Olen ollut hieman turhautunut eräisiin työhöni liittyviin asioihin. Syy on yksinkertainen. Nyt meno on asumisen saralla niin markkinaehtoista, että hirvittää.
Onhan kehitys mennyt tähän suuntaan jo vuosikymmeniä, mutta tällä hallituskaudella vauhti on ollut huimaa. Tarkennettakoon, että minä en suinkaan ole markkinaehtoisuutta vastaan, yrittäjä kun olen, mutta asumisen saralla olen todennut, että markkinat eivät yksin ratkaise asumiseen liittyviä ongelmia.
Yleishyödyllisten eli voittoa tavoittelemattomien rakennuttajien toimintaa on heikennetty puolittamalla korkotukilainavaltuudet tänä vuonna puoleen ja ensi vuonna edelleen puolittaen. Kun viime vuonna valmistui noin 8000 asuntoa valtion tuella, ensi vuonna niitä on mahdollista käynnistää noin 2000 asunnon verran. Lisäksi asumisoikeusasuntojen valtiontuki loppui tämän vuoden alusta kokonaan.
Valtion tuella rakennutettujen asuntojen vuokrat ovat noin neljänneksen halvempia kuin vapaarahoitteisissa asunnoissa. Tulevaisuudessa noita edullisempia asuntoja on siis merkittävästi vähemmän tarjolla.
En paasaa nyt enempää siitä, kuinka huono päätös hallitukselta oli lakkauttaa Valtion asuntorahasto tämän vuoden alusta ja sulauttaa se osaksi valtion budjettia. Siitä kirjoitin maaliskuisessa blogissani (Politiikan päämääränä pitäisi olla hyvinvointi).
Nykyistä hallitusta ei voi kuitenkaan syyttää siitä, että Tilastokeskus teki vuonna 2022 karmean mokan, ja tilastoi nuo korkotukilainat EDP-velkaan. Käsittelin tuota asiaa huhtikuisessa blogissani, joten en mene siihenkään tässä sen enempää (Brysselissä oivallettua).
Miksikö minua hirvittää tämä liiallinen markkinauskoisuus ja valtion voimakas vetäytyminen asuntopolitiikasta? No siksi, että yhä useammalla, ja erityisesti nuorilla, yksinhuoltajilla ja lapsiperheillä on vaikeus saada kohtuuhintainen vuokra- tai omistusasunto itselleen. Kun siihen liitetään työelämän murros, työllisyystilanteen heikkous sekä sosiaalitukien ja -palveluiden heikentyminen, arki muuttuu selviytymistaisteluksi, toivo katoaa. Eikä näköpiirissä ole kovin nopeaa tilanteen helpottumista.
Suomi on noussut sillä, että kaikki pidetään mukana. Markkinaehtoistuminen näyttäytyy minulle nyt siten, että kaikkia ei halutakaan pitää mukana. Se ei tee yhteiskunnalle hyvää, vaan kaikki tulevat kärsimään, myös hyväosaiset.
Koti on ihmisen elämän perusasia. Siksi tällä asialla on todella suuri merkitys, ja siksi turhautumiseni on ollut niin syvää. Tuntuu, että päättäjät eivät välitä tästä asiasta riittävästi.
Taistelu jatkuu…
Aloitan tällä viikolla toimittamaan jälleen Koti, yksilö ja yhteiskunta -podcastia. Ensimmäinen keskustelu koskee muun muassa sitä, miten minkälaista asuntopolitiikkaa tarvittaisiin, jotta kohtuuhintaisuus saavutettaisiin. Keskustelijoina ovat politiikan moniottelija Osmo Soininvaara ja Espoon asuntojen tj. Jaakko Kammonen. Tuo jakso tulee ulos ensi viikolla.
Päätin näiden podcastien myötä kaivaa mielenkiintoisilta ja osaavilta keskustelijoilta ideoita siihen, millä keinoin asumisen saralla voitaisiin säilyttää se hyvä mitä Suomessa on saatu aikaan, ja silti mennä eteenpäin. Ehkä pääsen eroon turhautumisestakin. Taistelu jatkukoon!
Päivi Karvinen
Täältä löydät kaksi edellistä toimittamani podcastin kautta, ja myös tulevat jaksot: Koti, yksilö ja yhteiskunta -podcast. Jaksot ovat kuunneltavissa myös Spotifyssä.
Sain tilaisuuden käydä tutustumassa EU:n toimintaan Asuntoreformiyhdistyksen matkalla Brysseliin. Ohjelma oli loistava: Henna Virkkusen ja Maria Ohisalon tapaamisen lisäksi saimme tavata EU:n kohtuuhintaisen asumisen suunnitelmasta vastaavan Matthew Baldwinin, Housing Europen edustajan Sorcha Edwardsin ja kv. vuokralaisliitto IUT:n Barbara Steenbergin. Lisäksi saimme Suomen pysyvän EU-edustajiston tapaamisessa mainion Ilari Havukaisen ja Pauliina Porkan katsauksen unionin päätöksentekoprosessiin.
Asuntoreformiyhdistys järjestää säännöllisesti erittäin mielenkiintoisia seminaareja ja matkoja.
Meitä suomalaisia kiinnosti erityisesti, millä tavalla tuetun asumisen korkotukilainat saataisiin pois EDP-velkaamme rasittamasta. Nehän liitettiin velkaan vasta vuonna 2022 Tilastokeskuksen toimesta, kun Eurostat niin vaati. Jos tilastokeskus olisi avannut aiheesta keskustelun, olisi todennäköisesti tullut esiin, että niin ei kannata tehdä. Hollannissa ymmärrettiin asia, eikä taivuttu Eurostatin vaateisiin, eikä siitä ole mitään seuraamuksia ollut.
Nyt Suomessa eletään todeksi tuon tilastovirheen seurauksia. Kun valtionvelka on mitä on, hallitus haluaa karsia valtion tukemaa asuntotuotantoa muka säästääkseen rahaa. Näinhän ei oikeasti ole asian laita. Kyse on vain lainan takauksista, ei siis oikeasta rahallisesta kulusta. Koko korkotukilainakanta on noin 22 miljardia euroa, mutta valtiolle koituva eli verorahoin kustannettava menoerä on korkotuen muodossa maksettavat muutama miljoona euroa vuodessa. Jos lainat saataisiin pois EDP-velasta, taakkamme kevenisi seitsemällä prosentilla.
