Helmikuun alussa julkistettiin uusi asuntopoliittinen kirja, jonka tekemisessä minulla on ollut ilo olla mukana. Koti, yksilö ja yhteiskunta – Näkökulmia kohtuuhintaiseen vuokra-asumiseen -kirjan tekemisen lähtökohtana oli tuoda alalle jatkuvasti lisääntyvän joko tai -ajattelun sijaan hieman laajempaa näkökulmaa.
Kirjaa tehtiin kolmatta vuotta. Vaikka aloittaessa mietin, että mahtaakohan kirja olla ajankohtainen enää julkaisuvaiheessa, niin nyt kirja tuntuu vielä enemmän ajankohtaiselta. Kaikilla politiikan saroilla on ikävä kyllä lisääntynyt mustavalkoinen ajattelu, jossa toisin ajattelevan näkökulmia ei edes kuunnella.
Niin on asian laita ollut jo pitkään myös asuntopolitiikassa. Leirijako menee valtion tukeman ja vapaarahoitteisen asuntotuotannon välissä, vaikka järkevämpää olisi ymmärtää, että kaikkien kannalta olisi edullisempaa istua yhteisen leirinuotion äärellä. Tuon ymmärryksen lisäämistä kirjamme koettaa nyt lisätä.
Minun roolini kirjan sisällöntuotannossa oli haastatella 15 asiantuntijaa. Erittäin mielenkiintoinen tehtävä, sillä sain tavata hyvin monella tavalla asuntomarkkinoista ajattelevia ihmisiä, ja sain itsellenikin uusia näkökulmia.
Esimerkiksi tulin ymmärtämään kuinka liika yhteiskunnan vuokralaistuminen on pitkällä tähtäimellä kansantaloudellinen ongelma, jos ikääntyvistä yhä suurempi osa tulee olemaan asumistukien tarpeessa. Tai kuinka tutkijoita haastatellessa tajusin, kuinka vähän meillä on Suomessa asumisen tutkimusta. Päätöksiä tehdään kovin huterin perustein.
Erityisen antoisaa ja myös haastavaa oli päästä haastattelemaan heitä, jotka ajattelevat valtion tukemasta asuntotuotannosta toisella tavalla. Minähän kuulun niin sanottuihin ara-uskovaisiin, ja haluaisin laajentaa valtion tukeman tuotannon edut keskituloisillekin ihmisille.
Sain tehdä omaa tietämystäni hyödyntäen haastateltaville hankalia kysymyksiä, joiden myötä hekin joutuivat ajattelemaan toisin, ihan niin kuin minäkin heidän vastaustensa myötä. Lopulta haastattelut ja niiden tuotokset olivat nimenomaan sekä että -henkisiä, ei puolesta eikä vastaan, vaan laaja-alaisesti asioita pohdiskelevia. Hyvä niin.
Kuuntelin menneellä viikolla täällä Las Palmasissa etänä Asuntoreformiyhdistyksen vaaliseminaaria, jossa Y-säätiön kansainvälisten asioiden päällikkö Juha Kahila nosti esiin, että asunnottomuus on ikävä kyllä lähtenyt lisääntymään Suomessa. Kahila peräänkuulutti kokonaisnäkemyksen merkitystä politiikanteossa.
Itse laittaisin yhtäläisyysmerkit kokonaisnäkemyksen, laaja-alaisen ajattelun ja erilaisten näkemysten yhteensovittamisen kanssa. Sillä tavoin Suomessa on asuntopolitiikkaa hoidettu todella hyvin tuloksin vuosikymmeniä.
Toivottavasti meidän kirjamme on edes pienen askeleen verran yhdistämässä leirinuotioita. Pienellä maalla ei minun mielestäni olisi oikein muuhun varaa.
Ympäristöministeriön asettama työryhmä antoi tammikuussa suosituksensa valtion tukeman asuntotuotannon ja sitä koskevan hallinnoinnin kehittämiseksi. Johtopäätöksenä esitetyistä muutoksista voi todeta, että asukkaille muutokset eivät lupaa hyvää, sillä asuminen ara-asunnoissa tulee kallistumaan sekä uusien ehtojen mukaan rakennettavissa asunnoissa että tasausjärjestelmän takia myös vanhoissa asunnoissa.
Työryhmän esittämät asiat ovat suosituksia, mutta niistä tulee taatusti suurimmasta osasta myös päätöksiä. Sen verran hanakasti nykyhallitus on myllertänyt myös asuntopolitiikan saralla.
Aloitan isoimmasta muutoksesta eli pitkän korkotukilainan takaisinmaksun lyhentämisestä 40 vuodesta 30 vuoteen. Jokainen asuntolainan omistaja tietää, että jos laina-aika lyhenee neljänneksen, kuukausierä kasvaa merkittävästi. Niin tulee käymään myös näissä lainoissa. Kysyin työryhmän vetäjältä tiedotustilaisuudessa, että onko asumiskulujen kasvua otettu asukkaiden kannalta huomioon, varsinkin nyt, kun juuri on leikattu asumistukiakin.
On kuulemma huomioitu, mutta vaikutuksen arvioidaan pieneksi. Olivatkohan kysyneet asiaa ara-asuntojen tuottajilta. Minä kysyin ja sain kuulla, ettei vaikutus suinkaan ole pieni, vaan niin kriittinen, että hankkeita todennäköisesti jää tekemättä sen takia, että vuokra nousee liian kovaksi. Eli toimenpiteellä varmistetaan tehokkaasti se työryhmän suositus, että valtion tukemaa asuntotuotantoa tulee vähentää.
Asumisen laatu heikkenee
Asumisen hintaan vaikuttaa varmasti myös se, että jatkossa pysäköintiratkaisut esitetään toteutettavaksi markkinaehtoisesti myös ara-kohteissa. Kustannuksia hillitsemään lienee tarkoitettu se, että valtion tukemalla tuotannolla ei jatkossa pitäisi olla muusta asuntorakentamisesta poikkeavia vaatimuksia eli sen ei pitäisi poiketa laadullisesti markkinaehtoisesta tuotannosta.
Vapaarahoitteisten asuntojen keskipinta-ala on kymmenessä vuodessa pienentynyt kymmenen neliötä, kun taas ara-asuntojen koko on pysynyt asumisen ja asuntojen kalustamisen kannalta toimivampana eli keskipinta-ala ei ole pienentynyt. Ara-taloissa edellytetään rakennettavaksi myös asukkaiden yhteistoimintaa edistäviä tiloja kuten kerhotiloja. Ara-tuotannossa on myös korkeat laatuvaatimukset kestävän kehityksen mukaiseen rakentamiseen. Valtion tukema asuntotuotanto on myös kautta aikain ollut edellä kävijä erilaisissa pilottihankkeissa, jotka ovat vieneet asumista laadukkaampaan suuntaan.
Kovin vikaan en varmasti ennusta, jos totean, että työryhmän esitykset vievät ara-asumisesta kaiken tuon mennessään. Ja kannattaa huomata, että kaikki tuo on saatu aikaan hintaan, joka on tuottanut esimerkiksi Helsingissä kolmanneksen edullisemmat vuokrat kuin vapaarahoitteisissa vuokra-asunnoissa.
Segregaation ehkäisyyn ei ole tulossa työkaluja
Entäpä sitten segregaation ehkäisy, jolle on oikeaa tarvetta isoissa kaupungeissa. Totta on, että alueellista eriarvoistumista ehkäistään ennen kaikkea muilla kuin asuntopolitiikalla, mutta asumisella on tärkeä merkitys asiassa varsinkin nyt, kun eriarvoistumista kiihdytetään muilla politiikan saroilla.
