Olen parin viikon verran pureskellut mielessäni hallitusohjelmaa erityisesti ARA-asumisen kannalta ja täytyy myöntää, että vakavaksi vetää mielen. Ohjelma on niin ristiriitainen tavoitteiden ja esitettyjen keinojen osalta, että ei voi muuta todeta kuin että ideologia on ajanut edelle reaalitarpeiden.

Hallituksen tavoitteena on mennä ennen kaikkea työ edellä eteenpäin, lisätä suomalaisten intoa ja mahdollisuutta ottaa työtä vastaan aina kun mahdollista. Tuo sinällään hyvä tavoitehan koskee ennen kaikkea pienituloisia eli siis ARA-asukkaita, sillä pienituloisuus on Tilastokeskuksen mukaan yleisintä ei-työllisten väestöryhmissä. 

Siksi ihmettelen, että hallitus kaavailee pitkien eli 40 vuotisten korkotukilainojen valtuuksien vähentämistä ja uusien asumisoikeuskohteiden rahoitustuen lopettamista eli että vähennetään juuri sitä asuntotuotantoa, joka tekee pienituloisille järkeväksi matalapalkkaisen työn vastaanottamisen siellä missä työtä on tarjolla. 

Kun tavoitteena on myös vähentää asumistuen käyttöä, ei senkään tavoitteen kannalta katsottuna olisi järkevää vähentää nimenomaan ARA-tuotantoa. ARAn tilastojen mukaan valtion tuella rakennettujen asuntojen vuokrissa eroa markkinavuokriin on Helsingissä 50 %, Espoossa 32 % ja Vantaalla 28 %. 

Pitkien eli 40 vuotisten korkotukilainojen valtuuksien pienentämisen rinnalle esitetään lyhyiden, kymmenvuotisten korkotukilainojen kasvattamista. Totta kai hyvä, että edes sitä kasvatetaan, mutta lyhyellä korkotuella rakennetut asunnot ovat asukkaille kalliimpia jo heti alkuunsa eli kasvattavat asumistuen tarvetta ja kymmenen vuoden päästä rajoituksista vapauduttuaan ne ovat markkinahintaisia eli todella kalliita ellei omistajataho ole aidosti yleishyödyllinen toimija ja jatka maltillista vuokrapolitiikkaa. 

Pitkän korkotuen asunnot tuovat sen sijaan markkinoille vuosikymmeniksi kohtuuhintaisia asuntoja ja hyville paikoille sijoittuneina ovat valtiolle hyvin vähäinen taloudellinen riski. Ja huomioitavaa on, että vaikka rakentamisen kustannukset ovat nyt korkeat, ARA-asuntoja pystytään rakentamaan hinnoilla, jotka tuottavat erityisesti noilla kysytyillä alueilla merkittävästi vapaarahoitteisia asuntoja matalampia vuokria.

Asoasuntojen tuen lopettaminen erittäin erikoista

Uusien asumisoikeusasuntojen rahoituksen tukemisen lopettaminen on käsittämätön esitys.  Hallitushan tavoittelee nimenomaan omistusasumisen mahdollistamista ihmisille. Miksi ihmeessä se sitten pyrkii selvästi kaatamaan asojärjestelmän?

Asojärjestelmä toimii erinomaisena ponnistuslautana asuntopolulla eteenpäin erityisesti nuorille ihmisille, joilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia ostaa omaa asuntoa. Hankkimalla asoasunnon ihminen voi säästää asumisoikeusmaksun muodossa pesämunaa omistusasuntoakin varten. 

Kaiken lisäksi asoasunnot ovat erittäin kysyttyjä, niiden käyttöaste on korkea ja asukasvaihtuvuus vähäistä. Ne siis luovat ihmisille pysyviä asuinyhteisöjä, jotka puolestaan kantavat ihmistä monella tavalla eteenpäin. Turvallisuus on erittäin tärkeä elementti, kun pyritään kohti tuottavaa yhteiskuntaa. Asuntojen kysyntätilanne viestii vahvasti, että vähentämisen sijaan niitä pitäisi luoda reippaasti lisää.

Asotuotanto on myös todellinen täsmäase segregaation torjunnassa, kun asuinalueille saadaan monipuolista asuntokantaa. Esimerkiksi Helsingissä on alueita, joille grynderit eivät matalien tuottojen vuoksi tee omistusasuntoja, eikä vuokra-asuntokantaa voida enää kasvattaa. Ihmettelen mitä tuotantoa Helsinki voi tuottaa jatkossa noille alueille.

Suhdannetilanne vaatisi päinvastaista politiikkaa

Pitkän korkotuen vuokra- ja asoasuntojen tuotannon supistaminen on erikoista myös suhdannetilanne huomioon ottaen. Vapaarahoitteinen tuotanto on romahtanut ja rakennusliikkeitä menee jatkuvalla syötöllä konkurssiin. Tässä suhdannetilanteessa pitäisi kaikin keinoin tukea rakennusteollisuutta työttömyyden kurimukselta ja ymmärtää, että ajallisesti pitkien prosessien ala kaipaa vakautta ja pitkäjänteistä politiikkaa, eikä tällaisia epävarmuuden siementen kylvämisiä.

Poliittisen pitkäjänteisyyden tarve todettiin myös edellisellä hallituskaudella hyväksytyssä asuntopoliittisessa toimenpideohjelmassa, johon kaikki puolueet sitoutuivat, myös nykyiset hallituspuolueet. Siinä ohjelmassa sitouduttiin muuten myös asojärjestelmän kehittämiseen ja ylläpitämiseen yhtenä asumisvaihtoehtona markkinoilla. 

Edellinen tulorajakokeilu jäi lyhyeksi

Hallitus haluaa palauttaa myös tulorajat ARA-asuntoihin. Johan tuo Sipilän hallituskaudella testattiin vuoden kokeilulla todeten, ettei siinä mitään järkeä ollut. Tuolloin kokeilu tehtiin myös mitä ilmeisemmin ideologista syistä, sillä ympäristöministeriö oli selvityksessään todennut, että ARA-asunnoissa asuu ns. ylituloisia todella vähän. Ja ylituloisen raja taisi mennä noin 3000 euroa bruttona tienaavan kohdalla eli jo sairaanhoitajan palkalla oli ylituloinen. Sama asia todennettiin vastikään Hesarin toimesta Hekan asukkaiden osalta. Asuntoihin valituista yksin asuvista asukkaista 95 % tienaa alle 3000 euroa kuussa. Ja lapsiperheistäkin alle kolme tuhatta euroa tienaa jopa 42,7 %.

