Sain Ympäristöministeriön tiedotteen, jossa kerrottiin tuoreesta raportista, jossa selvitettiin vuokra-asunnoissa tapahtuvia häätöjä. Ne ovat lisääntyneet 50 prosenttia neljässä vuodessa. Tiedotteessa ollut ympäristö- ja ilmastoministeri Sari Multalan kommentti vilkastutti verenkiertoani, kun Multala loihe lausumaan näin:
”Häätöjen selkeä kasvu vuodesta 2022 alkaen on huolestuttavaa ja on arvokasta, että raportin myötä meillä on nyt tarkempaa tietoa häädetyistä henkilöistä ja häätöjen taustatekijöistä. Olennainen tieto on, että häädöt valtion tukemista vuokra-asunnoista ovat yleisempiä kuin markkinaehtoisista vuokra-asunnoista. Toivon, että valtion tukeman vuokra-asumisen toimijat yleishyödyllisinä ja yhteiskunnan tukea saavina organisaatioina tarttuisivat kunnianhimoisesti häätöjen vähentämiseen, sanoo ympäristö- ja ilmastoministeri Sari Multala.”
Pyörittelin silmiäni erityisesti tuon viimeisen lauseen osalta. On aivan käsittämätöntä, että ministeri sysää yleishyödyllisille yhtiöille vastuun asiasta, jonka hallitus päätöksillään on aikaansaanut. Kuten selvityksessäkin todetaan häädöt ovat todellakin lisääntyneet erityisesti vuodesta 2022 lähtien eli siis tämän hallituksen toimintakaudella. Yleishyödyllisten toimijoiden mukaan ongelma on kärjistynyt erityisesti viime vuonna voimaanastuneiden sosiaali- ja asumistukileikkausten myötä.
Yhtiöt ovat raportoineet, että häätöjen lisäksi myös yhtiöiden vuokrasaatavat ovat lisääntyneet. Jos Multala olisi tehnyt taustatyönsä kunnolla, hän tietäisi, että yhtiöt tekevät jo nyt kaikkensa, että joka ikinen häätö vältettäisiin, sillä se on myös yhtiön etu sen lisäksi, että häätö on aina asukkaalle raskas asia. Yhtiöillä ei ole ollut varaa minkäänlaisiin turhiin kuluihin enää sen jälkeen, kun lainojen korkotaso ja inflaatio lähtivät kasvuun Ukrainan sodan myötä.
Sekin harmitti, että ministeri antoi ymmärtää, että valtion tukemissa asunnoissa on ikään kuin enemmän häätöjä. Kohtuuhintaisten vuokra- ja asumisoikeustalojen omistajat – Kova ry:n tiedotteesta luin, että valtion tukemista vuokra-asunnoista häädettiin neljässä vuodessa noin 1 500 henkilöä ja markkinaehtoisista vuokra-asunnoista noin 2 600 henkilöä. Toki viimeksi mainittuja asuntoja on määrällisesti enemmän. Häädettyjen henkilöiden määrä on kuitenkin Kovan mukaan pysytellyt valtion tukemissa vuokra-asunnoissa viimeisen kymmenen vuoden ajan vakaana, mutta samaan aikaan markkinaehtoisista vuokra-asunnoista häädettyjen lukumäärä on lähes kaksinkertaistanut.
Asiat saa näyttämään ihan eriltä, kun tietoja esittää valikoiden. Tämä hallitus haluaa nähdä valtion tukeman asuntotuotannon epäedullisessa valossa. Vastenmielisintä on kuitenkin se, että omista toimista ei oteta vastuuta.
Hallitus kaavailee asuntolainoitukseen muutoksia, joiden mukaan laina-aika pitenisi jopa 35 vuoteen ja lainakatto voisi olla laskusuhdanteessa kaikilla 95 % kuten se on nyt ensiasunnon ostajilla. Näillä toimin halutaan vilkastuttaa asuntokauppaa.
Ei ole montaa vuotta siitä, kun lainansaantia kiristettiin ihan hyvästä syystä eli kansalaisten liiallisesta velkaantumisesta johtuen ja löysän rahan vaikutuksista asuntojen hintojen nousuun. Jos tilanne olisi se, että asuntoja olisi todella runsaasti tarjolla pitkälle tulevaisuuteen, tuo toimenpide voisi olla ihan perusteltu, mutta näin ei ole. Näköpiirissä on jo lähitulevaisuudessa asuntopula, koska asuntorakentaminen on romahtanut. Hallituksen toimin myös valtion tukemaa asuntotuotantoa on ajettu alas ihan urakalla, koska vannotaan markkinaehtoisen asuntotuotannon nimiin.