Työryhmä esittää, että valtion tukemalla asuntotuotannolla on merkitystä segregaation ehkäisyssä, mutta esittää keinoiksi kunnille lähinnä vain ohjeistusta, joka on jo joka kunnan tiedossa. Hallitus on jo ottanut kunnilta pois kaikkein parhaimman segregaation ehkäisemiseen käytetyn työvälineen lakkauttamalla asumisoikeusasunnoille suunnatun valtion tuen eli lakkauttamalla vuoden 2026 alusta ko. uudistuotannon. Tilalle työryhmä esittää lyhyellä korkotuella rakennutettavia omaksi lunastettavia vuokra-asuntoja. Ongelman vain on, että niille pitäisi löytää kysyntää alueilla, joilta asukkaat eivät halua ostaa omistusasuntoja. Tuottajiakin pitäisi löytää tuotteelle, joka on sukua menneisyyden osaomistusasumiselle. Niitä ei tuotettu kourallista enempää, koska kysyntää ei ollut, ja hallinnointi oli vaikeaa.
Lyhyen korkotuen vuokra-asuntoja puolestaan haluttaisiin jatkossa käyttää ensisijaisesti suhdannetyökaluna matalasuhdanteessa. Asukkaan kannalta on jälleen se ongelma, että nuo asunnot ovat heti kättelyssä kalliimpia kuin pitkällä korkotuella rakennutetut. Ja kymmenen vuoden jälkeen noista asunnoista tulee vielä kalliimpia, kun rajoitukset poistuvat.
Nyt siis tehdään kovalla kädellä vuokra-asumista kalliimmiksi. Tämä palvelee sijoittajia totta kai, mutta asukkaalle on luvassa kovempia aikoja. Jos asiaa mietitään asumistuen näkövinkkelistä, niin paineet menojen kasvuun sillä saralla tulevat kasvamaan, ja jos lisätukea ei heru, kasvavat kustannukset kaatuvat asukkaiden maksettavaksi.
Opiskelijoille tarjolla vanhakantaista ajattelua
Erityisasumisen osalta vammaisten ja ikäihmisten asumiseen on jatkossakin jonkin verran investointiavustuksia tarjolla. Hyvä niin, mutta opiskelijoille kyyti on rahoituksen osalta yhtä kylmää kuin tavan vuokralaisille; vuokrat tulevat SYL:n ja SAMOK:in laskelmien mukaan nousemaan kovasti.
Työryhmä tosin esittää opiskelijoille porkkanaa, joka henkii vahvasti menneen maailman asennemaailmaa. Tiedän Hoasille historia-artikkeleita tehneenä, että opiskelijat ovat jo pitkään vastustaneet soluasumista, koska se ei ole aitoa yhteisöllistä asumista, vaan epämieluisaa, rauhatonta ja opiskeluja hidastavaa pakkokimppa-asumista. Nyt työryhmä esittää, että soluasuntojen rakentamiseen kyllä heruu tukea. Kuulen korvissani kuinka työryhmässä entiset nuoret ovat todenneet, että kyllä soluasuminen kelpasi asumiseen ennenkin, ja että opiskeluaika on vain väliaikaista, joten se saa kelvata nytkin. Nyt se tosin paketoidaan yhteisöllisyyden kauniiseen ajatukseen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ara-kiinteistöt eivät ole valtiolle riski
Ara-järjestelmän muutosta perustellaan nyt sillä, että valtion taloudellista riskiä pitää pienentää. Kohtuuhintaisten vuokra- ja asumisoikeustalojen omistajat ry – KOVAn esiin tuomassa analyysissä nostettiin esiin, että ara-kiinteistöjen kiinteistövakuudet ovat 1,3-kertaiset valtion takauksiin nähden, ja kun vakuuksien määrät ylittävät takauksien määrät, korkotukilainoihin ei liity oleellisia riskejä. Eli se siitä perustelusta.
En kiellä, etteikö ara-järjestelmä kaipaisi muutosta, mutta sitä ei pitäisi tehdä pienituloisten asukkaiden kustannuksella, kuten nyt ehdotetaan. Esimerkiksi korkotukilainojen takaisinmaksun etupainotteisuuden lisääminen on hyvä asia, jotta korjaustoimintaan pystyttäisiin varautumaan taloudellisesti oikea-aikaisesti. Samalla laina-aikaa ei kuitenkaan saisi lyhentää, jotta vuokrat saataisiin pidettyä kohtuullisemmalla tasolla. Myöskään valtion roolia kiinteistöjen korjaamisen rahoittamisessa ei pitäisi vähentää muuttaen sitä markkinaehtoiseksi, sillä se tekee vuokrakehityksestä epävakaampaa.
Ara-asunnot ovat tuoneet taloudellista turvaa pienituloisille
Valtion mukanaolon pointti lainoituksessa on ollut nimenomaan sen mukanaan tuoma turvallisuus. Asukkaiden ei ole tarvinnut pelätä yhtäkkisiä kustannusnousuja. Pienituloiset asukkaat tarvitsevat valtion tukemia asuntoja, koska monellakaan ei ole taloudellista puskuria kestää ylläreitä samalla tavalla kuin hyvin toimeentulevilla.
Kokonaisuudessaan työryhmän esitys tuntuu muutenkin kovin vähän pienituloisten ihmisten arkea tunnistavalta tai ainakaan ymmärtävältä. Siinä puhuu sijoittajamaailman henki, joka ikävä kyllä on ollut pyrkinyt valtaan asuntopolitiikassa jo vuosikausia, mutta nyt se on puhjennut sellaiseen kukkaan, etten ole moista 30 vuotisella urallani nähnyt. Sen kuitenkin tiedän kokemukseni ja yhteiskunnallisen ymmärrykseni pohjalta, että tällä politiikalla on pitkät seuraukset niin asumisen kohtuuttoman kallistumisen, ylisukupolvisen köyhyyden lisääntymisen kuin segregaation voimistumisen osalta. Toivottavasti olen väärässä!
Onneksi olin sunnuntaiaamuna jo hereillä, kun kaksi kerrosta alempana asuva ystäväni tuli aamulla anivarhain oveni taakse kertomaan, että hänen asuntoonsa tulee valtoimenaan vettä, ja pyysi minua olemaan omistajaan yhteydessä. Havahduin minäkin kylppärissäni kovaan kohinaan, joka tuli pöntön yläpuolella olevan seinäluukun takana olevasta kuilusta, jossa putket ja mittarit sijaitsevat.
Kyse on siis Las Palmasin vuokrayksiöstäni talossa, jossa on pelkästään vuokrattavia asuntoja ja omistajana paikallinen toimija. Ensimmäinen huomioni oli, että kyllä vaan suomalaisilla ammattimaisilla vuokranantajilla on hätätapauksien varalle hyvät asiakaspalvelujärjestelmät. Tässä tapauksessa hätänumeroita oli ilmoitustaululla jopa kolme, mutta vain yksi toimi sikäli, että vastaaja otti vastaan viestejä. No saimme palokunnan katkaisemaan vedet, ja omistajakin soitteli jossain vaiheessa takaisin. Lupasi lähettää talkkarin paikalle.
Se täytyy omistajan eduksi sanoa, että talolla on oma talkkari, Geraldo, joka tuntuu osaavan hoitaa taloa kaikilla tavoin, ja taitaa myös putkityöt. Onneksi on myös niin hoikka mies, että pystyy könyämään kapeaan kuiluun. Hyvä niin, sillä talovanhuksen putket tarvitsevat jatkuvaa hätäapua. Vuosikorjausjärjestelmää tai PTS:ää tässä talossa tuskin noudatetaan.
Vesivahinko toi esiin myös sen, että kylpyhuoneissa on toki lattiakaivo, mutta se on suljettu. Ystävälliset palomiehet avasivat meille lattiakaivon, jotta saimme ystävän asunnon lattialla lainehtivan veden helpommin pois. Kylpypyyhkeet olivatkin jo kaikki käytössä ja olivat hankalia vedenhallintavälineitä.