Hallitusohjelmassa esitetään myös selvitettäväksi mahdollisuutta solmia ARA-asuntoihin määräaikaisia vuokrasopimuksia siten, että tietyn tulorajan ylitettyään asukas joutuisi muuttamaan pois. Ajatus on jälleen kovasti ristiriitainen työn vastaanottamisen kannalta synnyttäen vain uuden kannustinloukun. Mutta selvitys-kategorian asiat nyt ovat sellaisia kirjauksia, että niiden toteutumiseen käytäntöön on vielä pidempi matka kuin toteutettavaksi suunniteltujen toimien.

Ollaanko todella vahvan ja välittävän Suomen tiellä?

Hallitus on viestinyt, että se haluaa rakentaa vahvaa ja välittävää Suomea. Pienituloisen näkökulmasta katsottuna voi olla vaikea nähdä asiaa noin varsinkin, kun leikkausten ohella kevennetään tuloveroa, joka suosii hyvin toimeentulevia. Olisi toivonut, että se keino olisi jätetty esittämättä, jotta pienituloisille ei synny mielikuvaa, että heidän olosuhteitansa heikentämällä vahvistetaan jo entuudestaan hyvin toimeentulevien asemaa.

Talousviisaat ovat varoitelleet jo pitkään siitä, että talouden tasapainottamista, mikä ilman muuta on tärkeä asia, ei pitäisi tehdä liian nopeasti ja rajusti. Oppia pitäisikin ottaa 90-luvun laman politiikasta. Jälkikäteen on todettu, että porvarihallituksen tuolloin vetämä liian kova kulukuuri aiheutti mittavat välilliset kustannukset yhteiskunnalle muun muassa terveyspalveluihin. Samaan syssyyn on todettava, että Esko Ahon hallitusta edelsi Harri Holkerin punamultahallitus, jossa demarit olivat mukana ja sitä puolestaan syytetään menoja suosivasta politiikasta, jonka seurauksena päättäjät siirtyivät laman myötä uuteen ajatteluun, jossa markkinoiden ylläpitämä kuri korvasi hyvinvointiajattelun ja tasa-arvon ajatukset. Kuulostaako tutulta?

Koronavuosien ja Ukrainan sodan shokkihoitojen jälkeen ei nyt tarvittaisi ihmisten elämään lisää turvattomuutta ja epävarmuutta lisääviä elementtejä, jotka syövät aina myös tuottavuutta. Ihminen ei ole kone, vaan tarvitsee toivoa ollakseen myös tuottava. Ja välittämiseen kuuluu ymmärtää, että aika harva loppujen lopuksi on elämässään oman onnensa seppä tai jaksaa olla sellainen koko elämänsä ajan. 

Päivi Karvinen

Sain mainion tilaisuuden puhua asuntomarkkinoiden ja -politiikan myllerryksestä Las Palmasin Suomi-kerhon keskusteluillassa. Upea mahdollisuus käyttää aikaa asioiden kiteyttämiseen omassa päässä. Tästä tekstistä tuli vähän pitkä, kun asiaa oli paljon, mutta helpottaakseni luku-urakkaasi palastelin sen väliotsikoilla ja kuvilla.

Omistusasumisen historiallisia syitä

Kerroin historiaa sen verran, että totesin Suomen olevan omistusasuntomaa sisällissodan jälkeisen politiikan seurauksena. Asunto-osakeyhtiölain laatimisen yhteydessä 1920-luvulla tuskin puhuttiin mahdollisuuksien tasa-arvosta, mutta sitähän se oli, vaikka varsinaisesti suomalaiset haluttiin omistavaksi kansaksi ideologisista syistä. 

Samaa jatkumoa oli vuonna 1949 perustettu aravajärjestelmä, jonka avulla erityisesti suuren maaltamuuton tiimellyksessä 60-70-luvuilla ostettiin arava-asuntoja kaupungeista. Keinoksi on kautta aikojen valikoitunut myös omistusasumisen verotuksellinen edullisuus. Valittu taktiikka on toiminut hyvin aina näihin päiviin saakka. Suomalaisista yli 60 % asuu omistusasunnoissa ja yli 65 vuotiaista jopa 75 %.

Viimeisen 10 vuoden aikana Suomi on kuitenkin vuokralaistunut erityisesti alle 40-vuotiaiden keskuudessa. Syynä on toki elämäntapojen muutos laajemminkin, kun nuoret eivät halua sitoa itseään paikoilleen velkavankeuteen, mutta myös se, että omistusasunnoista on tullut törkeän kalliita varsinkin pääkaupunkiseudulla. 

Kun kysyntää on enemmän kuin tarjontaa, hinnat nousevat. Hintojen noususta kiittäminen on myös sijoittajia, jotka ovat olleet olleet ylen määrin kiinnostuneita samoista pikkuasunnoista kuin ensiasuntojen ostajat. 

Vuokralaistumisessa on myös sivuvaikutuksia

Olen aina puhunut vuokra-asumisen puolesta, mutta alan olla vuokralaistumisesta myös huolissani, koska sillä voi olla hankalia sivuvaikutuksia. Varallisuuden on nyt havaittu keskittyvän harvemmille, mikä lisää eriarvoistumista ja toisaalta kasvattaa yhteiskunnan paineita sosiaalitukiin tulevaisuudessa, jos ikäihmisillä ei ole omaa varallisuutta kerrytettynä. 

Suomalaiset pitäisi saada innostumaan ruotsalaisten tavoin muunlaisesta rahojen sijoittamisesta, jos asunto-omaisuuteen ei sijoiteta. Hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen kannalta olisi keskeistä, että jokainen, joka kykenee hankkimaan puskurirahaa tulevan varalle, myös toimii niin.