Alalla markkinauskoisten (myös nykyisen hallituksen) paljon käyttämä mantra on, että asumisen hinta laskee vain sitä kautta, että asuntotuotantoa on riittävästi. Ja että valtion tukemaan tuotantoon pitäisi satsata vain matalasuhdanteessa. Ei voi kuin ihmetellä sitä, että miksi sitten tässä matalasuhdanteessa päinvastoin ajetaan alas valtion tukemaa tuotantoa ja tietoisesti lisätään asuntopulaa lähitulevaisuudessa. Samalla tavalla ihmettelen, että otettaisiin taikurinhatusta tällainen lainakevennyksen kikkakolmonen käyttöön. Kikka, joka väistämättä nostaisi asuntojen hintoja, koska kysyntä kasvaisi vieläpä juuri silloin, kun kasvukeskuksissa on suuri asuntopula rakentamisen romahtamisen takia.
Tällaisilla kikkakolmosilla häivytetään se tosiasia, että juurisyihin ei haluta puuttua. Se juurisyy on nimenomaan riittämätön asuntotuotanto. Siinä markkinauskoiset ovat todellakin oikeassa, että vain riittävän tuotannon kautta asumisen hinta voi laskea. Ongelmana vain on, että pelkästään markkinaehtoista asuntotuotantoa ei tule koskaan olemaan riittävästi, koska se on markkinoiden toimintalogiikan vastaista. Tuotteita tehdään vain niin kauan kuin niistä saadaan riittävästi tuottoa. Se on nähty tässäkin suhdannetilanteessa. Siksi tarvitaan markkinaehtoisen asuntotuotannon rinnalle valtion tukemaa tuotantoa, jotta asuntotuotanto pysyy tasaisena ja asumisen hinta ja laatu edes jollain kohtuullisella tasolla eritysesti niille, jotka eivät voi ostaa omaa asuntoa. Heitä on jo yhä enemmän myös keskiluokassa.
Tällaisten kikkailujen sijaan hallituksella olisi erinomainen keino parantaa esimerkiksi nuorten asumispolulla etenemistä vuokra-asumisesta omistusasumiseen pyörtämällä päätös asumisoikeusasuntojen lainoituksen lopettamisesta. Mikään fakta ei nimittäin puolla sitä, että se tuotanto olisi valtiolle taloudellinen riski, kuten hallitus väittää. Asunnot sijaitsevat paikoilla, joilla kysyntä on taattu myös tulevaisuudessa, ja niitä voidaan tarvittaessa vuokrata. Järjestelmää voisi mieluummin pyrkiä kehittämään sen sijaan että se yritetään ajaa alas. Sitä myös asukkaat haluavat. He kokevat asoasumisen erinomaiseksi asumismuodoksi.
Olen kauhistellut sitä, kuinka lyhytnäköistä asuntopolitiikkaa tämä hallitus toteuttaa yhteiskunnan kannalta, mutta sen sijaan täytyy antaa tunnustusta siitä, että he toimivat linjakkaasti. Tämäkin asuntolainaesitys on täysin linjassa pelkkään markkinaehtoisuuteen luottamisen kanssa. Toimi kerrallaan riskejä myös asumisessa siirretään asukkaan harteille ilmeisesti ajatuksella, että jokainen on oman onnensa seppä. Tälläkö tavalla saadaan rakennettua vahva ja erityisesti välittävä Suomi?
Haastattelin taannoin sosiaalityön yliopistolehtori Jarkko Rasinkangasta. Haastattelusta jäi erityisesti mieleen Jarkon lausumana, että myös asumisen sektorilla kaikkien pitäisi voida kokea, että systeemi hyödyttää heitä jollain lailla. Kommentti liittyi hallituksen päätökseen asumistuen leikkauksista, jotka ovat pahasti horjuttaneet pienituloisten toimeentuloa, eikä työllisyystilanne olekaan paikannut tilannetta, kuten hallitus toiveikkaasti ajatteli tehdessään päätöstä. Jäljelle ovat jääneet vain leikkausten vaikutukset, mikä on selkeästi lisännyt eriarvoisuuden tunnetta pienituloisten keskuudessa.
Nyt hallitus on puoliväliriihessä päättänyt alentaa suurituloisten verotusta dynaamisiin talousvaikutuksiin perustuen. Asiantuntijat ovat varoitelleet, että toimenpide sisältää pahoja riskejä, että ei ole kirkossa kuulutettu, että veroale todella aktivoi suurituloisia kansalaisia työmarkkinoilla tilanteessa, jossa maailmanpolitiikan tiekin on täynnä epämiellyttäviä ylläreitä. Ja että on numeroiden kaunistelua rahoittaa toimi Valtion eläkerahastoon rahastoiduilla varoilla eli että lainataan rahastolta, jotta saadaan homma näyttämään siltä, että valtion velka ei kasva. Kyse on kuitenkin lopulta samasta asiasta, lainanotosta.