Ihmettelimme, että miksi ihmeessä kylppärin lattialla ei ole meille niin tuttua ritiläkaivoa. No nyt toki mekin osaamme avata ristipääruuvarilla kaivon tarvittaessa, paitsi että minun huoneessani kaivoa ei saanutkaan sillä keinoin auki. Täytyy selvittää asia, sillä vesiongelmaa on yritetty ratkoa jo kolmisen viikkoa, eikä tämä varmasti jää viimeiseksi vahingoksi. Tällä kertaa ongelmapesäke oli minun asuntoni alapuolella, joten minä selvisin tästä sunnuntaista kuivin jaloin.
Omasta toiminnasta jäi sikäli hyvä olo, että pää toimi kriisitilanteessa. Sain avun paikalle, ja ymmärsin pahimman hässäkän keskellä myös varautua pitkään vedettömyyteen valuttamalla vettä kaikkiin mahdollisiin astioihin ennen kuin vesi katkaistaan. Ja työkin kulki mielessä mukana, sillä kuvasin tuon alla olevan videon sitä varten, josko siitä olisi hyötyä joko omistajalle tai omalle työlle. Harvoinhan sitä pääsee aitiopaikalta näkemään noin komeasti vuotavaa vesiputkea.
Täytän tänä vuonna 60 vuotta. Pistäähän se miettimään. En sikäli pode ikäkriisiä, että tunnen yhä olevani sen ikäinen kuin haluankin olla. Täytettyäni 50 vuotta minulle tuli tuo tunne, ja antoi elämään ihanaa vapaudentuntua.
Jostain kumman syystä nuorena halusin olla koko ajan vanhempi. Ehkä uskoin, että ikä tuo elämänkokemuksen myötä mieleen vakautta. Niin se sitten on tuonutkin.
Mutta nyt sitten tuo kuudenkympin rajapyykin ylittäminen on edessä, ja havahduin siihen, että mieli alkoi tehdä kummallisia tepposia. Aloin nimittäin miettiä, että onkohan minusta enää joihinkin asioihin. Ja jos minunkaltaiselle ihmiselle juolahtaa moinen ajatusharha mieleen, sehän täytyy heti ampua alas.
Ensimmäinen oire tuli alkukesästä, kun mies ehdotti, että minäkin voisin ajella hänen harrikallaan, jotta pyörä saisi säännöllisesti liikuntaa. Minullahan on ollut itsellänikin motskari, mutta en ole ajanut moneen vuoteen. Epäröin, mutta heti perään tajusin, että nyt ei auta muuta kuin tarttua härkää sarvista eli siis tässä tapauksessa Keijon harrikan ohjaimista. Hyvinhän se meni tunnin ajolenkki, vaikka ei siinä enää samanlaista viehätystä ollut kuin ennen, joten en ryhtynyt säännölliseksi pyöränulkoiluttajaksi.
Toinen epäröinti tuli kesän mittaan, kun heinäkuussa odotti Huvikummun maalaaminen. Olin ajoittanut projektin aloituksen lomaviikolleni, jolloin Keijo oli viikon työreissussa, eikä häntä siksi tarvinnut hätistellä pois auttelemasta. Halusin maalata talon yksin, koska tykkään tehdä rakennushommia itsekseni.
Väri säilyi ilman muuta hyväksi havaittuna soman karamellimaisena. Kuva valmiista talosta.
Kesän mittaan ajatus kuitenkin alkoi hiertää hienoisena stressinä mielessäni; olenkohan ottanut itselleni liian ison palan kakkua. No en ollut. Vuokratelineiden pystyttämiseen ja siirtelemiseen toki tarvitsin apua. Ja Keijo teki minulle parille seinälle, joille vuokratelineistä ei ollut apua, oikein tukevat tellingit. Sen verran annoin hänen auttaa, mutta kiittelin muutoin, että antoi minun rauhassa tehdä neljä viikkoa töitä seinillä. On kai jo sen verran oppinut tuntemaan vaimoaan, että sanomistahan siitä tulee, jos miesihminen pyrkii liian pontevasti päsmäröimään reviirilläni.
Vuokratelineet löytyivät Helsingin rakennuskonevuokraus Oy:stä. Erinomaiset tellingit, helppo kasata ja purkaa ja turvalliset käyttää.
Kyllähän homma haastoi kehoa kovasti, mutta totesin, että salilla käynti kantaa hedelmää. Kroppa kesti kummasti puurtamisen, eikä niska-hartiaseutu vihoitellut lainkaan niin kuin kirjoitushommia tehdessäni. Ja mikä mukavinta, homma antoi mielelle jatkuvia pieniä teknisiä pulmia ratkottavaksi, jolloin millekään joutavalle ei jäänyt ajatteluaikaa. Loistavaa pään nollausta. Noista neljästä viikosta tuli täydellisen ihania!
Oli mukavaa huomata myös, kuinka työ tekijäänsä opetti. Veto vedolta maalaustekniikkani varmistui ja tunsin olevani jo melkein kuin ammattilainen, kun viimeinen seinä tuli käsittelyyn (vahva paino sanalla melkein).
Sain myös huomata, että kyllä minultakin löytyy malttia liikkeisiini, vaikka normisti olen aika vilkas liikkeissäni. Kun viidessä metrissä keikkui aavistuksen huojuvilla tellingeillä, jokainen askel ja käden liike tuli tehtyä harkiten, keskittyen huolella juuri käsillä olevaan hetkeen.
Projektin päätteeksi totesin, että nyt voin heittää roskakoppaan turhat pohdinnat kuusikymppisen itseni kykenevyydestä. Kyllä pystyn ja kykenen, kun vaan ryhdyn.
Maalatessa mietin, että mahdankohan jaksaa uusia projektin noin 15 vuoden päästä. No miksen jaksaisi, jos saan terveenä olla. Mieltä ei vaan pidä päästää luulemaan, että en kykene.
Numeroiden valossa ei todellakaan näytä järkevältä, että asotuotannolta ollaan lakkauttamassa valtiontuki vuoden 2025 lopussa eli käytännössä lakkauttamassa uusien asuntojen tuotanto.
Kyse on siitä, että hallitus haluaa ajaa alas kohtuuhintaista asuntotuotantoa nyt voimalla koska vannoo markkinaehtoisen tuotannon nimiin, kuten on ministeri Mykkäsen suulla todettu. Kyse on siis ideologiasta, niin kuin aina politiikassa.
Samasta asiasta on kyse, kun hallitus on vastikään esittänyt myytäväksi omistamaansa vuokrataloyhtiö A-Kruunua. Sitä ei Mykkäsen mukaan tarvita, kun alalla on monia yleishyödyllisiä yhtiöitä. Logiikan voi ymmärtää, mutta käytännössä tuo päätös tarkoittaa, että ara-tuotanto tulee vähenemään tätäkin kautta.
Jos yhtiö myydään, harmittelen myös sitä, että alalta poistuu tekijä, jolla on ollut erittäin kunnianhimoisen tontinhankinnan ja asuntosuunnittelun myötä erinomaisia asuntohankkeita, joita on monesti Hesarissakin esitelty. Valtio on asettanut yhtiölle erityistehtäviä, jotka se on ottanut vakavasti eli toiminut suomalaisen asumisen kehittäjänä. Nykyhallitus ei mitä ilmeisemminkään halua enää toimia nimenomaan asumisen kehittäjänä. Edellinen porvarihallitus eli Sipilän hallitus ymmärsi asian päälle niin paljon, että pääomitti yhtiötä samalla linjalla kuin demarivetoinen hallitus oli tehnyt.