Ei siis mikään pieni asia varsinkaan, kun kärsijöitä ovat kaikki, jotka tarvitsisivat kohtuuhintaisia asuntoja, joita ei päästä tuottamaan tarpeeseen nähden riittävästi. Seuraavakin hallitus on sitoutunut velkajarrun päällä seisomiseen, joten en ole kovin toiveikas tämän asian suhteen.
Se mikä pystyttiin vuonna 2022 tekemään kaikessa hiljaisuudessa nips naps, päätöksen purkaminen ei sitten tapahdukaan samalla tavalla. Kun kuuntelin Baldwinin selityksiä, miksi päätöksen purkaminen on niin vaikeaa, tuli mieleeni kesäajasta luopuminen. Sekin tuntuu päivänselvän järkevältä muutokselta, mutta sitä ei ole saatu aikaan. Samaa kohtaloa povaan tähän korkotukilainojen kohtaloon.
Hallituskin on herännyt asiaan, ja pyrkii saamaan asiaan muutosta, mutta se on siis hidas tie. Onneksi Suomessa ollaan jo alan piireissä miettimässä, miten laina-asiaa voitaisiin kiertää niin, että tuettu tuotanto saataisiin jatkumaan.
Tapasimme Brysselissä myös meppi Maria Ohisalon, jolla selvästi oli suomalaisen asuntopolitiikan tilannekuva hallussa. Olin iloinen, että hänelle, samoin kuin Henna Virkkuselle annettiin tuliaisiksi TVT Asuntojen kustantama Koti, yksilö ja yhteiskunta -kirja, jonka tekemisessä minäkin olin mukana.
EU:ssa on siis tekeillä kohtuuhintaisen asumisen suunnitelma, koska Euroopassa on asuntokriisi asumisen hinnan takia. Muun muassa jatkuvasti kasvavat asuntojen ja energian hinnat ovat nostaneet asumisen kustannuksia todella rajusti. Suomessa tilanne on hyvin erilainen kuin muualla Euroopassa. Meilläkin asumisen hinta on kohtuuton pienituloisille, mutta emme sentään joudu kärsimään energiaköyhyydestä kylmissä asunnoissa.
Suomessa pelätään, että nuo EU:n tulevat linjaukset tuhoaisivat hyvät järjestelmämme. Täällähän on saatu tähän saakka hoidettua asumisen sektori suhteellisen kunnialla, kun asiaa vertaa moniin eurooppalaisiin maihin.
Suomen pysyvässä EU-edustustossa saimme kuulla, että EU:lla ei ole asuntoasioissa lainsäädännöllistä valtaa. Ja kaikki ohjeistukset joudutaan kirjoittamaan väljästi, jotta ne tulevat eri maissa hyväksytyksi ja että niitä voidaan soveltaa paikallisia tarpeita huomioiden.
Tässä onkin asian ydin, jota meidän suomalaisten pitäisi pysähtyä pohtimaan huolella. Tuleva suunnitelma tulee olemaan ensisijaisesti suositus, ja sekin hyvin tulkinnallinen, joten ei kai meidän itse kannata sahata omaa oksaamme tulkitsemalla sitä itseämme vastaan. EDP-velan tilastointivirheestä kannattaisi ottaa opiksi. Jos emme tätä tee, me itse tuhoamme järjestelmää, joka on luonut asioita, joista muualla vain haaveillaan.
Brysselissä tuli toki monia muitakin asioita esiin, mutta tässä olivat itselleni päällimmäisiksi matkalta nousseet mietteet. Merkittävää antia oli totta kai myös se, että mukana oli monipuolinen joukko alan ammattilaisia, joiden kanssa sai vaihtaa kaikesta kuullusta ajatuksia. Vaikka ohjelma oli tiivis, ja tällainen sosiaalinen erakko väsyy sosieteeraamisesta, olin matkan jälkeen todella virkeä ja motivoitunut. Se kertoi minulle, että matka oli erittäin onnistunut!
”Olinhan täällä minäkin”-tyyppinen omakuva.Ihastuin Brysseliin, jossa kevät oli jo ihanan pitkällä. EU-kortteleiden ulkopuolella kaupunki oli ihmisen kokoinen ja viehättävä.
Olin tällä viikolla kahdessa alan näkymiä hahmottavassa seminaarissa, Valtion tukeman rakentamisen keskus Varken ja Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa. Molemmista sain paljon pureskeltavaa mieleeni.
Varke-päivän aloitti ympäristöministeriön valtiosihteeri Mikä Nykäsen esitys siitä, mikä on valtion tukeman asuntotuotannon rooli asuntopolitiikassa. Lyhyesti sanottuna vähäinen. Kohtuuhintaisten asuntojen tuottamiseen varataan vähän ja ensi vuonna vielä vähemmän rahaa, ja asunnot kohdistetaan kaikkein heikoimmassa asemassa oleville. Perusteena on totta kai valtion heikko taloustilanne niin kuin tänä päivänä kaikessa toiminnassa.
Nykäsen esitys oli masentava, koska se osoitti selkeästi, kuinka harmaiden lähilasilinssien läpi asioita nyt katsotaan. Talous on totta kai tärkeä asia, mutta kuten filosofi Frank Martela 6.3.2026 Hesarin kolumnissaan totesi, talous ei ole politiikan päämäärä vaan väline. Ihmisten hyvinvointi on päämäärä.
Asuminen on hyvinvoinnin työkalu
Jos asuntopolitiikkaa katsottaisiin tuolta Martelan näkökulmalta, ymmärrettäisiin, että valtion tukema asuntotuotanto on keskeinen työkalu niin ihmisten kuin myös yhteiskunnan hyvinvoinnin lisäämiseen. Kohtuuhintaisella asumisella luodaan ihmisille muun muassa taloudellista turvallisuuden tunnetta ja pelivaraa oman talouden hoitamiseen. Sen turvin pidetään myös elinkeinoelämän pyörät pyörimässä, kun ihmisillä on varaa asua lähellä työpaikkoja. Varke-tuotannon turvin autetaan myös rakennusalaa selviytymään matalasuhdanteesta.
Onneksi Varke-päivässä oli yksi puheenvuoro, joka nosti esiin juuri tuon kokonaisnäkemyksen. TVT Asunnot Oy:n toimari Teppo Forss korosti hyvinvoinnin elementtejä asuntopoliittisissa ratkaisuissa, ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyden merkitystä niukkenevien resurssien maailmassa.