Kaikkien meidän puolesta toivon, että hallituksen hurja riskinotto kannattaa. Jos riskit laukeavat, laskun maksamme me kansalaiset tavalla tai toisella, joko lisäleikkauksien tai verojen kautta. Ja sen homman joutuu tekemään tulevat hallitukset. Yrittäjänä toki tiedän, että riskejä pitää ottaa, ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että positiivista fiilistä on hyvä saada aikaan tavalla tai toisella, mutta nyt tuntuu kyllä taiteilulta liian kaltevalla pinnalla.
Riskinä on, että eriarvoisuuden tunne kasvaa entisestään, mikä vaikuttaa Rasinkankaan mukaan kansalaisten luottamukseen niin toinen toisiaan kuin myös instituutioita kohtaan. Luottamus on kuitenkin se liima, jota me tarvitsemme näin pienenä kansana eteenpäin menoon. Kaikkien pitää voida hyvin, jotta jokainen kokee arvokkaaksi tehdä töitä tämän maan rakentamiseksi, ja tarvittaessa myös puolustaa maata.
Kuulin juuri Kovan päivän illan esityksessä Suomen kuvalehden toimittaja Robert Sundmanin suusta, että jos jutun otsikkoon laitetaan kysymysmerkki, se tarkoittaa kieltävää vastausta. Tuo kysymysmerkki kertonee nyt kantani siihen, miltä minun mielestäni näyttää nykypolitiikan suunta, ei kovin vahvan ja välittävän Suomen rakentamiselta. Eriarvoistumisen tunne on kasvanut ikävällä tavalla tämän hallituksen tähänastisten päätösten myötä, eikä kaikki tunne enää pysyvänsä mukana. Siitä kertoo rajua kieltään esimerkiksi se, että asunnottomuus on kasvanut tällä hallituskaudella jopa työssäkäyvien parissa.
Todella toivon, että hallitus onnistuu nyt riskinotossaan, ettei yhä useampi putoa kelkasta ja tuleville sukupolville kasvateta alati kohtuuttomampaa taloudellista ja sosiaalista taakkaa.
Helmikuun alussa julkistettiin uusi asuntopoliittinen kirja, jonka tekemisessä minulla on ollut ilo olla mukana. Koti, yksilö ja yhteiskunta – Näkökulmia kohtuuhintaiseen vuokra-asumiseen -kirjan tekemisen lähtökohtana oli tuoda alalle jatkuvasti lisääntyvän joko tai -ajattelun sijaan hieman laajempaa näkökulmaa.
Kirjaa tehtiin kolmatta vuotta. Vaikka aloittaessa mietin, että mahtaakohan kirja olla ajankohtainen enää julkaisuvaiheessa, niin nyt kirja tuntuu vielä enemmän ajankohtaiselta. Kaikilla politiikan saroilla on ikävä kyllä lisääntynyt mustavalkoinen ajattelu, jossa toisin ajattelevan näkökulmia ei edes kuunnella.
Niin on asian laita ollut jo pitkään myös asuntopolitiikassa. Leirijako menee valtion tukeman ja vapaarahoitteisen asuntotuotannon välissä, vaikka järkevämpää olisi ymmärtää, että kaikkien kannalta olisi edullisempaa istua yhteisen leirinuotion äärellä. Tuon ymmärryksen lisäämistä kirjamme koettaa nyt lisätä.
Minun roolini kirjan sisällöntuotannossa oli haastatella 15 asiantuntijaa. Erittäin mielenkiintoinen tehtävä, sillä sain tavata hyvin monella tavalla asuntomarkkinoista ajattelevia ihmisiä, ja sain itsellenikin uusia näkökulmia.
Esimerkiksi tulin ymmärtämään kuinka liika yhteiskunnan vuokralaistuminen on pitkällä tähtäimellä kansantaloudellinen ongelma, jos ikääntyvistä yhä suurempi osa tulee olemaan asumistukien tarpeessa. Tai kuinka tutkijoita haastatellessa tajusin, kuinka vähän meillä on Suomessa asumisen tutkimusta. Päätöksiä tehdään kovin huterin perustein.
Erityisen antoisaa ja myös haastavaa oli päästä haastattelemaan heitä, jotka ajattelevat valtion tukemasta asuntotuotannosta toisella tavalla. Minähän kuulun niin sanottuihin ara-uskovaisiin, ja haluaisin laajentaa valtion tukeman tuotannon edut keskituloisillekin ihmisille.