Eikä tässä vielä kaikki. Erityisryhmien asuntotuotanto ollaan ajamassa sitäkin alas siten, että kun viime vuonna investointiavusta annettiin 12 M€, tänä vuonna sitä annetaan 63 M€ ja ensi vuodesta alkaen vain 15 M€. Erityisryhmiin kuuluu mm. opiskelija-asunnot ja vammaisille ja vanhuksille tarvittavat asunnot.
Kuun vaihteessa puolestaan tuli sähköpostiini ympäristöministeriön tiedote, jossa kerrottiin, että ns. normaalilta ara-asuntotuotannolta alettaisiin vuoden päästä periä korkotukilainoista 0,5 % takausmaksua. Lakiesitys on parhaillaan lausunnoilla.
Käytännössä tuo päätös viimeistelisi ara-tuotannon alasajon, sillä takausmaksua ei voisi kattaa omakustannusvuokrilla tai aso-asuntojen käyttövastikkeilla, vaan maksu pitäisi hoitaa yhtiön tai sen omistajan muilla varoilla. Ongelmana vain on, että näillä yhtiöillä ei voi lain mukaan olla muuta varainhankintaa kuin vuokrat. Osa yhtiöistä on kuntien omistamia eli ne voisivat ehkä saada kaupungin kassoista rahaa, mutta epäilen taloustilanteen helpottavan vielä pitkään aikaan siten, että kunnissa olisi halukkuutta pääomittaa yhtiöitä uustuotannon osalta.
Hallitus siis vannoo markkinaehtoisen asuntotuotannon nimiin, mikä on oikeistohallitukselle ihan loogista. Mutta asuntoasioita niin pitkään seuranneena kuin itse olen, tietää että markkinat eivät todellakaan ole viime vuosikymmeninä tuottaneet asuntoja riittävästi, jotta asumisen hinta laskisi. Niin ei tapahdu jatkossakaan, koska se on markkinalogiikan vastaista. Grynderit eivät vaan tee asuntoja, jos se ei ole taloudellisesti riittävän tuottoisaa, kuten nyt matalasuhdanteessa on asian laita.
Jos ara-tuotanto ajetaan alas, ei myöskään ole työkalua, jolla asuntotuotanto saadaan pidettyä tasaisena ja rakentajat työllistettyinä heikon taloustilanteen aikana. Nyt jo ennustetaan, että parin vuoden päästä meillä on edessä asuntopula, koska vapaarahoitteinen tuotanto on jäissä. Onneksi vielä sentään tehdään ara-tuotantoa, jotta tilanne ei tule olemaan ihan katastrofaalinen, mutta tulevaisuus siitä eteenpäin ei näytä hyvältä tavallisten palkansaajien asuntoratkaisujen osalta.
Tavallisia palkansaajia ajetaan nyt ahtaalle myös asumistukien leikkaamisen myötä, mikä on kasvattanut ara-asuntojen kysyntää. Melkoinen kierre, joku sanoisi. Sen sijaan, että asumistukea olisi leikattu, olisi ollut syytä puuttua juurisyyhyn eli asumisen korkeaan hintaan, mutta hallitus päätti toimia lyhytnäköisesti ja leikata tukia sekä ryhtyä ajamaan alas nimenomaan kohtuuhintaista asuntotuotantoa.
Eihän tuota logiikkaa voi oikein ymmärtää tällaisella tavallisen valtiotieteilijän ja asuntomarkkinahistorian tuntijan ymmärryksellä. Nyt eletään asuntopoliittisesti todella kylmää aikaa, josta kaikkein eniten kärsivät tavalliset palkansaajat. Se kauniisti sanottuna vähän harmittaa.
Suojelupoliisin uusi päällikkö Juha Martelius (ps) nosti asuinalueiden eriytymisen Venäjän lisäksi turvallisuuskysymykseksi. Segregaatioon vaikutetaan monin poliittisin keinoin, mutta kahta asiaa kannattaisi pohtia tarkemmin erityisesti alueiden eriarvoistumisen näkökulmasta.
Asumistuki- ja muut sosiaalitukien leikkaukset ovat vaikuttaneet jo ennen voimaanastumistaan siten, että asukkaat ovat etsineet pienempiä ja edullisempia asuntoja ennakoivasti, koska haluavat varmistaa perustoimeentulonsa. Pienituloiset ihmiset päätyvät entistä enemmän asumaan samoille asuinalueille, mikä tutkitusti lisää segregaatiota.
Toinen asia on asumisoikeusasuntojen tuotannon valtiotuen lakkauttaminen. Kasvukeskukset ovat käyttäneet asotuotantoa menestyksekkäästi segregaation torjuntaan alueilla, joille ei voida rakentaa lisää vuokra-asuntoja, eikä omistusasuntotuotantoa saada tuotetuksi heikon kysynnän vuoksi.
Lakkautuspäätöstä on perusteltu valtion taloudellisella riskillä, vaikka ko. riskiä ei ole voitu selkeästi osoittaa. Asoasuntojen kysyntä on ollut aina erittäin korkea ja asukasvaihtuvuus matala. Niitä tuotetaan alueille, joilla myös tulevaisuudessa voidaan olettaa olevan erittäin suuri kysyntä kohtuuhintaiselle asumiselle.
Vastikään valmistunut selvitystyö nosti esiin asotuotannon lopettamiseen liittyvät ongelmat nimenomaan segregaation torjunnan kannalta. Tilalle selvitystyöryhmä ei myöskään keksinyt mitään välimallin vaihtoehtoa, joka palvelisi yhteiskunnan tarpeita yhtä hyvin kuin asumisoikeusasuminen. Sitä ei ole keksinyt myöskään Helsingin kaupunki, joka Hitas-tuotannon lopettamispäätöksen jälkeen tukeutui segregaation torjunnassa juuri asotuotantoon.
Alueellinen eriarvoistuminen on todellinen uhka kaikkien kansalaisten turvallisuudelle, mutta myös kansantaloudelle. Segregaatio kasvattaa yhteiskunnan taloudellisia rasitteita merkittävästi, mikäli siihen ei puututa oikeansuuntaisin päätöksin jo nyt.
Olen parin viikon verran pureskellut mielessäni hallitusohjelmaa erityisesti ARA-asumisen kannalta ja täytyy myöntää, että vakavaksi vetää mielen. Ohjelma on niin ristiriitainen tavoitteiden ja esitettyjen keinojen osalta, että ei voi muuta todeta kuin että ideologia on ajanut edelle reaalitarpeiden.
Hallituksen tavoitteena on mennä ennen kaikkea työ edellä eteenpäin, lisätä suomalaisten intoa ja mahdollisuutta ottaa työtä vastaan aina kun mahdollista. Tuo sinällään hyvä tavoitehan koskee ennen kaikkea pienituloisia eli siis ARA-asukkaita, sillä pienituloisuus on Tilastokeskuksen mukaan yleisintä ei-työllisten väestöryhmissä.
Siksi ihmettelen, että hallitus kaavailee pitkien eli 40 vuotisten korkotukilainojen valtuuksien vähentämistä ja uusien asumisoikeuskohteiden rahoitustuen lopettamista eli että vähennetään juuri sitä asuntotuotantoa, joka tekee pienituloisille järkeväksi matalapalkkaisen työn vastaanottamisen siellä missä työtä on tarjolla.
Kun tavoitteena on myös vähentää asumistuen käyttöä, ei senkään tavoitteen kannalta katsottuna olisi järkevää vähentää nimenomaan ARA-tuotantoa. ARAn tilastojen mukaan valtion tuella rakennettujen asuntojen vuokrissa eroa markkinavuokriin on Helsingissä 50 %, Espoossa 32 % ja Vantaalla 28 %.