Forss myös kysyi aiheellisesti, että mikä taho valtionhallinnossa nykyisin hoitaa asumisen asioita. Ei ihme, että kokonaiskäsityksen hahmottaminen on vaikeaa, kun asioiden hoito on ripotelty eri ministeriöihin. Asuntoasiat on periaatteessa nimetty ympäristöministerin rooteliin, mutta sarka on niin kapea, ettei voi odottaa tuloksia kauhallisina annoksina, kun eväät on annettu lusikalla.
Asuntopolitiikkaa ollaan nyt purkamassa
Liekkö asioiden hajauttaminen vaikuttanut myös siihen, että tutkijat puhuvat jo asuntopolitiikan purkamisesta. Tällä hallituskaudella onkin tehty jopa peruuttamattomia muutoksia, kuten vaikka Valtion asuntorahaston lakkauttaminen. Jos hieman sarkasmia heittää peliin, niin se ratkaisuhan on todella pitkäjänteinen, tosin ihan toiseen suuntaan kuin alan toimijat kaipaisivat.
Asuntorahaston varojen sulauttaminen valtion budjettiin vähentää nimittäin Varke-tuotantoa pitkälle tulevaisuuteen. Kun asuntotuotanto taistelee jatkossa taloudellisista resursseista vaikkapa sotesektorin kanssa, on selvä asia, kummalle rahaa ohjataan. Asuntorahasto perustettiin aikoinaan juuri siksi, että asuntotuotannolle olisi korvamerkittyä rahaa, eikä se olisi politiikanteon armoilla. Se oli aikaa, jolloin ymmärrettiin laajasti kohtuuhintaisen asuminen positiiviset vaikutukset yhteiskuntaan.
Asiantuntijat varoittelivat ennen tuota päätöstä, että asialla on vaikutusta erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin, joille on jatkossa yhä vähemmän asumisen vaihtoehtoja tarjolla. Samaan ryhmään kohdistuu jo nyt kasapäin kaikenlaisten leikkaustoimien haitat. Siitäkin asiasta oli Hesarissa hyvä artikkeli (HS 5.3.2026 Huono-osaisuus kasautuu)
Forss kaipaili, että kokonaisnäkemyksen aikaansaamiseksi luovuttaisiin joko tai -asenteesta ja siirryttäisiin sekä että ajatteluun. Niinpä. Asuntosektorilla se tarkoittaisi ymmärrystä, että vapaarahoitteinen ja valtion tukema tuotanto täydentävät toisiaan. Ja sitä, että koti on ensisijaisesti ihmisen elämään perusturvallisuutta luova tekijä, eikä mikään sijoitustyökalu, vaikka asuntosijoittamistakin tarvitaan.
Rakentaminen historiallisessa kuopassa
Talousnäkymistä sain ajatuksia purtavaksi Aryn seminaarissa Eteläranta 10:ssä. RT:n pääekonomisti Jouni Vihmo kertoi painavan vakuuttavasti, että rakentaminen on historiallisessa kuopassa, eikä todellakaan lähde liikkeelle ennen voimakasta talouskasvua, tai ohjausympäristön muutosta, mikä tarkoittaa politiikkakeinojen käyttöä. Tarvittaisiin muun muassa lisää rahaa valtion tukemalle asuntotuotannolle, joka on ennenkin ollut oiva keino siivittää taloutta nousuun. Rakentamisella on nimittäin melkoinen tuotannon arvo, lähes 40 miljardia euroa vuodessa näin matalasuhdanneaikanakin.
Ongelmaa selvensi niin dramaattiset diakäyrät, että hätkähdytti. Tähän markkinatilanteeseen Vihmon mukaan eivät päde enää entiset lainalaisuudet. Sanomaa viedään kuulemma eteenpäin myös eri puolueille. Toivottavasti niissä palavereissa viesti hätkähdyttää yhtä paljon.
Suomalaisten vanhat politiikkakeinot tarjolle Eurooppaan
Aryn seminaarissa painavan puheenvuoron käytti myös Y-säätiön toimari Teija Ojankoski, joka valittiin viime kesänä Euroopan komission Asumisen neuvoa-antavaan lautakuntaan. Se keskittyy erityisesti kohtuuhintaisen asumisen kehittämiseen. EU:ssa nähdään kriisiytymisen merkit asumisen korkean hinnan takia. Ongelma koskee jo keskiluokkaakin, ja kun näin on, kyseessä on talouskasvun lisäksi turvallisuudesta ja yhteiskunnallisesta vakaudesta.
Ojankoski kertoi, kuinka EU suosittelee nyt tilanteen parantamiseksi asuntopoliittisia keinoja, joita Suomessa on toteutettu menestyksekkäästi vuosikymmeniä, ja joista nyt ollaan luopumassa. Eli pitäisi jatkaa Asunto ensin periaatteen toteuttamista, tehdä pitkän aikavälin investointeja sosiaaliseen asuntotuotantoon, korostaa kuntien ja yleishyödyllisten toimijoiden roolia asuntotuottajina, tukea opiskelija-asuntotuotantoa sekä panostaa peruskorjaukseen ja energiatehokkuuteen. Myös kuntien roolia kaavoituksessa ja maanhankinnassa pitäisi korostaa.
Ojankoski varoitti, että luopumisen linja vie meitä kohti eurooppalaista nykytilannetta, jossa miljoonat ihmiset kamppailevat asunnon saatavuuden ja kohtuuhintaisuuden kanssa. Sen ilmiön seurauksina saadaan yhteiskunnallista epävakautta, turvattomuutta ja ihan taatusti häiriöitä talouskasvuun.
Vaikka Suomen asuntopolitiikka on vuosikymmeniä ollut lähinnä reaktiivista eli on reagoitu tilanteen tullen sopivalla tavalla, näin jälkikäteen katsottuna se näyttäytyy hyvin johdonmukaiselta. Vaikka poliittiset laidat ovat nähneet asioita hyvin eri tavalla, kompromissien kautta on aina löydetty yhteiskunnan kokonaisetua palveleva ratkaisu.
Minäkin kysyn Teppo Forssin tavoin, miten ihmeessä saataisiin poliittiset puolueet näkemään asiat nyt konsensushengessä. Perusasioista ollaan kuitenkin varmasti samaa mieltä; koti on jokaiselle ihmiselle tärkeä turvasatama eli asuminen luo ihmiselle keskeisesti hyvinvointia. Ja kun ihminen voi hyvin, hänellä on myös paremmat edellytykset olla tuottava kansalainen, jolloin kansantalouskin voi hyvin.