Sain tehdä omaa tietämystäni hyödyntäen haastateltaville hankalia kysymyksiä, joiden myötä hekin joutuivat ajattelemaan toisin, ihan niin kuin minäkin heidän vastaustensa myötä. Lopulta haastattelut ja niiden tuotokset olivat nimenomaan sekä että -henkisiä, ei puolesta eikä vastaan, vaan laaja-alaisesti asioita pohdiskelevia. Hyvä niin.
Kuuntelin menneellä viikolla täällä Las Palmasissa etänä Asuntoreformiyhdistyksen vaaliseminaaria, jossa Y-säätiön kansainvälisten asioiden päällikkö Juha Kahila nosti esiin, että asunnottomuus on ikävä kyllä lähtenyt lisääntymään Suomessa. Kahila peräänkuulutti kokonaisnäkemyksen merkitystä politiikanteossa.
Itse laittaisin yhtäläisyysmerkit kokonaisnäkemyksen, laaja-alaisen ajattelun ja erilaisten näkemysten yhteensovittamisen kanssa. Sillä tavoin Suomessa on asuntopolitiikkaa hoidettu todella hyvin tuloksin vuosikymmeniä.
Toivottavasti meidän kirjamme on edes pienen askeleen verran yhdistämässä leirinuotioita. Pienellä maalla ei minun mielestäni olisi oikein muuhun varaa.
Ympäristöministeriön asettama työryhmä antoi tammikuussa suosituksensa valtion tukeman asuntotuotannon ja sitä koskevan hallinnoinnin kehittämiseksi. Johtopäätöksenä esitetyistä muutoksista voi todeta, että asukkaille muutokset eivät lupaa hyvää, sillä asuminen ara-asunnoissa tulee kallistumaan sekä uusien ehtojen mukaan rakennettavissa asunnoissa että tasausjärjestelmän takia myös vanhoissa asunnoissa.
Työryhmän esittämät asiat ovat suosituksia, mutta niistä tulee taatusti suurimmasta osasta myös päätöksiä. Sen verran hanakasti nykyhallitus on myllertänyt myös asuntopolitiikan saralla.
Aloitan isoimmasta muutoksesta eli pitkän korkotukilainan takaisinmaksun lyhentämisestä 40 vuodesta 30 vuoteen. Jokainen asuntolainan omistaja tietää, että jos laina-aika lyhenee neljänneksen, kuukausierä kasvaa merkittävästi. Niin tulee käymään myös näissä lainoissa. Kysyin työryhmän vetäjältä tiedotustilaisuudessa, että onko asumiskulujen kasvua otettu asukkaiden kannalta huomioon, varsinkin nyt, kun juuri on leikattu asumistukiakin.
On kuulemma huomioitu, mutta vaikutuksen arvioidaan pieneksi. Olivatkohan kysyneet asiaa ara-asuntojen tuottajilta. Minä kysyin ja sain kuulla, ettei vaikutus suinkaan ole pieni, vaan niin kriittinen, että hankkeita todennäköisesti jää tekemättä sen takia, että vuokra nousee liian kovaksi. Eli toimenpiteellä varmistetaan tehokkaasti se työryhmän suositus, että valtion tukemaa asuntotuotantoa tulee vähentää.
Asumisen laatu heikkenee
Asumisen hintaan vaikuttaa varmasti myös se, että jatkossa pysäköintiratkaisut esitetään toteutettavaksi markkinaehtoisesti myös ara-kohteissa. Kustannuksia hillitsemään lienee tarkoitettu se, että valtion tukemalla tuotannolla ei jatkossa pitäisi olla muusta asuntorakentamisesta poikkeavia vaatimuksia eli sen ei pitäisi poiketa laadullisesti markkinaehtoisesta tuotannosta.
Vapaarahoitteisten asuntojen keskipinta-ala on kymmenessä vuodessa pienentynyt kymmenen neliötä, kun taas ara-asuntojen koko on pysynyt asumisen ja asuntojen kalustamisen kannalta toimivampana eli keskipinta-ala ei ole pienentynyt. Ara-taloissa edellytetään rakennettavaksi myös asukkaiden yhteistoimintaa edistäviä tiloja kuten kerhotiloja. Ara-tuotannossa on myös korkeat laatuvaatimukset kestävän kehityksen mukaiseen rakentamiseen. Valtion tukema asuntotuotanto on myös kautta aikain ollut edellä kävijä erilaisissa pilottihankkeissa, jotka ovat vieneet asumista laadukkaampaan suuntaan.