Pitkien eli 40 vuotisten korkotukilainojen valtuuksien pienentämisen rinnalle esitetään lyhyiden, kymmenvuotisten korkotukilainojen kasvattamista. Totta kai hyvä, että edes sitä kasvatetaan, mutta lyhyellä korkotuella rakennetut asunnot ovat asukkaille kalliimpia jo heti alkuunsa eli kasvattavat asumistuen tarvetta ja kymmenen vuoden päästä rajoituksista vapauduttuaan ne ovat markkinahintaisia eli todella kalliita ellei omistajataho ole aidosti yleishyödyllinen toimija ja jatka maltillista vuokrapolitiikkaa.
Pitkän korkotuen asunnot tuovat sen sijaan markkinoille vuosikymmeniksi kohtuuhintaisia asuntoja ja hyville paikoille sijoittuneina ovat valtiolle hyvin vähäinen taloudellinen riski. Ja huomioitavaa on, että vaikka rakentamisen kustannukset ovat nyt korkeat, ARA-asuntoja pystytään rakentamaan hinnoilla, jotka tuottavat erityisesti noilla kysytyillä alueilla merkittävästi vapaarahoitteisia asuntoja matalampia vuokria.
Asoasuntojen tuen lopettaminen erittäin erikoista
Uusien asumisoikeusasuntojen rahoituksen tukemisen lopettaminen on käsittämätön esitys. Hallitushan tavoittelee nimenomaan omistusasumisen mahdollistamista ihmisille. Miksi ihmeessä se sitten pyrkii selvästi kaatamaan asojärjestelmän?
Asojärjestelmä toimii erinomaisena ponnistuslautana asuntopolulla eteenpäin erityisesti nuorille ihmisille, joilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia ostaa omaa asuntoa. Hankkimalla asoasunnon ihminen voi säästää asumisoikeusmaksun muodossa pesämunaa omistusasuntoakin varten.
Kaiken lisäksi asoasunnot ovat erittäin kysyttyjä, niiden käyttöaste on korkea ja asukasvaihtuvuus vähäistä. Ne siis luovat ihmisille pysyviä asuinyhteisöjä, jotka puolestaan kantavat ihmistä monella tavalla eteenpäin. Turvallisuus on erittäin tärkeä elementti, kun pyritään kohti tuottavaa yhteiskuntaa. Asuntojen kysyntätilanne viestii vahvasti, että vähentämisen sijaan niitä pitäisi luoda reippaasti lisää.
Asotuotanto on myös todellinen täsmäase segregaation torjunnassa, kun asuinalueille saadaan monipuolista asuntokantaa. Esimerkiksi Helsingissä on alueita, joille grynderit eivät matalien tuottojen vuoksi tee omistusasuntoja, eikä vuokra-asuntokantaa voida enää kasvattaa. Ihmettelen mitä tuotantoa Helsinki voi tuottaa jatkossa noille alueille.
Suhdannetilanne vaatisi päinvastaista politiikkaa
Pitkän korkotuen vuokra- ja asoasuntojen tuotannon supistaminen on erikoista myös suhdannetilanne huomioon ottaen. Vapaarahoitteinen tuotanto on romahtanut ja rakennusliikkeitä menee jatkuvalla syötöllä konkurssiin. Tässä suhdannetilanteessa pitäisi kaikin keinoin tukea rakennusteollisuutta työttömyyden kurimukselta ja ymmärtää, että ajallisesti pitkien prosessien ala kaipaa vakautta ja pitkäjänteistä politiikkaa, eikä tällaisia epävarmuuden siementen kylvämisiä.
Poliittisen pitkäjänteisyyden tarve todettiin myös edellisellä hallituskaudella hyväksytyssä asuntopoliittisessa toimenpideohjelmassa, johon kaikki puolueet sitoutuivat, myös nykyiset hallituspuolueet. Siinä ohjelmassa sitouduttiin muuten myös asojärjestelmän kehittämiseen ja ylläpitämiseen yhtenä asumisvaihtoehtona markkinoilla.
Edellinen tulorajakokeilu jäi lyhyeksi
Hallitus haluaa palauttaa myös tulorajat ARA-asuntoihin. Johan tuo Sipilän hallituskaudella testattiin vuoden kokeilulla todeten, ettei siinä mitään järkeä ollut. Tuolloin kokeilu tehtiin myös mitä ilmeisemmin ideologista syistä, sillä ympäristöministeriö oli selvityksessään todennut, että ARA-asunnoissa asuu ns. ylituloisia todella vähän. Ja ylituloisen raja taisi mennä noin 3000 euroa bruttona tienaavan kohdalla eli jo sairaanhoitajan palkalla oli ylituloinen. Sama asia todennettiin vastikään Hesarin toimesta Hekan asukkaiden osalta. Asuntoihin valituista yksin asuvista asukkaista 95 % tienaa alle 3000 euroa kuussa. Ja lapsiperheistäkin alle kolme tuhatta euroa tienaa jopa 42,7 %.
Hallitusohjelmassa esitetään myös selvitettäväksi mahdollisuutta solmia ARA-asuntoihin määräaikaisia vuokrasopimuksia siten, että tietyn tulorajan ylitettyään asukas joutuisi muuttamaan pois. Ajatus on jälleen kovasti ristiriitainen työn vastaanottamisen kannalta synnyttäen vain uuden kannustinloukun. Mutta selvitys-kategorian asiat nyt ovat sellaisia kirjauksia, että niiden toteutumiseen käytäntöön on vielä pidempi matka kuin toteutettavaksi suunniteltujen toimien.
Ollaanko todella vahvan ja välittävän Suomen tiellä?
Hallitus on viestinyt, että se haluaa rakentaa vahvaa ja välittävää Suomea. Pienituloisen näkökulmasta katsottuna voi olla vaikea nähdä asiaa noin varsinkin, kun leikkausten ohella kevennetään tuloveroa, joka suosii hyvin toimeentulevia. Olisi toivonut, että se keino olisi jätetty esittämättä, jotta pienituloisille ei synny mielikuvaa, että heidän olosuhteitansa heikentämällä vahvistetaan jo entuudestaan hyvin toimeentulevien asemaa.
Talousviisaat ovat varoitelleet jo pitkään siitä, että talouden tasapainottamista, mikä ilman muuta on tärkeä asia, ei pitäisi tehdä liian nopeasti ja rajusti. Oppia pitäisikin ottaa 90-luvun laman politiikasta. Jälkikäteen on todettu, että porvarihallituksen tuolloin vetämä liian kova kulukuuri aiheutti mittavat välilliset kustannukset yhteiskunnalle muun muassa terveyspalveluihin. Samaan syssyyn on todettava, että Esko Ahon hallitusta edelsi Harri Holkerin punamultahallitus, jossa demarit olivat mukana ja sitä puolestaan syytetään menoja suosivasta politiikasta, jonka seurauksena päättäjät siirtyivät laman myötä uuteen ajatteluun, jossa markkinoiden ylläpitämä kuri korvasi hyvinvointiajattelun ja tasa-arvon ajatukset. Kuulostaako tutulta?
Koronavuosien ja Ukrainan sodan shokkihoitojen jälkeen ei nyt tarvittaisi ihmisten elämään lisää turvattomuutta ja epävarmuutta lisääviä elementtejä, jotka syövät aina myös tuottavuutta. Ihminen ei ole kone, vaan tarvitsee toivoa ollakseen myös tuottava. Ja välittämiseen kuuluu ymmärtää, että aika harva loppujen lopuksi on elämässään oman onnensa seppä tai jaksaa olla sellainen koko elämänsä ajan.
Sain mainion tilaisuuden puhua asuntomarkkinoiden ja -politiikan myllerryksestä Las Palmasin Suomi-kerhon keskusteluillassa. Upea mahdollisuus käyttää aikaa asioiden kiteyttämiseen omassa päässä. Tästä tekstistä tuli vähän pitkä, kun asiaa oli paljon, mutta helpottaakseni luku-urakkaasi palastelin sen väliotsikoilla ja kuvilla.