Omistusasumisen riskeistä

En toisaalta ihmettele, että into omistusasunnon hankintaan on huvennut. Sen verran riskialtista siitä on tullut. Asuntomarkkinat ovat polarisoituneet eli on alueita, joilla asuntojen hinnat ovat romahtaneet täysin. Tämä pätee myös paikkakuntien sisällä eli kaupungissa voi olla kahdet markkinat: keskustan ja sen ulkopuolisten alueiden markkinat. 

Omistusasuntoa hankkiessa entistä tärkeämmäksi onkin tullut normaalien asuntokaupassa tarkistettavien asioiden lisäksi perehtyä siihen, miten asuntojen arvon oletetaan alueella säilyvän. Kannattaa esimerkiksi selvittää, kuinka paljon uudelle alueelle on tuotettu pieniä asuntoja, joita sijoittajat ovat rohmunneet. Niissä taloissa asukasvaihtuvuus tulee väistämättä olemaan suuri, mikä heikentää aina asuinyhteisön imagoa. Mielikuva-asioilla on yhä suurempi merkitys asuntomarkkinoilla, sen lisäksi että energia-asiat pitää olla kunnossa. Sähkölämmitteisten omakotitalojen kysyntä se vasta onkin romahtanut alueista riippumatta.

Korona ja Ukrainen sota myllersivät markkinoita

Korona myllersi asuntomarkkinoitakin merkittävästi. Vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen kysyntä hiipui muun muassa siksi, että opiskelijat jäivät kotiin opiskelemaan. Pakko mainita, että samaan aikaan ARA-asuntojen kysyntä kasvoi, mikä todennäköisesti johtui siitä, että ne ovat niin paljon halvempia ja ihmisille tuli ostovoiman raja vastaan vapaarahoitteisten asuntojen osalta.

Korona nosti esiin myös pienten asuntojen heikkouden sulkuaikoina; tilaa kaivattiin enemmän, jotta työt tai opiskelut eivät olisi koko ajan silmissä ja elämä sikäli vähän väljempää.

Urkainan sodan aiheuttama kustannusten nousu puolestaan tyrehdytti grynderien innon rakentamiseen, joka toki on ollut hiipumassa jo siksikin, että markkinat alkoivat olla kylläiset erityisesti pienistä asunnoista. Niiden tuotanto on ollut viime vuosina niin runsasta. 

Sillä tavalla markkinaehtoinen tuotanto toimii eli asuntoja tehdään vain niin paljon kuin hinnat saadaan pidettyä korkealla tasolla. Tästä syystä en itse usko, että vapaarahoitteisen tuotannon kautta saadaan koskaan niin paljon asuntoja, että asumisen hinta oikeasti tippuisi.  

Silti yhä edelleen jaksetaan alalla toitottaa mantraa, että asumisen hinta laskee vain riittävän tuotannon kautta. No ei laske markkinalogiikan takia, jos nojataan vain markkinahintaiseen tuotantoon. Miksi kukaan yksityinen toimija tänä päivänä, jolloin korostetaan tuloksen tekemistä ja osingonmaksukykyä, tekisi runsasta tuotantoa, kun tuottoa saa tehokkaammin tekemällä vähemmän asuntoja, mutta korkeampaan hintaan. 

Eihän noilta toimijoilta välttämättä voi edes vaatia yleishyödyllistä ajattelua. Koko yhteiskuntaa eli yleistä hyötyä tavoittelevaan toimintaan tarvitaan nimenomaan yleishyödyllisiä yhtiöitä ja ARA-tuotantoa. Molemmilla tahoilla on omat roolinsa markkinoilla.

Olisiko aika väliaikaiseen vuokrasääntelyyn?

Nyt korvataan sähkön hinnan aiheuttamia kuluja kansalaisille ja puhutaan jopa energiayhtiöiden voittojen rajoittamisesta. Väistämättä tulee mieleen, että voisiko samanlaista väliaikaista sääntelyä vihdoin pohtia myös vuokramarkkinoille? Pitkäaikaisena keinonahan sääntely ei toimi, jos halutaan että asuntoja rakennetaan jatkossakin. Mutta nyt eletään poikkeusaikoja ja todennäköisesti vielä pitkään.

Valtio kompensoi asumisen kuluja ihmisille asumistukina yli kahdella miljardilla veroeurolla vuodessa. Siihen pitää vielä lisätä puoli miljardia euroa toimeentulotukea, jota käytetään asumiskuluihin. Aika paljon rahaa.

Tutkimuksin on osoitettu, että asumistuen ei pitäisi nostaa vuokria vapaarahoitteisissa asunnoissa, mutta ei liene tutkittu asiaa siltä kannalta, mikä osuus asumistuella on asuntojen omistajien tuloksentekokykyyn. Korostan, että tämä asiaa koskee erityisesti institutionaalisia omistajatahoja. Yksityiset vuokra-asuntojen omistajilla tuotto-odotukset ovat usein sidottu asunnon arvonnousuun ei lyhytnäköiseen vuokrapolitiikkaan. 

Alalla on yleisessä tiedossa, että pörssissä olevan institutionaalisen sijoittajan kannattaa pitää mieluummin asuntoja tyhjinä Helsingissä kuin laskea vuokria, sillä vuokrien lasku vaikuttaa suoraan niiden osakkeiden arvoon. Eihän kuulosta kovin yhteiskuntavastuulliselta toiminnalta? 

Ja silti nämä tahot käyttävät osakkeidensa arvon säilyttämiseen ja kasvuun meidän kaikkien maksamia verovaroja. Ja koska näin tapahtuu, valtiolla on siksi mielestäni oikeus – ja myös velvollisuus – säädellä myös näiden asuntojen vuokranmäärittelyä. 

Toki asumistukea menee ARA-asuntoihinkin, mutta niissä raha kiertää tavallaan takaisin asukkaiden hyödyksi, koska asuntoja omistavat yhtiöt ovat voitonjakorajoitteisia.