Helsingin Sanomissa uutisoitiin 18.10.2025, että vuokramarkkinat ovat poikkeuksellisessa tilassa, koska vuokrat vapaarahoitteisissa asunnoissa laskevat jo toisella vuosineljänneksellä. Todetaan myös, että sijoittajien tuottoyhtälö on nyt rikki. Syyksi vuokrien laskuun on mainittu liian runsas asuntotuotanto pääkaupunkiseudulla.
Uutisointi on ollut samansuuntaista jo pidempään. Vuokrien laskua pidetään merkkinä siitä, että markkinat ovat sekaisin. Näkökulma on nimenomaan sijoittalähtöinen. Vuokralaisten kannaltahan tilanne on hyvä, sillä vuokrat ovat olleet kohtuuttomat jo pidempään. Siitä kielii maksuhäiriöiden lisääntyminen ja myös asunnottomuuden kasvu nimenomaan taloudellisista syistä jopa työssäkäyvien osalla.
Tilannetta asukkaiden kannalta on pahentanut asumistukileikkaukset, jotka ovat vaikuttaneet siten, että monet ovat joutuneet muuttamaan pienempään ja edullisempaan asuntoon selvitäkseen asumiskuluistaan. Markkinat toimivat siis tuossa mielessä ihan markkinalogiikan mukaan. Kysyntä ei kohtaa kohtuuttoman kalliiden asuntojen osalta, ja hintaa pitääkin laskea.
Vuosikausia on toitotettu, että asumisen hinta laskee vain siten, että asuntoja on riittävästi tarjolla. On ilo nähdä, että markkinat todella toimivat siten. Se, että tilannetta pidetään poikkeuksellisena, ja ARA-tuotannon katsotaan olevan markkinoiden häiriötekijä, kertoo näkökulman kapea-alaisuudesta.
Yhteiskunnan kokonaisedun kannalta katsottuna markkinat ovat tasapainottumaan päin. Johtopäätöksenä voisi jopa esittää, että ARA-vuokra- ja asumisoikeusasuntojen tuottamista pitäisi lisätä, sillä niiden vuokrat ovat yhä edelleen merkittävästi edullisempia kuin vapaarahoitteisten asuntojen. Siten asukkaat saisivat kohtuuhintaisia asuntoja, elinkeinoelämälle varmistettaisiin työntekijöiden saaminen lähelle työpaikkoja, ja verorahoilla kustannettavat asumistukimenot pysyisivät kohtuullisina.
Päivi Karvinen
Teksti julkaistu Helsingin Sanomissa mielipidekirjoituksena 19.10.2025.
Budjettiriihessä päätettiin, että vuonna 2027 kohtuuhintaisten asuntojen tukemiseen tarkoitettuja korkotukilainavaltuuksia leikataan 365 miljoonalla eurolla. Tällä tavoin saadaan näyttämään asia siltä, että menoja on hurjasti leikattu.
Tosiasiassa ei leikata, vaan kyse on lainatakuista ja mahdollisista korkokuluista, jos korkotaso taas nousee. Talousasiantuntijat ovat jo nimenneet tämän selväksi numeroilla kikkailuksi, mitä se selkeästi onkin.
Kurjinta tässä kikkailussa on se, että nuo luvut tarkoittavat rakennettuja asuntoja eli uusien kohtuuhintaisten asuntojen määrä laskee merkittävästi. Ja vieläpä sellaisten vuokra-asuntojen, joiden hinta asukkaalle on varsinkin pääkaupunkiseudulla lähes kolmanneksen edullisempi kuin vapaarahoitteinen vuokra-asunto. Jos markkinahintaisen asunnon vuokra on Helsingissä keskimäärin noin 22 euroa neliöltä kuukaudessa, valtion tuella rakennetun asunnon keskivuokra on noin 15 euroa neliöltä.
Aiemmin ei ollut niin väliä moisilla hinnoilla, kun asumistuella pystyi paikkaamaan tilannetta, mutta näin ei enää ole, koska vuoden 2024 keväällä hallitus päätti leikata reippaasti asumistukia. Opiskelijoiden asumistukea leikattiin puolestaan nyt elokuussa. Kovin ristiriitaiselta tuntuu sekin, että kun nuo valtion tukemat asunnot ovat niin paljon edullisempia asukkaille, miksi niiden rakentamista ei tueta, jotta oikeasti saataisiin myös asumistukimenoja kuriin.
Hallitus onneksi nosti vuodella 2026 korkotukivaltuutusta aiemmin kaavaillusta. Syynä oli rakennusalan ahdinko tässä matalasuhdanteessa. Toivottavasti korjausliike tehdään myös vuodelle 2027, vaikka se onkin vaikeampaa, kun kaavailtu leikkaus on niin hurja.
Suomalaisessa asuntopolitiikassa on jo vuosikymmeniä uskottu markkinaehtoisuuden voimaan. Nyt se tuntuu saavuttavan joko tai -tilanteen, kun valtion tukemasta asuntotuotannosta halutaan päästä kokonaan eroon. Se on harmillista, sillä muualta maailmasta on selkeitä esimerkkejä siitä, kuinka pelkkä markkinaehtoisuus aiheuttaa asuntopulaa, nostaa asumisen hintaa asukkaille ja lisää asunnottomuutta.
Niistä on jo selkeitä merkkejä Suomessakin. Jopa rakennusteollisuuden edunvalvojat varoittavat tulevasta asuntopulasta, ellei valtion tukeman asuntotuotannon avulla saada pidettyä tuotantoa yllä vuonna 2027. Asunnottomuuskin on jo lähtenyt kasvuun, ja pienituloisilta ihmisiltä menee jo puolet käteen jäävästä tulosta asumiseen.
Meidän kannattaisi ottaa askel taaksepäin ja alkaa ajatella taas enemmän sekä että -ajattelun tavoin. Vapaarahoitteista asuntotuotantoa tarvitaan totta kai, ja se on varmasti jatkossakin pääosassa. Sen rinnalle tarvitaan kuitenkin valtion tukemaa asuntotuotantoa, jotta rakentajille ja siihen toimintaan liittyvillä alihankkijoille riittäisi töitä, ja asukkailla olisi hyvät asumisen edellytykset sekä valinnan mahdollisuus asuinpaikan osalta. Näillä toimin varmistettaisiin ihmisille toivo ja eteenpäin menemisen fiilis, mikä on tärkeää myös yhteiskuntarauhan kannalta. Toivossa kasvaa myös tuottavuus, minkä perään nyt kovasti huudellaan Suomessa.