Kovin vikaan en varmasti ennusta, jos totean, että työryhmän esitykset vievät ara-asumisesta kaiken tuon mennessään. Ja kannattaa huomata, että kaikki tuo on saatu aikaan hintaan, joka on tuottanut esimerkiksi Helsingissä kolmanneksen edullisemmat vuokrat kuin vapaarahoitteisissa vuokra-asunnoissa.
Segregaation ehkäisyyn ei ole tulossa työkaluja
Entäpä sitten segregaation ehkäisy, jolle on oikeaa tarvetta isoissa kaupungeissa. Totta on, että alueellista eriarvoistumista ehkäistään ennen kaikkea muilla kuin asuntopolitiikalla, mutta asumisella on tärkeä merkitys asiassa varsinkin nyt, kun eriarvoistumista kiihdytetään muilla politiikan saroilla.
Työryhmä esittää, että valtion tukemalla asuntotuotannolla on merkitystä segregaation ehkäisyssä, mutta esittää keinoiksi kunnille lähinnä vain ohjeistusta, joka on jo joka kunnan tiedossa. Hallitus on jo ottanut kunnilta pois kaikkein parhaimman segregaation ehkäisemiseen käytetyn työvälineen lakkauttamalla asumisoikeusasunnoille suunnatun valtion tuen eli lakkauttamalla vuoden 2026 alusta ko. uudistuotannon. Tilalle työryhmä esittää lyhyellä korkotuella rakennutettavia omaksi lunastettavia vuokra-asuntoja. Ongelman vain on, että niille pitäisi löytää kysyntää alueilla, joilta asukkaat eivät halua ostaa omistusasuntoja. Tuottajiakin pitäisi löytää tuotteelle, joka on sukua menneisyyden osaomistusasumiselle. Niitä ei tuotettu kourallista enempää, koska kysyntää ei ollut, ja hallinnointi oli vaikeaa.
Lyhyen korkotuen vuokra-asuntoja puolestaan haluttaisiin jatkossa käyttää ensisijaisesti suhdannetyökaluna matalasuhdanteessa. Asukkaan kannalta on jälleen se ongelma, että nuo asunnot ovat heti kättelyssä kalliimpia kuin pitkällä korkotuella rakennutetut. Ja kymmenen vuoden jälkeen noista asunnoista tulee vielä kalliimpia, kun rajoitukset poistuvat.
Nyt siis tehdään kovalla kädellä vuokra-asumista kalliimmiksi. Tämä palvelee sijoittajia totta kai, mutta asukkaalle on luvassa kovempia aikoja. Jos asiaa mietitään asumistuen näkövinkkelistä, niin paineet menojen kasvuun sillä saralla tulevat kasvamaan, ja jos lisätukea ei heru, kasvavat kustannukset kaatuvat asukkaiden maksettavaksi.
Opiskelijoille tarjolla vanhakantaista ajattelua
Erityisasumisen osalta vammaisten ja ikäihmisten asumiseen on jatkossakin jonkin verran investointiavustuksia tarjolla. Hyvä niin, mutta opiskelijoille kyyti on rahoituksen osalta yhtä kylmää kuin tavan vuokralaisille; vuokrat tulevat SYL:n ja SAMOK:in laskelmien mukaan nousemaan kovasti.
Työryhmä tosin esittää opiskelijoille porkkanaa, joka henkii vahvasti menneen maailman asennemaailmaa. Tiedän Hoasille historia-artikkeleita tehneenä, että opiskelijat ovat jo pitkään vastustaneet soluasumista, koska se ei ole aitoa yhteisöllistä asumista, vaan epämieluisaa, rauhatonta ja opiskeluja hidastavaa pakkokimppa-asumista. Nyt työryhmä esittää, että soluasuntojen rakentamiseen kyllä heruu tukea. Kuulen korvissani kuinka työryhmässä entiset nuoret ovat todenneet, että kyllä soluasuminen kelpasi asumiseen ennenkin, ja että opiskeluaika on vain väliaikaista, joten se saa kelvata nytkin. Nyt se tosin paketoidaan yhteisöllisyyden kauniiseen ajatukseen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ara-kiinteistöt eivät ole valtiolle riski
Ara-järjestelmän muutosta perustellaan nyt sillä, että valtion taloudellista riskiä pitää pienentää. Kohtuuhintaisten vuokra- ja asumisoikeustalojen omistajat ry – KOVAn esiin tuomassa analyysissä nostettiin esiin, että ara-kiinteistöjen kiinteistövakuudet ovat 1,3-kertaiset valtion takauksiin nähden, ja kun vakuuksien määrät ylittävät takauksien määrät, korkotukilainoihin ei liity oleellisia riskejä. Eli se siitä perustelusta.
