuskanen ja se tuntuu mukavalta. Tämä kokemus vahvisti tasa-arvoajatteluni perustaa: valinnanmahdollisuus täytyy olla, jotta lisätään ihmisen hyvinvointia.