Sain Ympäristöministeriön tiedotteen, jossa kerrottiin tuoreesta raportista, jossa selvitettiin vuokra-asunnoissa tapahtuvia häätöjä. Ne ovat lisääntyneet 50 prosenttia neljässä vuodessa. Tiedotteessa ollut ympäristö- ja ilmastoministeri Sari Multalan kommentti vilkastutti verenkiertoani, kun Multala loihe lausumaan näin:
”Häätöjen selkeä kasvu vuodesta 2022 alkaen on huolestuttavaa ja on arvokasta, että raportin myötä meillä on nyt tarkempaa tietoa häädetyistä henkilöistä ja häätöjen taustatekijöistä. Olennainen tieto on, että häädöt valtion tukemista vuokra-asunnoista ovat yleisempiä kuin markkinaehtoisista vuokra-asunnoista. Toivon, että valtion tukeman vuokra-asumisen toimijat yleishyödyllisinä ja yhteiskunnan tukea saavina organisaatioina tarttuisivat kunnianhimoisesti häätöjen vähentämiseen, sanoo ympäristö- ja ilmastoministeri Sari Multala.”
Pyörittelin silmiäni erityisesti tuon viimeisen lauseen osalta. On aivan käsittämätöntä, että ministeri sysää yleishyödyllisille yhtiöille vastuun asiasta, jonka hallitus päätöksillään on aikaansaanut. Kuten selvityksessäkin todetaan häädöt ovat todellakin lisääntyneet erityisesti vuodesta 2022 lähtien eli siis tämän hallituksen toimintakaudella. Yleishyödyllisten toimijoiden mukaan ongelma on kärjistynyt erityisesti viime vuonna voimaanastuneiden sosiaali- ja asumistukileikkausten myötä.
Yhtiöt ovat raportoineet, että häätöjen lisäksi myös yhtiöiden vuokrasaatavat ovat lisääntyneet. Jos Multala olisi tehnyt taustatyönsä kunnolla, hän tietäisi, että yhtiöt tekevät jo nyt kaikkensa, että joka ikinen häätö vältettäisiin, sillä se on myös yhtiön etu sen lisäksi, että häätö on aina asukkaalle raskas asia. Yhtiöillä ei ole ollut varaa minkäänlaisiin turhiin kuluihin enää sen jälkeen, kun lainojen korkotaso ja inflaatio lähtivät kasvuun Ukrainan sodan myötä.
Sekin harmitti, että ministeri antoi ymmärtää, että valtion tukemissa asunnoissa on ikään kuin enemmän häätöjä. Kohtuuhintaisten vuokra- ja asumisoikeustalojen omistajat – Kova ry:n tiedotteesta luin, että valtion tukemista vuokra-asunnoista häädettiin neljässä vuodessa noin 1 500 henkilöä ja markkinaehtoisista vuokra-asunnoista noin 2 600 henkilöä. Toki viimeksi mainittuja asuntoja on määrällisesti enemmän. Häädettyjen henkilöiden määrä on kuitenkin Kovan mukaan pysytellyt valtion tukemissa vuokra-asunnoissa viimeisen kymmenen vuoden ajan vakaana, mutta samaan aikaan markkinaehtoisista vuokra-asunnoista häädettyjen lukumäärä on lähes kaksinkertaistanut.
Asiat saa näyttämään ihan eriltä, kun tietoja esittää valikoiden. Tämä hallitus haluaa nähdä valtion tukeman asuntotuotannon epäedullisessa valossa. Vastenmielisintä on kuitenkin se, että omista toimista ei oteta vastuuta.
Hallitus kaavailee asuntolainoitukseen muutoksia, joiden mukaan laina-aika pitenisi jopa 35 vuoteen ja lainakatto voisi olla laskusuhdanteessa kaikilla 95 % kuten se on nyt ensiasunnon ostajilla. Näillä toimin halutaan vilkastuttaa asuntokauppaa.
Ei ole montaa vuotta siitä, kun lainansaantia kiristettiin ihan hyvästä syystä eli kansalaisten liiallisesta velkaantumisesta johtuen ja löysän rahan vaikutuksista asuntojen hintojen nousuun. Jos tilanne olisi se, että asuntoja olisi todella runsaasti tarjolla pitkälle tulevaisuuteen, tuo toimenpide voisi olla ihan perusteltu, mutta näin ei ole. Näköpiirissä on jo lähitulevaisuudessa asuntopula, koska asuntorakentaminen on romahtanut. Hallituksen toimin myös valtion tukemaa asuntotuotantoa on ajettu alas ihan urakalla, koska vannotaan markkinaehtoisen asuntotuotannon nimiin.
Alalla markkinauskoisten (myös nykyisen hallituksen) paljon käyttämä mantra on, että asumisen hinta laskee vain sitä kautta, että asuntotuotantoa on riittävästi. Ja että valtion tukemaan tuotantoon pitäisi satsata vain matalasuhdanteessa. Ei voi kuin ihmetellä sitä, että miksi sitten tässä matalasuhdanteessa päinvastoin ajetaan alas valtion tukemaa tuotantoa ja tietoisesti lisätään asuntopulaa lähitulevaisuudessa. Samalla tavalla ihmettelen, että otettaisiin taikurinhatusta tällainen lainakevennyksen kikkakolmonen käyttöön. Kikka, joka väistämättä nostaisi asuntojen hintoja, koska kysyntä kasvaisi vieläpä juuri silloin, kun kasvukeskuksissa on suuri asuntopula rakentamisen romahtamisen takia.
Tällaisilla kikkakolmosilla häivytetään se tosiasia, että juurisyihin ei haluta puuttua. Se juurisyy on nimenomaan riittämätön asuntotuotanto. Siinä markkinauskoiset ovat todellakin oikeassa, että vain riittävän tuotannon kautta asumisen hinta voi laskea. Ongelmana vain on, että pelkästään markkinaehtoista asuntotuotantoa ei tule koskaan olemaan riittävästi, koska se on markkinoiden toimintalogiikan vastaista. Tuotteita tehdään vain niin kauan kuin niistä saadaan riittävästi tuottoa. Se on nähty tässäkin suhdannetilanteessa. Siksi tarvitaan markkinaehtoisen asuntotuotannon rinnalle valtion tukemaa tuotantoa, jotta asuntotuotanto pysyy tasaisena ja asumisen hinta ja laatu edes jollain kohtuullisella tasolla eritysesti niille, jotka eivät voi ostaa omaa asuntoa. Heitä on jo yhä enemmän myös keskiluokassa.