En kiellä, etteikö ara-järjestelmä kaipaisi muutosta, mutta sitä ei pitäisi tehdä pienituloisten asukkaiden kustannuksella, kuten nyt ehdotetaan. Esimerkiksi korkotukilainojen takaisinmaksun etupainotteisuuden lisääminen on hyvä asia, jotta korjaustoimintaan pystyttäisiin varautumaan taloudellisesti oikea-aikaisesti. Samalla laina-aikaa ei kuitenkaan saisi lyhentää, jotta vuokrat saataisiin pidettyä kohtuullisemmalla tasolla. Myöskään valtion roolia kiinteistöjen korjaamisen rahoittamisessa ei pitäisi vähentää muuttaen sitä markkinaehtoiseksi, sillä se tekee vuokrakehityksestä epävakaampaa.
Ara-asunnot ovat tuoneet taloudellista turvaa pienituloisille
Valtion mukanaolon pointti lainoituksessa on ollut nimenomaan sen mukanaan tuoma turvallisuus. Asukkaiden ei ole tarvinnut pelätä yhtäkkisiä kustannusnousuja. Pienituloiset asukkaat tarvitsevat valtion tukemia asuntoja, koska monellakaan ei ole taloudellista puskuria kestää ylläreitä samalla tavalla kuin hyvin toimeentulevilla.
Kokonaisuudessaan työryhmän esitys tuntuu muutenkin kovin vähän pienituloisten ihmisten arkea tunnistavalta tai ainakaan ymmärtävältä. Siinä puhuu sijoittajamaailman henki, joka ikävä kyllä on ollut pyrkinyt valtaan asuntopolitiikassa jo vuosikausia, mutta nyt se on puhjennut sellaiseen kukkaan, etten ole moista 30 vuotisella urallani nähnyt. Sen kuitenkin tiedän kokemukseni ja yhteiskunnallisen ymmärrykseni pohjalta, että tällä politiikalla on pitkät seuraukset niin asumisen kohtuuttoman kallistumisen, ylisukupolvisen köyhyyden lisääntymisen kuin segregaation voimistumisen osalta. Toivottavasti olen väärässä!
Onneksi olin sunnuntaiaamuna jo hereillä, kun kaksi kerrosta alempana asuva ystäväni tuli aamulla anivarhain oveni taakse kertomaan, että hänen asuntoonsa tulee valtoimenaan vettä, ja pyysi minua olemaan omistajaan yhteydessä. Havahduin minäkin kylppärissäni kovaan kohinaan, joka tuli pöntön yläpuolella olevan seinäluukun takana olevasta kuilusta, jossa putket ja mittarit sijaitsevat.
Kyse on siis Las Palmasin vuokrayksiöstäni talossa, jossa on pelkästään vuokrattavia asuntoja ja omistajana paikallinen toimija. Ensimmäinen huomioni oli, että kyllä vaan suomalaisilla ammattimaisilla vuokranantajilla on hätätapauksien varalle hyvät asiakaspalvelujärjestelmät. Tässä tapauksessa hätänumeroita oli ilmoitustaululla jopa kolme, mutta vain yksi toimi sikäli, että vastaaja otti vastaan viestejä. No saimme palokunnan katkaisemaan vedet, ja omistajakin soitteli jossain vaiheessa takaisin. Lupasi lähettää talkkarin paikalle.
Se täytyy omistajan eduksi sanoa, että talolla on oma talkkari, Geraldo, joka tuntuu osaavan hoitaa taloa kaikilla tavoin, ja taitaa myös putkityöt. Onneksi on myös niin hoikka mies, että pystyy könyämään kapeaan kuiluun. Hyvä niin, sillä talovanhuksen putket tarvitsevat jatkuvaa hätäapua. Vuosikorjausjärjestelmää tai PTS:ää tässä talossa tuskin noudatetaan.
Vesivahinko toi esiin myös sen, että kylpyhuoneissa on toki lattiakaivo, mutta se on suljettu. Ystävälliset palomiehet avasivat meille lattiakaivon, jotta saimme ystävän asunnon lattialla lainehtivan veden helpommin pois. Kylpypyyhkeet olivatkin jo kaikki käytössä ja olivat hankalia vedenhallintavälineitä.
Ihmettelimme, että miksi ihmeessä kylppärin lattialla ei ole meille niin tuttua ritiläkaivoa. No nyt toki mekin osaamme avata ristipääruuvarilla kaivon tarvittaessa, paitsi että minun huoneessani kaivoa ei saanutkaan sillä keinoin auki. Täytyy selvittää asia, sillä vesiongelmaa on yritetty ratkoa jo kolmisen viikkoa, eikä tämä varmasti jää viimeiseksi vahingoksi. Tällä kertaa ongelmapesäke oli minun asuntoni alapuolella, joten minä selvisin tästä sunnuntaista kuivin jaloin.