Asumisen tukemisella ylläpidetään yhteiskuntarauhaa

Kun yhteiskunta vuokralaistuu, voi ennustaa, että asumistukimenojen kasvu vain jatkuu. Ja jos ei jatku, sillä on väistämättä seuraamuksia. Eräs haastattelemani tutkija totesi taannoin, että Suomessa on ostettu yhteiskuntarauhaa asumistukien avulla. Tosin itse arvelen, että eriarvoistuminen asuntomarkkinoilla näkyy populistipoliitikkojen suosiossa. Varsinkin maakuntien Suomi on aiheestakin ihmeissään elinmahdollisuuksistaan. Ja jos asumistukea tulevaisuudessa leikataan, se sataa todennäköisesti samaan poliittiseen laariin.

Asuminen on sen sortin perustekijä ihmisen elämässä, että poliitikkojen kannattaisi todellakin kiinnittää siihen nykyistä enemmän huomiota, ja erityisesti kohtuuhintaisen asumisen mahdollistamiseen.

Nykyisessä hallituksessa ei kuitenkaan ole ollut edes nimettyä asuntoministeriä, joka olisi toden teolla keskittynyt asumisen asioihin. Nyt niitä on hoidettu sinänsä erittäin tärkeän ilmastopolitiikan sivussa. Kun asuminen ei ole ministerin ykkösasia, siihen liittyvät asiat jäävät väistämättä sen ykkösasian jalkoihin. 

Pieni- ja keskituloisten ahdinko pitäisi nähdä selkeämmin

Erityisesti suosittelisin kiinnittämään huomiota pieni- ja keskituloisten ihmisten tilanteeseen. Heidän asiansa on jäänyt huomiotta, kun on tuijotettu vain asuntokaupan sujuvuutta. Suomessa on niin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat voineet ostaa asuntoja hinnalla millä hyvänsä, että asuntomarkkinoiden on kuviteltu olevan kunnossa. Huomiotta on jäänyt se, miten suuri joukko ihmisiä on menettänyt asunnon ostamisen mahdollisuuden, vaikka sitä haluaisi tai joutuu asumaan kalliisti ahtaalla.

Tulevaisuuden asuntopolitiikan haasteina tuleekin olemaan muun muassa asukkaiden eriarvoistuminen sekä vuokralaistumisen ja asuntomarkkinoiden polarisoitumisen myötä kasvava yhteiskunnan tukipolitiikan tarve. Ei mikään helppo pieti, kun tietää hyvinvointiyhteiskunnan kantokyvyn haasteet muutenkin. 

ARA-asunnoilla ennustettavuutta yhteiskuntaan

Jos minä saisin päättää, lisäisin valtion tukemaa ARA-asuntotuotantoa, jotta kohtuuhintaisia asuntoja riittäisi useammalle haluavalle. ARA-asuntojen kysyntä on kasvanut viime vuosina merkittävästi, kun keskituloisillakin ihmisillä alkaa olla vaikeuksia selvitä asumisen kustannuksista. Sekin tosiseikka kertoo asuntomarkkinoiden todellisesta tilanteesta.

ARA-asuntojen etuna on, että ne säilyvät vuokramarkkinoilla suhdanteista riippumatta kohtuuhintaisina vuosikymmeniä, mikä lisää yhteiskunnallista ennustettavuutta. Etuna on myös laadukkuus, jonka olen todennut omin silmin monet kerrat. 

Laatua on myös se, että asuntojen keskipinta-ala on säilynyt hyvällä tasolla ja mahdollistaa edelleen hyvän suunnittelun. Vapaarahoitteisissa asunnoissa asuntojen keskipinta-ala on laskenut 10 vuodessa yhdeksän neliötä. Niistä on tullut koppeja, joihin voi olla mahdoton suunnitella edes riittävää valoisuutta. Täältä Palmasin valosta katsottuna tuo tuntuu käsittämättömältä Suomen kaltaisessa maassa, jossa valon merkitys asunnoissa pitäisi varmistaa kaikin keinoin.

Epätasa-arvon lisääntyminen heikentää meidän kaikkien elämää

Lisäksi elvyttäisin aravaomistusasuntojärjestelmän varmistamaan kohtuuhintaisuuden myös omistusasumiseen. Onhan se nähty viimeisen 20 vuoden aikana, etteivät markkinat pysty hoitamaan asumista kohtuuhintaiseksi. Pitäisi tunnustaa olemassa olevat tosiasiat ja muuttaa toimintatapaa silloin kun homma ei pelitä.

Ei ole keneltäkään pois, jos pidetään kiinni mahdollisuuksien tasa-arvosta, mutta jos siitä ei pidetä kiinni….no ei se ole hyvä asia millekään sosiaaliluokalle.

Puhuin Suomi-kerhon tilaisuuteen paljon muutakin ja tässä näköjään jatkoin vielä pohdiskeluja eteenpäin. Vilkas keskustelu esityksen jälkeen valveutuneiden ihmisten kanssa kirvoitti pohtimaan edelleen asioita. 

Ensi lauantain keskustelukerhossa aion olla itsekin mukana yleisössä, kun saamme etäyhteydellä Pekka Toverin tilannekatsauksen Ukrainan sodasta. Ilmari Valkama on senkin meille järjestänyt. Täällä Palmasissa on Suomi-kerhon takia aivan loistavat mahdollisuudet viettää monella tavalla aktiivista elämää!

 

Päivi Karvinen

Olen taas Las Palmasissa etätöissä, paossa marraskuun pimeyttä ja nivelkolotuksia. Keho kiittää ja mielikin hykertelee tyytyväisyyttään. Nyt tammikuussa murtunut nilkkakin on kunnossa ja olen päässyt vihdoin Suomi-kerhon Vuorigorillojen vaelluksille. 

Eilisellä vaelluksella tarvottiin San Bartolomen kierros. Alussa oli mukavasti pumppua ja pakaralihaksia rasittava 400 metrin nousu, jonka jälkeen päästiinkin kulkemaan monta kilometriä vuorenrinteen paloteitä pitkin maisemia ihastellen ja kun tie oli riittävän leveä, se mahdollisti rinta rinnan kulkemisen milloin kenenkäkin kanssa.

Retkien vetonaula on totta kai upeat maisemat, kuten nytkin uhkeat kalliopaasit ja kestonäkymänä sinisenharmaana horisontissa siintävä toisten vuorten, meren ja taivaan muodostama taideteos. Mutta ehdottomasti toinen vetonaula on mukava ja välitön matkaseura!