Tällaisten kikkailujen sijaan hallituksella olisi erinomainen keino parantaa esimerkiksi nuorten asumispolulla etenemistä vuokra-asumisesta omistusasumiseen pyörtämällä päätös asumisoikeusasuntojen lainoituksen lopettamisesta. Mikään fakta ei nimittäin puolla sitä, että se tuotanto olisi valtiolle taloudellinen riski, kuten hallitus väittää. Asunnot sijaitsevat paikoilla, joilla kysyntä on taattu myös tulevaisuudessa, ja niitä voidaan tarvittaessa vuokrata. Järjestelmää voisi mieluummin pyrkiä kehittämään sen sijaan että se yritetään ajaa alas. Sitä myös asukkaat haluavat. He kokevat asoasumisen erinomaiseksi asumismuodoksi.
Olen kauhistellut sitä, kuinka lyhytnäköistä asuntopolitiikkaa tämä hallitus toteuttaa yhteiskunnan kannalta, mutta sen sijaan täytyy antaa tunnustusta siitä, että he toimivat linjakkaasti. Tämäkin asuntolainaesitys on täysin linjassa pelkkään markkinaehtoisuuteen luottamisen kanssa. Toimi kerrallaan riskejä myös asumisessa siirretään asukkaan harteille ilmeisesti ajatuksella, että jokainen on oman onnensa seppä. Tälläkö tavalla saadaan rakennettua vahva ja erityisesti välittävä Suomi?
Haastattelin taannoin sosiaalityön yliopistolehtori Jarkko Rasinkangasta. Haastattelusta jäi erityisesti mieleen Jarkon lausumana, että myös asumisen sektorilla kaikkien pitäisi voida kokea, että systeemi hyödyttää heitä jollain lailla. Kommentti liittyi hallituksen päätökseen asumistuen leikkauksista, jotka ovat pahasti horjuttaneet pienituloisten toimeentuloa, eikä työllisyystilanne olekaan paikannut tilannetta, kuten hallitus toiveikkaasti ajatteli tehdessään päätöstä. Jäljelle ovat jääneet vain leikkausten vaikutukset, mikä on selkeästi lisännyt eriarvoisuuden tunnetta pienituloisten keskuudessa.
Nyt hallitus on puoliväliriihessä päättänyt alentaa suurituloisten verotusta dynaamisiin talousvaikutuksiin perustuen. Asiantuntijat ovat varoitelleet, että toimenpide sisältää pahoja riskejä, että ei ole kirkossa kuulutettu, että veroale todella aktivoi suurituloisia kansalaisia työmarkkinoilla tilanteessa, jossa maailmanpolitiikan tiekin on täynnä epämiellyttäviä ylläreitä. Ja että on numeroiden kaunistelua rahoittaa toimi Valtion eläkerahastoon rahastoiduilla varoilla eli että lainataan rahastolta, jotta saadaan homma näyttämään siltä, että valtion velka ei kasva. Kyse on kuitenkin lopulta samasta asiasta, lainanotosta.
Kaikkien meidän puolesta toivon, että hallituksen hurja riskinotto kannattaa. Jos riskit laukeavat, laskun maksamme me kansalaiset tavalla tai toisella, joko lisäleikkauksien tai verojen kautta. Ja sen homman joutuu tekemään tulevat hallitukset. Yrittäjänä toki tiedän, että riskejä pitää ottaa, ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että positiivista fiilistä on hyvä saada aikaan tavalla tai toisella, mutta nyt tuntuu kyllä taiteilulta liian kaltevalla pinnalla.
Riskinä on, että eriarvoisuuden tunne kasvaa entisestään, mikä vaikuttaa Rasinkankaan mukaan kansalaisten luottamukseen niin toinen toisiaan kuin myös instituutioita kohtaan. Luottamus on kuitenkin se liima, jota me tarvitsemme näin pienenä kansana eteenpäin menoon. Kaikkien pitää voida hyvin, jotta jokainen kokee arvokkaaksi tehdä töitä tämän maan rakentamiseksi, ja tarvittaessa myös puolustaa maata.
Kuulin juuri Kovan päivän illan esityksessä Suomen kuvalehden toimittaja Robert Sundmanin suusta, että jos jutun otsikkoon laitetaan kysymysmerkki, se tarkoittaa kieltävää vastausta. Tuo kysymysmerkki kertonee nyt kantani siihen, miltä minun mielestäni näyttää nykypolitiikan suunta, ei kovin vahvan ja välittävän Suomen rakentamiselta. Eriarvoistumisen tunne on kasvanut ikävällä tavalla tämän hallituksen tähänastisten päätösten myötä, eikä kaikki tunne enää pysyvänsä mukana. Siitä kertoo rajua kieltään esimerkiksi se, että asunnottomuus on kasvanut tällä hallituskaudella jopa työssäkäyvien parissa.
Todella toivon, että hallitus onnistuu nyt riskinotossaan, ettei yhä useampi putoa kelkasta ja tuleville sukupolville kasvateta alati kohtuuttomampaa taloudellista ja sosiaalista taakkaa.
Helmikuun alussa julkistettiin uusi asuntopoliittinen kirja, jonka tekemisessä minulla on ollut ilo olla mukana. Koti, yksilö ja yhteiskunta – Näkökulmia kohtuuhintaiseen vuokra-asumiseen -kirjan tekemisen lähtökohtana oli tuoda alalle jatkuvasti lisääntyvän joko tai -ajattelun sijaan hieman laajempaa näkökulmaa.
Kirjaa tehtiin kolmatta vuotta. Vaikka aloittaessa mietin, että mahtaakohan kirja olla ajankohtainen enää julkaisuvaiheessa, niin nyt kirja tuntuu vielä enemmän ajankohtaiselta. Kaikilla politiikan saroilla on ikävä kyllä lisääntynyt mustavalkoinen ajattelu, jossa toisin ajattelevan näkökulmia ei edes kuunnella.