Omasta toiminnasta jäi sikäli hyvä olo, että pää toimi kriisitilanteessa. Sain avun paikalle, ja ymmärsin pahimman hässäkän keskellä myös varautua pitkään vedettömyyteen valuttamalla vettä kaikkiin mahdollisiin astioihin ennen kuin vesi katkaistaan. Ja työkin kulki mielessä mukana, sillä kuvasin tuon alla olevan videon sitä varten, josko siitä olisi hyötyä joko omistajalle tai omalle työlle. Harvoinhan sitä pääsee aitiopaikalta näkemään noin komeasti vuotavaa vesiputkea.
Täytän tänä vuonna 60 vuotta. Pistäähän se miettimään. En sikäli pode ikäkriisiä, että tunnen yhä olevani sen ikäinen kuin haluankin olla. Täytettyäni 50 vuotta minulle tuli tuo tunne, ja antoi elämään ihanaa vapaudentuntua.
Jostain kumman syystä nuorena halusin olla koko ajan vanhempi. Ehkä uskoin, että ikä tuo elämänkokemuksen myötä mieleen vakautta. Niin se sitten on tuonutkin.
Mutta nyt sitten tuo kuudenkympin rajapyykin ylittäminen on edessä, ja havahduin siihen, että mieli alkoi tehdä kummallisia tepposia. Aloin nimittäin miettiä, että onkohan minusta enää joihinkin asioihin. Ja jos minunkaltaiselle ihmiselle juolahtaa moinen ajatusharha mieleen, sehän täytyy heti ampua alas.
Ensimmäinen oire tuli alkukesästä, kun mies ehdotti, että minäkin voisin ajella hänen harrikallaan, jotta pyörä saisi säännöllisesti liikuntaa. Minullahan on ollut itsellänikin motskari, mutta en ole ajanut moneen vuoteen. Epäröin, mutta heti perään tajusin, että nyt ei auta muuta kuin tarttua härkää sarvista eli siis tässä tapauksessa Keijon harrikan ohjaimista. Hyvinhän se meni tunnin ajolenkki, vaikka ei siinä enää samanlaista viehätystä ollut kuin ennen, joten en ryhtynyt säännölliseksi pyöränulkoiluttajaksi.
Toinen epäröinti tuli kesän mittaan, kun heinäkuussa odotti Huvikummun maalaaminen. Olin ajoittanut projektin aloituksen lomaviikolleni, jolloin Keijo oli viikon työreissussa, eikä häntä siksi tarvinnut hätistellä pois auttelemasta. Halusin maalata talon yksin, koska tykkään tehdä rakennushommia itsekseni.
Väri säilyi ilman muuta hyväksi havaittuna soman karamellimaisena. Kuva valmiista talosta.
Kesän mittaan ajatus kuitenkin alkoi hiertää hienoisena stressinä mielessäni; olenkohan ottanut itselleni liian ison palan kakkua. No en ollut. Vuokratelineiden pystyttämiseen ja siirtelemiseen toki tarvitsin apua. Ja Keijo teki minulle parille seinälle, joille vuokratelineistä ei ollut apua, oikein tukevat tellingit. Sen verran annoin hänen auttaa, mutta kiittelin muutoin, että antoi minun rauhassa tehdä neljä viikkoa töitä seinillä. On kai jo sen verran oppinut tuntemaan vaimoaan, että sanomistahan siitä tulee, jos miesihminen pyrkii liian pontevasti päsmäröimään reviirilläni.
Vuokratelineet löytyivät Helsingin rakennuskonevuokraus Oy:stä. Erinomaiset tellingit, helppo kasata ja purkaa ja turvalliset käyttää.
Kyllähän homma haastoi kehoa kovasti, mutta totesin, että salilla käynti kantaa hedelmää. Kroppa kesti kummasti puurtamisen, eikä niska-hartiaseutu vihoitellut lainkaan niin kuin kirjoitushommia tehdessäni. Ja mikä mukavinta, homma antoi mielelle jatkuvia pieniä teknisiä pulmia ratkottavaksi, jolloin millekään joutavalle ei jäänyt ajatteluaikaa. Loistavaa pään nollausta. Noista neljästä viikosta tuli täydellisen ihania!
Oli mukavaa huomata myös, kuinka työ tekijäänsä opetti. Veto vedolta maalaustekniikkani varmistui ja tunsin olevani jo melkein kuin ammattilainen, kun viimeinen seinä tuli käsittelyyn (vahva paino sanalla melkein).