Tällä kerralla sain vaihtaa ajatuksia monien kanssakulkijoiden kanssa Mahlerin musiikista, Applen tuotteiden ominaisuuksista, lapsuudenkotien uskonnollisuudesta, vaelluskenkien ominaisuuksista, liikkumisen tärkeydestä ja sainpa oivan vinkin Palmas-kotimme läheisyydessä olevasta ruokapaistakin. 

Välillä ehti myös hyvin kulkemaan ihan itsekseen, omiin ajatuksiin uppoutuneena tai vaikka pysähtyä kuvaamaan kukkasia. Omaan tahtiin kulkeminen ei ole ongelma, kunhan ei jäänyt perämies-Rainen taakse. Retket ovat Eero Jääskeläisen hyvin organisoimia, ja turvallisuusnäkökulmat ovat hyvin hanskassa. 

Retken loppuosuudella päästiin parin kilometrin laskun verran työstämään tasapainokykyä ja ihan toisia lihaksia kuin nousussa. Kävin sekin erinomaisesta treenistä. Kaikki selviytyivät jälleen hyvin ja täytyy sanoa, että kun retkillä on välillä ollut yli kasikymppisiäkin ihmisiä, ei voi muuta kuin ihailla liikkumisen riemun erinomaisten esimerkkien toimintaa. Samaan täytyy itsekin tähdätä.

Eilisen retken mitaksi tuli noin 15 kilometriä. 26 asteen lämmön ja auringonpaisteen marinoimat jalat lenkkareissa kävivät melko kuumina, mutta perillä odotti helpotus. San Bartolomen kylän ravintolan terassilla nautittu kylmä olut ei ole varmaan koskaan maistunut yhtä hyvältä!  

Päivi Karvinen

Kävin tänään Vestra Advisor Oy:n aamukaffisempassa. Aiheena oli vastuullisuus. Myönnän, että menin mukaan skeptisin aattein; taasko kaunista puhetta ylevistä tavoitteista. Olin väärässä. (Tähän alkuun kerron, että lopussa annan omat asuntomarkkinoiden vastuullisuusteesini, joita tähän saakka olen pitänyt kovin utopistisina.)

Oli piristävää kuulla Hanna Kalevan KTI:n vastuullisuusbarometrin lukujen osoittavan, kuinka kiinteistöbisneksessä on tehty oikeita tekoja esimerkiksi sähkön kulutuksen vähentämiseksi ja uusiutuvan energian käyttöön ottamiseksi. Lämpöenergian osalta on vielä paljon tekemistä, mutta siinäkin luvut osoittavat oikeaan suuntaan.

Samoin erittäin mielenkiintoista oli kuulla eQ:n Arimo Lepän esimerkkejä siitä, millä tavalla varainhoitoon keskittynyt pörssiyhtiö ottaa kiinteistöbisneksessään huomioon energiatehokkuuteen ja taloudelliseen liittyvän vastuullisuuden lisäksi huomioon sosiaalisen vastuullisuuden.

Sosiaalisesta vastuullisuudesta haluaisin puhua enemmänkin. Uskon nimittäin, että se tulee nousemaan entistä tärkeämmäksi asiaksi asuntomarkkinoilla ja sitä myöten koko yhteiskunnassamme.

Haastattelin toissa viikolla Asuntosäätiön artikkelisarjaan Sosten pääekonomisti Anni Marttista, joka korostaa talousajattelussaan tasavertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Hän kannattaa donitsitaloutta, jossa mallissa otetaan huomioon yhtä lailla ympäristö kuin myös ihmiset. Samoin hän kannattaa feminististä ja hyvinvointitalouden malliin, jotka korostavat tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden ideaa. Olen iloinen, että nuori, rohkea talousajattelija vie tuollaista ajattelua eteenpäin. Se antaa toivoa tulevasta.

Se mihin asuntomarkkinoilla pitäisi juuri nyt kiinnittää suurta huomiota, on asunto-omaisuuden keskittyminen yhä pienemmän väestönosan omistukseen. Asunnot ovat erityisesti ensiasunnon ostajille liian kalliita kasvukeskuksissa, jotta päästäisiin kerryttämään varallisuutta asunnon omistamisen kautta. Samaan aikaan vapaarahoitteisten asuntojen vuokrat nousevat hurjasti ja vähentävät ihmisten mahdollisuutta säästää omarahoitusosuutta lainaa varten.

No miksikö minä, vuokra-asumisen vannoutunut puolesta puhuja, pidän omistusasuntojen ostamista tärkeänä. Yksinkertaisesti siksi, että jos meillä on tulevaisuudessa tilanne, että nykyistä suuremmalla osalla väestöä ei ole omistusasuntoa eläkkeellä siirryttäessä, valtion pitää tukea ihmisiä hurjasti nykyistä enemmän asumisen ja terveyden saralla ja se tulee kalliiksi. 

Omistusasunnon suosimisen kantaani on vaikuttanut myös se, että tarjolla on yhä vähemmän ARA-vuokra-asuntoja, joissa ihmiset voivat turvallisesti asua vuosikymmeniä ilman pelkoa asunnon alta myynnistä tai kohtuuttomista vuokrista. Vuokra-asuntojen määrä on toki 20 vuodessa kasvanut, mutta vain vapaarahoitteisten asuntojen osalta. ARA-tuotanto on dramaattisesti vähentynyt ja sen uudistuotanto on nykyään niin vähäistä, ettei tulevaisuus ole kovin valoisa.

Kyse on siis tasavertaisuudesta, mutta myös oikeudenmukaisuudesta. Näiden asioiden heikkeneminen ei ole koskaan tehnyt millekään yhteiskunnalle hyvää. Jos emme pidä huolta siitä, että yhteiskunnassamme säilyy mahdollisuuksien tasa-arvo, voimme kaikki huonosti, myös pärjäävät poikkeusyksilöt. 