Kuva: Helena Hämäläinen
Omistusasumisen historiallisia syitä
Kerroin historiaa sen verran, että totesin Suomen olevan omistusasuntomaa sisällissodan jälkeisen politiikan seurauksena. Asunto-osakeyhtiölain laatimisen yhteydessä 1920-luvulla tuskin puhuttiin mahdollisuuksien tasa-arvosta, mutta sitähän se oli, vaikka varsinaisesti suomalaiset haluttiin omistavaksi kansaksi ideologisista syistä.
Samaa jatkumoa oli vuonna 1949 perustettu aravajärjestelmä, jonka avulla erityisesti suuren maaltamuuton tiimellyksessä 60-70-luvuilla ostettiin arava-asuntoja kaupungeista. Keinoksi on kautta aikojen valikoitunut myös omistusasumisen verotuksellinen edullisuus. Valittu taktiikka on toiminut hyvin aina näihin päiviin saakka. Suomalaisista yli 60 % asuu omistusasunnoissa ja yli 65 vuotiaista jopa 75 %.
Viimeisen 10 vuoden aikana Suomi on kuitenkin vuokralaistunut erityisesti alle 40-vuotiaiden keskuudessa. Syynä on toki elämäntapojen muutos laajemminkin, kun nuoret eivät halua sitoa itseään paikoilleen velkavankeuteen, mutta myös se, että omistusasunnoista on tullut törkeän kalliita varsinkin pääkaupunkiseudulla.
Kun kysyntää on enemmän kuin tarjontaa, hinnat nousevat. Hintojen noususta kiittäminen on myös sijoittajia, jotka ovat olleet olleet ylen määrin kiinnostuneita samoista pikkuasunnoista kuin ensiasuntojen ostajat.
Vuokralaistumisessa on myös sivuvaikutuksia
Olen aina puhunut vuokra-asumisen puolesta, mutta alan olla vuokralaistumisesta myös huolissani, koska sillä voi olla hankalia sivuvaikutuksia. Varallisuuden on nyt havaittu keskittyvän harvemmille, mikä lisää eriarvoistumista ja toisaalta kasvattaa yhteiskunnan paineita sosiaalitukiin tulevaisuudessa, jos ikäihmisillä ei ole omaa varallisuutta kerrytettynä.
Suomalaiset pitäisi saada innostumaan ruotsalaisten tavoin muunlaisesta rahojen sijoittamisesta, jos asunto-omaisuuteen ei sijoiteta. Hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen kannalta olisi keskeistä, että jokainen, joka kykenee hankkimaan puskurirahaa tulevan varalle, myös toimii niin.
Omistusasumisen riskeistä
En toisaalta ihmettele, että into omistusasunnon hankintaan on huvennut. Sen verran riskialtista siitä on tullut. Asuntomarkkinat ovat polarisoituneet eli on alueita, joilla asuntojen hinnat ovat romahtaneet täysin. Tämä pätee myös paikkakuntien sisällä eli kaupungissa voi olla kahdet markkinat: keskustan ja sen ulkopuolisten alueiden markkinat.
Omistusasuntoa hankkiessa entistä tärkeämmäksi onkin tullut normaalien asuntokaupassa tarkistettavien asioiden lisäksi perehtyä siihen, miten asuntojen arvon oletetaan alueella säilyvän. Kannattaa esimerkiksi selvittää, kuinka paljon uudelle alueelle on tuotettu pieniä asuntoja, joita sijoittajat ovat rohmunneet. Niissä taloissa asukasvaihtuvuus tulee väistämättä olemaan suuri, mikä heikentää aina asuinyhteisön imagoa. Mielikuva-asioilla on yhä suurempi merkitys asuntomarkkinoilla, sen lisäksi että energia-asiat pitää olla kunnossa. Sähkölämmitteisten omakotitalojen kysyntä se vasta onkin romahtanut alueista riippumatta.
Korona ja Ukrainen sota myllersivät markkinoita
Korona myllersi asuntomarkkinoitakin merkittävästi. Vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen kysyntä hiipui muun muassa siksi, että opiskelijat jäivät kotiin opiskelemaan. Pakko mainita, että samaan aikaan ARA-asuntojen kysyntä kasvoi, mikä todennäköisesti johtui siitä, että ne ovat niin paljon halvempia ja ihmisille tuli ostovoiman raja vastaan vapaarahoitteisten asuntojen osalta.
Korona nosti esiin myös pienten asuntojen heikkouden sulkuaikoina; tilaa kaivattiin enemmän, jotta työt tai opiskelut eivät olisi koko ajan silmissä ja elämä sikäli vähän väljempää.
Urkainan sodan aiheuttama kustannusten nousu puolestaan tyrehdytti grynderien innon rakentamiseen, joka toki on ollut hiipumassa jo siksikin, että markkinat alkoivat olla kylläiset erityisesti pienistä asunnoista. Niiden tuotanto on ollut viime vuosina niin runsasta.
Sillä tavalla markkinaehtoinen tuotanto toimii eli asuntoja tehdään vain niin paljon kuin hinnat saadaan pidettyä korkealla tasolla. Tästä syystä en itse usko, että vapaarahoitteisen tuotannon kautta saadaan koskaan niin paljon asuntoja, että asumisen hinta oikeasti tippuisi.
Silti yhä edelleen jaksetaan alalla toitottaa mantraa, että asumisen hinta laskee vain riittävän tuotannon kautta. No ei laske markkinalogiikan takia, jos nojataan vain markkinahintaiseen tuotantoon. Miksi kukaan yksityinen toimija tänä päivänä, jolloin korostetaan tuloksen tekemistä ja osingonmaksukykyä, tekisi runsasta tuotantoa, kun tuottoa saa tehokkaammin tekemällä vähemmän asuntoja, mutta korkeampaan hintaan.
Eihän noilta toimijoilta välttämättä voi edes vaatia yleishyödyllistä ajattelua. Koko yhteiskuntaa eli yleistä hyötyä tavoittelevaan toimintaan tarvitaan nimenomaan yleishyödyllisiä yhtiöitä ja ARA-tuotantoa. Molemmilla tahoilla on omat roolinsa markkinoilla.
Las Palmasissakin asuntosijoittaminen on yleistä. Vuokrataso ei kauheasti poikkea Helsingin vuokratasosta. Kuva: Päivi Ruuskanen
Olisiko aika väliaikaiseen vuokrasääntelyyn?
Nyt korvataan sähkön hinnan aiheuttamia kuluja kansalaisille ja puhutaan jopa energiayhtiöiden voittojen rajoittamisesta. Väistämättä tulee mieleen, että voisiko samanlaista väliaikaista sääntelyä vihdoin pohtia myös vuokramarkkinoille? Pitkäaikaisena keinonahan sääntely ei toimi, jos halutaan että asuntoja rakennetaan jatkossakin. Mutta nyt eletään poikkeusaikoja ja todennäköisesti vielä pitkään.
Valtio kompensoi asumisen kuluja ihmisille asumistukina yli kahdella miljardilla veroeurolla vuodessa. Siihen pitää vielä lisätä puoli miljardia euroa toimeentulotukea, jota käytetään asumiskuluihin. Aika paljon rahaa.
Tutkimuksin on osoitettu, että asumistuen ei pitäisi nostaa vuokria vapaarahoitteisissa asunnoissa, mutta ei liene tutkittu asiaa siltä kannalta, mikä osuus asumistuella on asuntojen omistajien tuloksentekokykyyn. Korostan, että tämä asiaa koskee erityisesti institutionaalisia omistajatahoja. Yksityiset vuokra-asuntojen omistajilla tuotto-odotukset ovat usein sidottu asunnon arvonnousuun ei lyhytnäköiseen vuokrapolitiikkaan.