Niin on asian laita ollut jo pitkään myös asuntopolitiikassa. Leirijako menee valtion tukeman ja vapaarahoitteisen asuntotuotannon välissä, vaikka järkevämpää olisi ymmärtää, että kaikkien kannalta olisi edullisempaa istua yhteisen leirinuotion äärellä. Tuon ymmärryksen lisäämistä kirjamme koettaa nyt lisätä.
Minun roolini kirjan sisällöntuotannossa oli haastatella 15 asiantuntijaa. Erittäin mielenkiintoinen tehtävä, sillä sain tavata hyvin monella tavalla asuntomarkkinoista ajattelevia ihmisiä, ja sain itsellenikin uusia näkökulmia.
Esimerkiksi tulin ymmärtämään kuinka liika yhteiskunnan vuokralaistuminen on pitkällä tähtäimellä kansantaloudellinen ongelma, jos ikääntyvistä yhä suurempi osa tulee olemaan asumistukien tarpeessa. Tai kuinka tutkijoita haastatellessa tajusin, kuinka vähän meillä on Suomessa asumisen tutkimusta. Päätöksiä tehdään kovin huterin perustein.
Erityisen antoisaa ja myös haastavaa oli päästä haastattelemaan heitä, jotka ajattelevat valtion tukemasta asuntotuotannosta toisella tavalla. Minähän kuulun niin sanottuihin ara-uskovaisiin, ja haluaisin laajentaa valtion tukeman tuotannon edut keskituloisillekin ihmisille.
Sain tehdä omaa tietämystäni hyödyntäen haastateltaville hankalia kysymyksiä, joiden myötä hekin joutuivat ajattelemaan toisin, ihan niin kuin minäkin heidän vastaustensa myötä. Lopulta haastattelut ja niiden tuotokset olivat nimenomaan sekä että -henkisiä, ei puolesta eikä vastaan, vaan laaja-alaisesti asioita pohdiskelevia. Hyvä niin.
Kuuntelin menneellä viikolla täällä Las Palmasissa etänä Asuntoreformiyhdistyksen vaaliseminaaria, jossa Y-säätiön kansainvälisten asioiden päällikkö Juha Kahila nosti esiin, että asunnottomuus on ikävä kyllä lähtenyt lisääntymään Suomessa. Kahila peräänkuulutti kokonaisnäkemyksen merkitystä politiikanteossa.
Itse laittaisin yhtäläisyysmerkit kokonaisnäkemyksen, laaja-alaisen ajattelun ja erilaisten näkemysten yhteensovittamisen kanssa. Sillä tavoin Suomessa on asuntopolitiikkaa hoidettu todella hyvin tuloksin vuosikymmeniä.
Toivottavasti meidän kirjamme on edes pienen askeleen verran yhdistämässä leirinuotioita. Pienellä maalla ei minun mielestäni olisi oikein muuhun varaa.
Ympäristöministeriön asettama työryhmä antoi tammikuussa suosituksensa valtion tukeman asuntotuotannon ja sitä koskevan hallinnoinnin kehittämiseksi. Johtopäätöksenä esitetyistä muutoksista voi todeta, että asukkaille muutokset eivät lupaa hyvää, sillä asuminen ara-asunnoissa tulee kallistumaan sekä uusien ehtojen mukaan rakennettavissa asunnoissa että tasausjärjestelmän takia myös vanhoissa asunnoissa.
Työryhmän esittämät asiat ovat suosituksia, mutta niistä tulee taatusti suurimmasta osasta myös päätöksiä. Sen verran hanakasti nykyhallitus on myllertänyt myös asuntopolitiikan saralla.
Aloitan isoimmasta muutoksesta eli pitkän korkotukilainan takaisinmaksun lyhentämisestä 40 vuodesta 30 vuoteen. Jokainen asuntolainan omistaja tietää, että jos laina-aika lyhenee neljänneksen, kuukausierä kasvaa merkittävästi. Niin tulee käymään myös näissä lainoissa. Kysyin työryhmän vetäjältä tiedotustilaisuudessa, että onko asumiskulujen kasvua otettu asukkaiden kannalta huomioon, varsinkin nyt, kun juuri on leikattu asumistukiakin.
On kuulemma huomioitu, mutta vaikutuksen arvioidaan pieneksi. Olivatkohan kysyneet asiaa ara-asuntojen tuottajilta. Minä kysyin ja sain kuulla, ettei vaikutus suinkaan ole pieni, vaan niin kriittinen, että hankkeita todennäköisesti jää tekemättä sen takia, että vuokra nousee liian kovaksi. Eli toimenpiteellä varmistetaan tehokkaasti se työryhmän suositus, että valtion tukemaa asuntotuotantoa tulee vähentää.
Asumisen laatu heikkenee
Asumisen hintaan vaikuttaa varmasti myös se, että jatkossa pysäköintiratkaisut esitetään toteutettavaksi markkinaehtoisesti myös ara-kohteissa. Kustannuksia hillitsemään lienee tarkoitettu se, että valtion tukemalla tuotannolla ei jatkossa pitäisi olla muusta asuntorakentamisesta poikkeavia vaatimuksia eli sen ei pitäisi poiketa laadullisesti markkinaehtoisesta tuotannosta.
Vapaarahoitteisten asuntojen keskipinta-ala on kymmenessä vuodessa pienentynyt kymmenen neliötä, kun taas ara-asuntojen koko on pysynyt asumisen ja asuntojen kalustamisen kannalta toimivampana eli keskipinta-ala ei ole pienentynyt. Ara-taloissa edellytetään rakennettavaksi myös asukkaiden yhteistoimintaa edistäviä tiloja kuten kerhotiloja. Ara-tuotannossa on myös korkeat laatuvaatimukset kestävän kehityksen mukaiseen rakentamiseen. Valtion tukema asuntotuotanto on myös kautta aikain ollut edellä kävijä erilaisissa pilottihankkeissa, jotka ovat vieneet asumista laadukkaampaan suuntaan.
Kovin vikaan en varmasti ennusta, jos totean, että työryhmän esitykset vievät ara-asumisesta kaiken tuon mennessään. Ja kannattaa huomata, että kaikki tuo on saatu aikaan hintaan, joka on tuottanut esimerkiksi Helsingissä kolmanneksen edullisemmat vuokrat kuin vapaarahoitteisissa vuokra-asunnoissa.