Jos minä saisin päättää, säädöksillä vastuutettaisiin sijoittajien uudistuotanto huomioimaan asumisen laatu asuntojen koon ja valoisuuden suhteen, ARA-tuotannolle osoitettaisiin nykyistä enemmän tontteja hyviltä paikoilta ja omistusasumiseen luotaisiin uusi arava-järjestelmän, jota ei voisi Hitaksen tavoin käyttää härskisti hyödyksi.

Harkitsisin myös vuokrasääntelyä, sillä on harhaanjohtavaa ajatella, että yksityisen asunnon omistajan vuokratuoton rajoittaminen on jotenkin väärin markkinataloudessa. Samainen markkinatalousjärjestelmä maksaa asumistukea ja luo huikeat puitteet ihmisten toiminnalle maksuttoman koulutus-, terveys-, lastenhoito- ja vanhustenhoitojärjestelmien kautta. Se on yhteiskunnan sosiaalisen vastuun synnyttämän toiminnan tulos, jota ei mielestäni pitäisi pystyä hyödyntämään ilman yhtä painavia vastavelvoitteita.

Nyt joku älähtää, että sitten sijoittajat häipyvät markkinoilta. Väärillä elikkä vastuuttomilla, omaa etua tavoittelevilla motiiveilla liikkeessä olevat toimijat varmasti katoaisivatkin, mutta se nyt olisi yhteiskunnan kokonaisedun kannalta vaan positiivinen asia. Markkinoille syntyisi ihan taatusti uutta bisnestä, joka ottaisi annettuna vastuulliset toimintaraamit.

Olen kyynisesti ajatellut, että tuo ajatus on täysin utopistinen haavemaailma, mutta näiden viimeaikaisten työtilaisuuksien jälkeen olen ajatellut, että ehkä toivoa ei ole menetetty.

Päivi Karvinen

Kävin Paimion parantolassa. Olipas mielenkiintoinen vierailu. Opastuskierros ei sattunut aikatauluihin, mutta omatoimisestikin näyttelyyn tutustumalla pääsi hyvin kiinni Aaltojen arkkitehtonisesta ajatusmaailmasta.

En ollut tiennyt, kuinka perusteellisesti Alvar ja Aino olivat pohtineet potilaiden tarpeita. Makuulla aikaansa viettävä ihminen tarvitsee muun muassa omanlaisensa ilmanvaihdon huoneeseen ja kahden hengen huoneeseen on totta kai olennaista suunnitella hiljainen lavuaari, jossa huonenaapurin käsien pesu ei häiritse.

Värimaailman moninaisuus seesteisyydestä energisoivuuteen teki myös vaikutuksen. Olen itse väri-ihminen ja nautin parantolan värimaailmasta, Aaltojen valintoihin oli helppo yhtyä. Esimerkiksi paljon pitkällään oleva majoittuja tarvitsee mielen rauhoittumiseen tumman katon. Aallot olivat muuten valinneet kattoihin saman vihreän kuin minä makuuhuoneemme seinän tehosteväriksi. Keltaiset portaat puolestaan tuovat voimaa kulkea rappusissa.

Parantolassa oli myös paljon erinomaisia yksityiskohtia. Seinälle ripustetut, siivousta helpottavat kaapit olivat ilo silmälle ja ovenkahvat, joihin puseron hiha ei tartu, sai heti hyväksyntäni. Kuuluisa Paimio-tuolikin tuli koeistuttua ja toden totta, sen muoto helpottaa hengittämistä. Totesin sen myös erinomaiseksi kirjoitustuoliksi ergonomialtaan ja totta kai piti netteillä, millä hinnalla sen saisi. Uh, 3845 euroa; laatu maksaa.

Näyttelyssä oli vierekkäin 30-luvun ja 70-luvulla kunnostettu potilashuone. Jälkimmäinen oli tylsä, eikä todellakaan ollut Aaltojen luoman idean mukainen, jossa potilaan paranemiseen vaikutetaan myös miljööllä. Onneksi ikkunoiden takaiseen näkymään seitkytlukulaisuus ei ollut vaikuttanut, vaan rauhoittavaa mäntymetsää näkyi joka puolelta rakennusta.

En yhtään ihmettele, että Aallot ovat arkkitehtuurin jättiläisiä ja Paimion sanatorium yksi funktionalismin kärkihankkeita maailmassa. Heidän ajatusmaailmansa on kokonaisvaltainen, syvempää ymmärrystä henkivä. 

Parantola oli upea tutustumiskohde ja onnittelin itseäni, että vihdoinkin kävin siellä. Ai niin, ravintola Toivon lounaskin oli erinomainen.

Päivi Karvinen

Tänään päättyvillä Sosiaalisen asumisen festivaaleilla oli tarjolla hurja määrä asiaa eurooppalaisesta asumisesta. Olin mukana edellisilläkin festareilla Lyonissa kolme vuotta sitten.

Oli jälleen kerran mielenkiintoista päivittää tietämystään muiden maiden asumisesta, mutta yhtä lailla oli mielenkiintoista kuulla myös suomalaisten toimijoiden kuulumisia. 

Esimerkiksi Rakennustiedon tilaisuudessa oli hyvä kuulla, että ARAn päätös allianssikäytännön kieltämisestä perusparannushankkeissa ei ole kiveen kirjoitettu, vaan sitä voidaan tarkastella uudelleen. Samoin SOAn tilaisuudessa oli esillä erinomainen katsaus opiskelija-asumisen historiaan Suomessa. Mielenkiintoista oli myös kuulla nuoren suomalaisopiskelijan ajatuksista asumisestaan.

Mutta tälläkin kertaa antoisimpana antina oli Lyonin tapaan keskustelut eri maiden toimijoiden kanssa. Ensimmäisillä illallisilla sain ilokseni pöytään Islannin, Norjan, Hollannin ja Ruotsin edustajat. 

Erityisesti jäi mieleen Islannin edustajan kertoma siitä, kuinka Islannissa on todella vähän sosiaalista asumista ja että vuokrat ovat nousseet yli sata prosenttia sen jälkeen, kun sijoittajat löysivät Islannin vuokramarkkinat noin 15 vuotta sitten. 