Alalla on yleisessä tiedossa, että pörssissä olevan institutionaalisen sijoittajan kannattaa pitää mieluummin asuntoja tyhjinä Helsingissä kuin laskea vuokria, sillä vuokrien lasku vaikuttaa suoraan niiden osakkeiden arvoon. Eihän kuulosta kovin yhteiskuntavastuulliselta toiminnalta?
Ja silti nämä tahot käyttävät osakkeidensa arvon säilyttämiseen ja kasvuun meidän kaikkien maksamia verovaroja. Ja koska näin tapahtuu, valtiolla on siksi mielestäni oikeus – ja myös velvollisuus – säädellä myös näiden asuntojen vuokranmäärittelyä.
Toki asumistukea menee ARA-asuntoihinkin, mutta niissä raha kiertää tavallaan takaisin asukkaiden hyödyksi, koska asuntoja omistavat yhtiöt ovat voitonjakorajoitteisia.
Kun yhteiskunta vuokralaistuu, voi ennustaa, että asumistukimenojen kasvu vain jatkuu. Ja jos ei jatku, sillä on väistämättä seuraamuksia. Eräs haastattelemani tutkija totesi taannoin, että Suomessa on ostettu yhteiskuntarauhaa asumistukien avulla. Tosin itse arvelen, että eriarvoistuminen asuntomarkkinoilla näkyy populistipoliitikkojen suosiossa. Varsinkin maakuntien Suomi on aiheestakin ihmeissään elinmahdollisuuksistaan. Ja jos asumistukea tulevaisuudessa leikataan, se sataa todennäköisesti samaan poliittiseen laariin.
Asuminen on sen sortin perustekijä ihmisen elämässä, että poliitikkojen kannattaisi todellakin kiinnittää siihen nykyistä enemmän huomiota, ja erityisesti kohtuuhintaisen asumisen mahdollistamiseen.
Nykyisessä hallituksessa ei kuitenkaan ole ollut edes nimettyä asuntoministeriä, joka olisi toden teolla keskittynyt asumisen asioihin. Nyt niitä on hoidettu sinänsä erittäin tärkeän ilmastopolitiikan sivussa. Kun asuminen ei ole ministerin ykkösasia, siihen liittyvät asiat jäävät väistämättä sen ykkösasian jalkoihin.
Suomi-kerhon keskustelukerho oli nimensä veroinen, väki todella keskustelu aktiivisesti. Edessä keskustelukerhon puuhamies Ilmari Valkama. Kuva: Aki Alaluusua
Pieni- ja keskituloisten ahdinko pitäisi nähdä selkeämmin
Erityisesti suosittelisin kiinnittämään huomiota pieni- ja keskituloisten ihmisten tilanteeseen. Heidän asiansa on jäänyt huomiotta, kun on tuijotettu vain asuntokaupan sujuvuutta. Suomessa on niin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat voineet ostaa asuntoja hinnalla millä hyvänsä, että asuntomarkkinoiden on kuviteltu olevan kunnossa. Huomiotta on jäänyt se, miten suuri joukko ihmisiä on menettänyt asunnon ostamisen mahdollisuuden, vaikka sitä haluaisi tai joutuu asumaan kalliisti ahtaalla.
Tulevaisuuden asuntopolitiikan haasteina tuleekin olemaan muun muassa asukkaiden eriarvoistuminen sekä vuokralaistumisen ja asuntomarkkinoiden polarisoitumisen myötä kasvava yhteiskunnan tukipolitiikan tarve. Ei mikään helppo pieti, kun tietää hyvinvointiyhteiskunnan kantokyvyn haasteet muutenkin.
ARA-asunnoilla ennustettavuutta yhteiskuntaan
Jos minä saisin päättää, lisäisin valtion tukemaa ARA-asuntotuotantoa, jotta kohtuuhintaisia asuntoja riittäisi useammalle haluavalle. ARA-asuntojen kysyntä on kasvanut viime vuosina merkittävästi, kun keskituloisillakin ihmisillä alkaa olla vaikeuksia selvitä asumisen kustannuksista. Sekin tosiseikka kertoo asuntomarkkinoiden todellisesta tilanteesta.
ARA-asuntojen etuna on, että ne säilyvät vuokramarkkinoilla suhdanteista riippumatta kohtuuhintaisina vuosikymmeniä, mikä lisää yhteiskunnallista ennustettavuutta. Etuna on myös laadukkuus, jonka olen todennut omin silmin monet kerrat.
Laatua on myös se, että asuntojen keskipinta-ala on säilynyt hyvällä tasolla ja mahdollistaa edelleen hyvän suunnittelun. Vapaarahoitteisissa asunnoissa asuntojen keskipinta-ala on laskenut 10 vuodessa yhdeksän neliötä. Niistä on tullut koppeja, joihin voi olla mahdoton suunnitella edes riittävää valoisuutta. Täältä Palmasin valosta katsottuna tuo tuntuu käsittämättömältä Suomen kaltaisessa maassa, jossa valon merkitys asunnoissa pitäisi varmistaa kaikin keinoin.
Epätasa-arvon lisääntyminen heikentää meidän kaikkien elämää
Lisäksi elvyttäisin aravaomistusasuntojärjestelmän varmistamaan kohtuuhintaisuuden myös omistusasumiseen. Onhan se nähty viimeisen 20 vuoden aikana, etteivät markkinat pysty hoitamaan asumista kohtuuhintaiseksi. Pitäisi tunnustaa olemassa olevat tosiasiat ja muuttaa toimintatapaa silloin kun homma ei pelitä.
Ei ole keneltäkään pois, jos pidetään kiinni mahdollisuuksien tasa-arvosta, mutta jos siitä ei pidetä kiinni….no ei se ole hyvä asia millekään sosiaaliluokalle.
Puhuin Suomi-kerhon tilaisuuteen paljon muutakin ja tässä näköjään jatkoin vielä pohdiskeluja eteenpäin. Vilkas keskustelu esityksen jälkeen valveutuneiden ihmisten kanssa kirvoitti pohtimaan edelleen asioita.
Ensi lauantain keskustelukerhossa aion olla itsekin mukana yleisössä, kun saamme etäyhteydellä Pekka Toverin tilannekatsauksen Ukrainan sodasta. Ilmari Valkama on senkin meille järjestänyt. Täällä Palmasissa on Suomi-kerhon takia aivan loistavat mahdollisuudet viettää monella tavalla aktiivista elämää!
Olen taas Las Palmasissa etätöissä, paossa marraskuun pimeyttä ja nivelkolotuksia. Keho kiittää ja mielikin hykertelee tyytyväisyyttään. Nyt tammikuussa murtunut nilkkakin on kunnossa ja olen päässyt vihdoin Suomi-kerhon Vuorigorillojen vaelluksille.
Eilisellä vaelluksella tarvottiin San Bartolomen kierros. Alussa oli mukavasti pumppua ja pakaralihaksia rasittava 400 metrin nousu, jonka jälkeen päästiinkin kulkemaan monta kilometriä vuorenrinteen paloteitä pitkin maisemia ihastellen ja kun tie oli riittävän leveä, se mahdollisti rinta rinnan kulkemisen milloin kenenkäkin kanssa.
Retkien vetonaula on totta kai upeat maisemat, kuten nytkin uhkeat kalliopaasit ja kestonäkymänä sinisenharmaana horisontissa siintävä toisten vuorten, meren ja taivaan muodostama taideteos. Mutta ehdottomasti toinen vetonaula on mukava ja välitön matkaseura!