Segregaation ehkäisyyn ei ole tulossa työkaluja
Entäpä sitten segregaation ehkäisy, jolle on oikeaa tarvetta isoissa kaupungeissa. Totta on, että alueellista eriarvoistumista ehkäistään ennen kaikkea muilla kuin asuntopolitiikalla, mutta asumisella on tärkeä merkitys asiassa varsinkin nyt, kun eriarvoistumista kiihdytetään muilla politiikan saroilla.
Työryhmä esittää, että valtion tukemalla asuntotuotannolla on merkitystä segregaation ehkäisyssä, mutta esittää keinoiksi kunnille lähinnä vain ohjeistusta, joka on jo joka kunnan tiedossa. Hallitus on jo ottanut kunnilta pois kaikkein parhaimman segregaation ehkäisemiseen käytetyn työvälineen lakkauttamalla asumisoikeusasunnoille suunnatun valtion tuen eli lakkauttamalla vuoden 2026 alusta ko. uudistuotannon. Tilalle työryhmä esittää lyhyellä korkotuella rakennutettavia omaksi lunastettavia vuokra-asuntoja. Ongelman vain on, että niille pitäisi löytää kysyntää alueilla, joilta asukkaat eivät halua ostaa omistusasuntoja. Tuottajiakin pitäisi löytää tuotteelle, joka on sukua menneisyyden osaomistusasumiselle. Niitä ei tuotettu kourallista enempää, koska kysyntää ei ollut, ja hallinnointi oli vaikeaa.
Lyhyen korkotuen vuokra-asuntoja puolestaan haluttaisiin jatkossa käyttää ensisijaisesti suhdannetyökaluna matalasuhdanteessa. Asukkaan kannalta on jälleen se ongelma, että nuo asunnot ovat heti kättelyssä kalliimpia kuin pitkällä korkotuella rakennutetut. Ja kymmenen vuoden jälkeen noista asunnoista tulee vielä kalliimpia, kun rajoitukset poistuvat.
Nyt siis tehdään kovalla kädellä vuokra-asumista kalliimmiksi. Tämä palvelee sijoittajia totta kai, mutta asukkaalle on luvassa kovempia aikoja. Jos asiaa mietitään asumistuen näkövinkkelistä, niin paineet menojen kasvuun sillä saralla tulevat kasvamaan, ja jos lisätukea ei heru, kasvavat kustannukset kaatuvat asukkaiden maksettavaksi.
Opiskelijoille tarjolla vanhakantaista ajattelua
Erityisasumisen osalta vammaisten ja ikäihmisten asumiseen on jatkossakin jonkin verran investointiavustuksia tarjolla. Hyvä niin, mutta opiskelijoille kyyti on rahoituksen osalta yhtä kylmää kuin tavan vuokralaisille; vuokrat tulevat SYL:n ja SAMOK:in laskelmien mukaan nousemaan kovasti.
Työryhmä tosin esittää opiskelijoille porkkanaa, joka henkii vahvasti menneen maailman asennemaailmaa. Tiedän Hoasille historia-artikkeleita tehneenä, että opiskelijat ovat jo pitkään vastustaneet soluasumista, koska se ei ole aitoa yhteisöllistä asumista, vaan epämieluisaa, rauhatonta ja opiskeluja hidastavaa pakkokimppa-asumista. Nyt työryhmä esittää, että soluasuntojen rakentamiseen kyllä heruu tukea. Kuulen korvissani kuinka työryhmässä entiset nuoret ovat todenneet, että kyllä soluasuminen kelpasi asumiseen ennenkin, ja että opiskeluaika on vain väliaikaista, joten se saa kelvata nytkin. Nyt se tosin paketoidaan yhteisöllisyyden kauniiseen ajatukseen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ara-kiinteistöt eivät ole valtiolle riski
Ara-järjestelmän muutosta perustellaan nyt sillä, että valtion taloudellista riskiä pitää pienentää. Kohtuuhintaisten vuokra- ja asumisoikeustalojen omistajat ry – KOVAn esiin tuomassa analyysissä nostettiin esiin, että ara-kiinteistöjen kiinteistövakuudet ovat 1,3-kertaiset valtion takauksiin nähden, ja kun vakuuksien määrät ylittävät takauksien määrät, korkotukilainoihin ei liity oleellisia riskejä. Eli se siitä perustelusta.
En kiellä, etteikö ara-järjestelmä kaipaisi muutosta, mutta sitä ei pitäisi tehdä pienituloisten asukkaiden kustannuksella, kuten nyt ehdotetaan. Esimerkiksi korkotukilainojen takaisinmaksun etupainotteisuuden lisääminen on hyvä asia, jotta korjaustoimintaan pystyttäisiin varautumaan taloudellisesti oikea-aikaisesti. Samalla laina-aikaa ei kuitenkaan saisi lyhentää, jotta vuokrat saataisiin pidettyä kohtuullisemmalla tasolla. Myöskään valtion roolia kiinteistöjen korjaamisen rahoittamisessa ei pitäisi vähentää muuttaen sitä markkinaehtoiseksi, sillä se tekee vuokrakehityksestä epävakaampaa.
Ara-asunnot ovat tuoneet taloudellista turvaa pienituloisille
Valtion mukanaolon pointti lainoituksessa on ollut nimenomaan sen mukanaan tuoma turvallisuus. Asukkaiden ei ole tarvinnut pelätä yhtäkkisiä kustannusnousuja. Pienituloiset asukkaat tarvitsevat valtion tukemia asuntoja, koska monellakaan ei ole taloudellista puskuria kestää ylläreitä samalla tavalla kuin hyvin toimeentulevilla.
Kokonaisuudessaan työryhmän esitys tuntuu muutenkin kovin vähän pienituloisten ihmisten arkea tunnistavalta tai ainakaan ymmärtävältä. Siinä puhuu sijoittajamaailman henki, joka ikävä kyllä on ollut pyrkinyt valtaan asuntopolitiikassa jo vuosikausia, mutta nyt se on puhjennut sellaiseen kukkaan, etten ole moista 30 vuotisella urallani nähnyt. Sen kuitenkin tiedän kokemukseni ja yhteiskunnallisen ymmärrykseni pohjalta, että tällä politiikalla on pitkät seuraukset niin asumisen kohtuuttoman kallistumisen, ylisukupolvisen köyhyyden lisääntymisen kuin segregaation voimistumisen osalta. Toivottavasti olen väärässä!