Hollantilainen edustaja puolestaan äimisteli, miksi emme ole laittaneet airbnb-toimintaa kunnollisen sääntelyn alle vielä kun voimme. Amsterdamissa ko. toiminta on nostanut hurjasti ns. normaalin vuokra-asumisen hintaa. Sama ongelma on kuulemma Reykjavikissä, jossa airbnb-toiminta virkosi suurin piirtein yhdessä yössä koronarajoitusten päätyttyä. No ehkä Helsinki ei ole ihan yhtä suosittu matkailukohde kuin nuo kaupungit, mutta hereillä tuon asian kanssa varmasti kannattaa olla.

Toisella illallisella pöydässäni oli myös espanjalaisia. Sinä iltana puhuttiin paljon maiden välisistä kulttuurieroista ja sen vaikutuksista muun muassa asumiseen. Sain valaista heille muun muassa sitä, kuinka asumisen osalta selviämme täällä pohjoisessa talven synkkyyksistä.

Journalistille nuo kohtaamiset olivat kullanarvoisia sikäli, että sain taas monta hyvää kontaktia Eurooppaan tulevia juttujani varten. On paljon helpompaa, kun voi kiittää viimeisestä ja jatkaa jutun juurta ajankohtaisesta asuntoasiasta.

Festivaalin järjestelyt sujuivat mielestäni hyvin ja kiitos siitä kuuluu ARAlle, joka vastasi käytännön toiminnoista. Ensi vuona festivaali pidetään Barcelonassa ja odotan sitä matkaa jo innolla sekä asian että kohtaamisten takia, mutta myös siksi, että pääsen käymään taas Gaudin suunnittelemassa elämänhullussa katedraalissa La Sagrada Familiassa.

Päivi Karvinen

Jokainen meistä vähän kypsemmän iän ihmisistä muistaa Irwinin laulun Las Palmas. Kuuntelin sen  viimeisellä viikolla Las Palmasissa juuri ennen kotiin lähtöä maaliskuun lopussa. Tein viisi kuukautta etätöitä tuossa ihanassa saarikaupungissa.

Irwinin laulun sanat ovat kuin suustani ylistystä lämmöstä ja rantojen kauneudesta. No joo, Irwin näki ihanat naiset rannalla, mutta minä laajennan näkökulmaa kaikkiin saarelaisiin. He olivat erittäin ystävällisiä, auttavaisia ja ihanan eläväisiä ihmisiä.

Kuulin erään pitkään saarella asuneen suomalaisperheen lapsen äimistelleen Suomeen saapuessaan, että miksi kaverit leikkivät kuolleita. Hän tarkoitti suomalaisten vakavailmeisyyttä ja pidättyväisyyttä. Sellaisiahan me suomalaiset usein olemme jo pienestä pitäen.

Minä ihastelin Palmasissa muun muassa salilla kuinka miehet halailivat nähdessään, vaikka näkivät toisensa salilla useinkin. Tai kuinka ystävät kulkivat käsikynkässä tai lapsia suukoteltiin ja huomioitiin mennen tullen. Puhumattakaan kuinka ihanaa oli seurata perhekuntien meluisan puheliaita sunnuntailounaita katuravintoloissa. Voi kuinka toivoisin samaa läheisyyttä Suomeenkin.

Toki saarella vietetty elämä opetti arvostamaan suomalaisten erinomaisia puolia, kuten sovitun asian tai ajan pitävyyttä. Olen oppinut, että kampaajalle sovittu aika kello kahdeksi tarkoittaa Palmasissa noin puoli kolmen ja kolmen väliä. 

Ja me suomalaiset todella osaamme nettihommat. En ole joutunut koskaan Hesassa kaupunkipyöräsovellusta käyttäessäni soittamaan asiakaspalveluun. Sitycletan palveluun olen soittanut useasti ja jouduin miettimään aina, onko minulla aikaa ottaa riskiä asioiden selvittelystä, jos käytän pyörää. Onneksi kuitenkin puhuvat siellä englantia ja ovat – kuten kaikkialla – erittäin asiakaspalveluhenkisiä. 

Liikkumiseen käytin paljon julkista liikennettä, joka toimii erinomaisesti ja on edullista. Kaupungin sisäinen bussilippu maksoi Guagua-kortin kanssa vain 70 senttiä. Taksimatkailukin oli todella halpaa. (Tuo kuvan kyyti löytyi vanhan kaupungin kukkuloilta.)

Aloimme miehen kanssa opiskella heti alusta asti espanjaa. Maassa maan tavalla ja toisaalta on erittäin palkitsevaa, kun alkaa ymmärtää sanan sieltä, toisen täältä ja osaa apusanoilla viedä asioita eteenpäin vaikkapa terveyskeskuksessa, jossa jouduin käymään murtuneen nilkan takia. Terkkari toimii yhtä hyvin kuin Suomessakin ja kiitos eurooppalaisen järjestelmän, suomalaiset saavat saman julkisen palvelun kuin kotonakin.

Töiden tekemisestä ei oikeastaan ole kummempaa sanottavaa. Kun wi-fi kuului vuokraan, se riitti. Ja kun korona-aika on opettanut asiakkaat tehokkaiksi Teamsin käyttäjiksi ja puhelinhaastattelut sujuivat samalla hinnalla kuin Suomessa, tein töitä ihan samalla tavalla kuin kotoa Sipoossa. Tai itseasiassa varmaan paremmin, sillä niveliäni ei saaren paratiisimaisen lämpötilan ansiosta kolottanut koko talvena ja mieli oli siksi virkeämpi. Juuri niveleni antoivatkin suurimman syyn muuttaa talveksi etelän lämpöön. Nyt tiedän sen olevan jopa työkykyäni ylläpitävä tekijä.

Varasimme ensi talveksi saman asunnon samaksi ajaksi. Las Palmasiin meillä ehti talven aikana muodostua myös oma sosiaalinen verkostomme. Canterasin rantabulevardilla tapasi uusia tuttavia useammin kuin tuttuja Nikkilässä. Hyvät kävelykelit pitivät huolta siitä, että ulkona viihtyi. 

Suomalaisen on helppo tulla Las Palmasiin myös aktiivisen Suomi-kerhon ja Turistikirkon takia. Ihania yhteisöjä molemmat. Eli sanomattakin varmaan selvää, että suosittelen etätyöskentelyä tai sitten eläkeloleilua Las Palmasissa. 