Tällä kerralla sain vaihtaa ajatuksia monien kanssakulkijoiden kanssa Mahlerin musiikista, Applen tuotteiden ominaisuuksista, lapsuudenkotien uskonnollisuudesta, vaelluskenkien ominaisuuksista, liikkumisen tärkeydestä ja sainpa oivan vinkin Palmas-kotimme läheisyydessä olevasta ruokapaistakin.
Välillä ehti myös hyvin kulkemaan ihan itsekseen, omiin ajatuksiin uppoutuneena tai vaikka pysähtyä kuvaamaan kukkasia. Omaan tahtiin kulkeminen ei ole ongelma, kunhan ei jäänyt perämies-Rainen taakse. Retket ovat Eero Jääskeläisen hyvin organisoimia, ja turvallisuusnäkökulmat ovat hyvin hanskassa.
Retken loppuosuudella päästiin parin kilometrin laskun verran työstämään tasapainokykyä ja ihan toisia lihaksia kuin nousussa. Kävin sekin erinomaisesta treenistä. Kaikki selviytyivät jälleen hyvin ja täytyy sanoa, että kun retkillä on välillä ollut yli kasikymppisiäkin ihmisiä, ei voi muuta kuin ihailla liikkumisen riemun erinomaisten esimerkkien toimintaa. Samaan täytyy itsekin tähdätä.
Eilisen retken mitaksi tuli noin 15 kilometriä. 26 asteen lämmön ja auringonpaisteen marinoimat jalat lenkkareissa kävivät melko kuumina, mutta perillä odotti helpotus. San Bartolomen kylän ravintolan terassilla nautittu kylmä olut ei ole varmaan koskaan maistunut yhtä hyvältä!
Kävin tänään Vestra Advisor Oy:n aamukaffisempassa. Aiheena oli vastuullisuus. Myönnän, että menin mukaan skeptisin aattein; taasko kaunista puhetta ylevistä tavoitteista. Olin väärässä. (Tähän alkuun kerron, että lopussa annan omat asuntomarkkinoiden vastuullisuusteesini, joita tähän saakka olen pitänyt kovin utopistisina.)
Oli piristävää kuulla Hanna Kalevan KTI:n vastuullisuusbarometrin lukujen osoittavan, kuinka kiinteistöbisneksessä on tehty oikeita tekoja esimerkiksi sähkön kulutuksen vähentämiseksi ja uusiutuvan energian käyttöön ottamiseksi. Lämpöenergian osalta on vielä paljon tekemistä, mutta siinäkin luvut osoittavat oikeaan suuntaan.
Samoin erittäin mielenkiintoista oli kuulla eQ:nArimo Lepän esimerkkejä siitä, millä tavalla varainhoitoon keskittynyt pörssiyhtiö ottaa kiinteistöbisneksessään huomioon energiatehokkuuteen ja taloudelliseen liittyvän vastuullisuuden lisäksi huomioon sosiaalisen vastuullisuuden.
Vestran legal partner Helena Kinnunen avasi Vestran aamukahvit ja piti tilaisuudessa myös sopimusesityksen.
Sosiaalisesta vastuullisuudesta haluaisin puhua enemmänkin. Uskon nimittäin, että se tulee nousemaan entistä tärkeämmäksi asiaksi asuntomarkkinoilla ja sitä myöten koko yhteiskunnassamme.
Haastattelin toissa viikolla Asuntosäätiön artikkelisarjaan Sosten pääekonomisti Anni Marttista, joka korostaa talousajattelussaan tasavertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Hän kannattaa donitsitaloutta, jossa mallissa otetaan huomioon yhtä lailla ympäristö kuin myös ihmiset. Samoin hän kannattaa feminististä ja hyvinvointitalouden malliin, jotka korostavat tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden ideaa. Olen iloinen, että nuori, rohkea talousajattelija vie tuollaista ajattelua eteenpäin. Se antaa toivoa tulevasta.
Työni yksi ehdoton ilon aihe on, kun saan tavata mielenkiintoisia persoonia, kuten talousajattelija Anni Marttinen.
Se mihin asuntomarkkinoilla pitäisi juuri nyt kiinnittää suurta huomiota, on asunto-omaisuuden keskittyminen yhä pienemmän väestönosan omistukseen. Asunnot ovat erityisesti ensiasunnon ostajille liian kalliita kasvukeskuksissa, jotta päästäisiin kerryttämään varallisuutta asunnon omistamisen kautta. Samaan aikaan vapaarahoitteisten asuntojen vuokrat nousevat hurjasti ja vähentävät ihmisten mahdollisuutta säästää omarahoitusosuutta lainaa varten.
No miksikö minä, vuokra-asumisen vannoutunut puolesta puhuja, pidän omistusasuntojen ostamista tärkeänä. Yksinkertaisesti siksi, että jos meillä on tulevaisuudessa tilanne, että nykyistä suuremmalla osalla väestöä ei ole omistusasuntoa eläkkeellä siirryttäessä, valtion pitää tukea ihmisiä hurjasti nykyistä enemmän asumisen ja terveyden saralla ja se tulee kalliiksi.
Omistusasunnon suosimisen kantaani on vaikuttanut myös se, että tarjolla on yhä vähemmän ARA-vuokra-asuntoja, joissa ihmiset voivat turvallisesti asua vuosikymmeniä ilman pelkoa asunnon alta myynnistä tai kohtuuttomista vuokrista. Vuokra-asuntojen määrä on toki 20 vuodessa kasvanut, mutta vain vapaarahoitteisten asuntojen osalta. ARA-tuotanto on dramaattisesti vähentynyt ja sen uudistuotanto on nykyään niin vähäistä, ettei tulevaisuus ole kovin valoisa.
Kyse on siis tasavertaisuudesta, mutta myös oikeudenmukaisuudesta. Näiden asioiden heikkeneminen ei ole koskaan tehnyt millekään yhteiskunnalle hyvää. Jos emme pidä huolta siitä, että yhteiskunnassamme säilyy mahdollisuuksien tasa-arvo, voimme kaikki huonosti, myös pärjäävät poikkeusyksilöt.
Jos minä saisin päättää, säädöksillä vastuutettaisiin sijoittajien uudistuotanto huomioimaan asumisen laatu asuntojen koon ja valoisuuden suhteen, ARA-tuotannolle osoitettaisiin nykyistä enemmän tontteja hyviltä paikoilta ja omistusasumiseen luotaisiin uusi arava-järjestelmän, jota ei voisi Hitaksen tavoin käyttää härskisti hyödyksi.
Harkitsisin myös vuokrasääntelyä, sillä on harhaanjohtavaa ajatella, että yksityisen asunnon omistajan vuokratuoton rajoittaminen on jotenkin väärin markkinataloudessa. Samainen markkinatalousjärjestelmä maksaa asumistukea ja luo huikeat puitteet ihmisten toiminnalle maksuttoman koulutus-, terveys-, lastenhoito- ja vanhustenhoitojärjestelmien kautta. Se on yhteiskunnan sosiaalisen vastuun synnyttämän toiminnan tulos, jota ei mielestäni pitäisi pystyä hyödyntämään ilman yhtä painavia vastavelvoitteita.
Nyt joku älähtää, että sitten sijoittajat häipyvät markkinoilta. Väärillä elikkä vastuuttomilla, omaa etua tavoittelevilla motiiveilla liikkeessä olevat toimijat varmasti katoaisivatkin, mutta se nyt olisi yhteiskunnan kokonaisedun kannalta vaan positiivinen asia. Markkinoille syntyisi ihan taatusti uutta bisnestä, joka ottaisi annettuna vastuulliset toimintaraamit.
Olen kyynisesti ajatellut, että tuo ajatus on täysin utopistinen haavemaailma, mutta näiden viimeaikaisten työtilaisuuksien jälkeen olen ajatellut, että ehkä toivoa ei ole menetetty.