Kotiin palattuani totesin, etten enää yhtään ihmettele, miksi moni suomalainen taviseläkeläinen muuttaa Kanarialle talveksi. Kun kävin täällä ruokakaupassa, totesin, että maksoin ruokakassista ainakin kolmanneksen enemmän. Siellä on varaa myös hemmotella itseä manikyyrillä (8 euroa) tai piipahtamalla kahvilla (1,30 euroa) milloin vain.

Päivi Karvinen

Näin vuodenvaihteessa on hyvä tarkastella tekemisiään menneen vuoden osalta. Omassa työssäni normiviestintä kulkee kuin pendolinojuna läpi vuoden sisältäen monenmoista mielenkiintoista viestintää asiakasyrityksilleni.

Viime vuonna tuohon pendolinoon liittyi erikoisvaunullisen verran eli 20 pitkää asiantuntija-artikkelia. Suurin osa niistä tuli Asuntosäätiön 70-vuotisjuhla-artikkelisarjaan, jotka vuoden lopuksi myös koottiin heidän juhlakirjakseen. Hyvä niin, sillä sähköiset jutut häipyvät bittiavaruuteen väistämättä jossain vaiheessa, mutta painettu kirja jää elämään.

Sain haastatella asiantuntijoita laidasta laitaan ja haastaa heitä miettimään asumista erityisesti tulevaisuuden näkökulmalta. Haastaminen ei ollut vaikeaa, sillä he pohtivat auliisti monenlaisia kehittämisideoita. Siksi päällimmäiseksi artikkeleista jäi mieleen se into, jolla asiantuntijat töitään tekevät ja olen nöyrän onnellinen siitä, että olen saanut avartaa omaa ajatteluani ja tuoda asiantuntijoiden hyvät ajatuksensa esiin artikkeleiden kautta muillekin.

Sain myös jälleen kerran todeta, että asuminen vaikuttaa todella laajasti niin yksittäisen kansalaisen kuin koko yhteiskunnan toimintaan ja hyvinvointiin! Siksi olen tästä alasta niin kiinnostunut yhä edelleen.

Yksittäisistä teemoista jäi erityisen vahvasti mieleen se, että asiantuntijat ovat huolissaan asuntojen jatkuvasta pienentymisestä ja asumisen kallistumisesta samaan aikaan. He ovat kovasti huolissaan siitä, mitä tuo trendi tekee ihmisten hyvinvoinnille tulevaisuudessa. Samaa huolta kannan minäkin ja siksi nostan tuon asian tässäkin erikseen esiin.

Artikkeleihin voi tutustua vastikään julkaisemani referenssisivun kautta: Referenssit.

Vuosi 2022 vaikuttaa ilokseni jatkuvan samaan malliin eli pendoliinojuna kulkee ja vieläpä erikoisvaunun kera eli tulen taas tekemään asumisen asiantuntijahaastatteluja kahdellekin taholle, joista toisesta hankkeesta on tulossa jälleen myös kirja.

Työmotossani todetaan näilläkin sivuilla, että: ”Ilo luo tekemiseen virtaa, vauhtia ja luovuutta”. On ilo, kun saa tehdä työtä, josta on innoissaan! Kiitos siitä kuuluu ihanille asiakkailleni!

Päivi Karvinen

Luin taannoin Karla Kempaksen ja Veera Tegelbergin kirjoittaman Voittajien ja häviäjien Suomi – asuntovarallisuuden uusjako -kirjan. Erinomainen teos asuntomarkkinoiden eriytymisen ongelmista Suomesta. Suosittelen lämpimästi kirjaa luettavaksi kaikille, jotka tavalla tai toisella ovat asuntopolitiikan ja -markkinoiden kanssa tekemisissä.

Ensinnäkin näkökulma on ihailtavan monipuolinen, ei vain tiettyä yhtä näkökulmaa vahvistamaan pyrkivä. Tekijöiden taloustoimittajuus tuo selkeästi ammattimaisen otteen tiedonkeruuseen ja kirjoittamiseen. 

Toiseksi kirjoittajat ovat millenniaali-sukupolven edustajia, jotka kamppailevat itse nuorina aikuisina asuntopolkunsa alkuvaiheessa Helsingin kuumilla asuntomarkkinoilla. Molemmilla on kuitenkin juuret Helsingin ulkopuolella, mikä tuo ymmärrystä muun Suomen asioihin. Ripaus henkilökohtaisuutta tuo asiat sopivalla tavalla lähelle.

Sain ilokseni haastatella näitä kahta nuorta ammattilaista tekeillä olevaan asuntopoliittiseen julkaisuun. Haastattelusta jäi erityisesti mieleen aito huoli asuntopoliittisesta tilanteesta ja toive siitä, että asuntopolitiikkaa tehtäisiin pitkäjänteisemmin ja vastuullisemmin kuin sitä nyt tehdään.

Kirjan lopussa Karla ja Veera pysäyttävät oivallisesti miettimään tämän hetken keskeisiä kysymyksiä, joihin ovat matkan varrella antaneet näkökulmia:

• Onko asuntojen hintojen eriytyminen ongelma, johon pitää puuttua?
• Tulisiko mahdollisimman monella suomalaisella olla mahdollisuus asua omistusasunnossa?
• Pitäisikö Suomen olla vuokralaisten valtakunta vai kodinomistajien paratiisi?
• Haluammeko edistää kaupungistumista, antaa sen edetä omalla painollaan vai painaa jarruja?
• Mitä teemme kaupunkien sisällä tapahtuvalle eriytymiselle?
• Kuinka ratkaisemme muuttotappioalueille asuntoloukkuun jääneiden tilanteet?

Kysymys on Karlan ja Veeran mukaan arvovalinnoistamme ja olen siitä heidän kanssaan samaa mieltä. Siinäkin näkökulmassa komppaan heitä, että ”epävakaat ja eriytyvät asuntomarkkinat ovat lopulta koko Suomea koskeva yhteiskunnallinen ongelma ja jos yhteiskunta uhkaa ajautua häviäjien leiriin, todelliset voittajat ovat lopulta harvassa”.

Päivi Karvinen