Sain myös huomata, että kyllä minultakin löytyy malttia liikkeisiini, vaikka normisti olen aika vilkas liikkeissäni. Kun viidessä metrissä keikkui aavistuksen huojuvilla tellingeillä, jokainen askel ja käden liike tuli tehtyä harkiten, keskittyen huolella juuri käsillä olevaan hetkeen.
Projektin päätteeksi totesin, että nyt voin heittää roskakoppaan turhat pohdinnat kuusikymppisen itseni kykenevyydestä. Kyllä pystyn ja kykenen, kun vaan ryhdyn.
Maalatessa mietin, että mahdankohan jaksaa uusia projektin noin 15 vuoden päästä. No miksen jaksaisi, jos saan terveenä olla. Mieltä ei vaan pidä päästää luulemaan, että en kykene.
Numeroiden valossa ei todellakaan näytä järkevältä, että asotuotannolta ollaan lakkauttamassa valtiontuki vuoden 2025 lopussa eli käytännössä lakkauttamassa uusien asuntojen tuotanto.
Kyse on siitä, että hallitus haluaa ajaa alas kohtuuhintaista asuntotuotantoa nyt voimalla koska vannoo markkinaehtoisen tuotannon nimiin, kuten on ministeri Mykkäsen suulla todettu. Kyse on siis ideologiasta, niin kuin aina politiikassa.
Samasta asiasta on kyse, kun hallitus on vastikään esittänyt myytäväksi omistamaansa vuokrataloyhtiö A-Kruunua. Sitä ei Mykkäsen mukaan tarvita, kun alalla on monia yleishyödyllisiä yhtiöitä. Logiikan voi ymmärtää, mutta käytännössä tuo päätös tarkoittaa, että ara-tuotanto tulee vähenemään tätäkin kautta.
Jos yhtiö myydään, harmittelen myös sitä, että alalta poistuu tekijä, jolla on ollut erittäin kunnianhimoisen tontinhankinnan ja asuntosuunnittelun myötä erinomaisia asuntohankkeita, joita on monesti Hesarissakin esitelty. Valtio on asettanut yhtiölle erityistehtäviä, jotka se on ottanut vakavasti eli toiminut suomalaisen asumisen kehittäjänä. Nykyhallitus ei mitä ilmeisemminkään halua enää toimia nimenomaan asumisen kehittäjänä. Edellinen porvarihallitus eli Sipilän hallitus ymmärsi asian päälle niin paljon, että pääomitti yhtiötä samalla linjalla kuin demarivetoinen hallitus oli tehnyt.
Eikä tässä vielä kaikki. Erityisryhmien asuntotuotanto ollaan ajamassa sitäkin alas siten, että kun viime vuonna investointiavusta annettiin 12 M€, tänä vuonna sitä annetaan 63 M€ ja ensi vuodesta alkaen vain 15 M€. Erityisryhmiin kuuluu mm. opiskelija-asunnot ja vammaisille ja vanhuksille tarvittavat asunnot.
Kuun vaihteessa puolestaan tuli sähköpostiini ympäristöministeriön tiedote, jossa kerrottiin, että ns. normaalilta ara-asuntotuotannolta alettaisiin vuoden päästä periä korkotukilainoista 0,5 % takausmaksua. Lakiesitys on parhaillaan lausunnoilla.
Käytännössä tuo päätös viimeistelisi ara-tuotannon alasajon, sillä takausmaksua ei voisi kattaa omakustannusvuokrilla tai aso-asuntojen käyttövastikkeilla, vaan maksu pitäisi hoitaa yhtiön tai sen omistajan muilla varoilla. Ongelmana vain on, että näillä yhtiöillä ei voi lain mukaan olla muuta varainhankintaa kuin vuokrat. Osa yhtiöistä on kuntien omistamia eli ne voisivat ehkä saada kaupungin kassoista rahaa, mutta epäilen taloustilanteen helpottavan vielä pitkään aikaan siten, että kunnissa olisi halukkuutta pääomittaa yhtiöitä uustuotannon osalta.
Hallitus siis vannoo markkinaehtoisen asuntotuotannon nimiin, mikä on oikeistohallitukselle ihan loogista. Mutta asuntoasioita niin pitkään seuranneena kuin itse olen, tietää että markkinat eivät todellakaan ole viime vuosikymmeninä tuottaneet asuntoja riittävästi, jotta asumisen hinta laskisi. Niin ei tapahdu jatkossakaan, koska se on markkinalogiikan vastaista. Grynderit eivät vaan tee asuntoja, jos se ei ole taloudellisesti riittävän tuottoisaa, kuten nyt matalasuhdanteessa on asian laita.
Jos ara-tuotanto ajetaan alas, ei myöskään ole työkalua, jolla asuntotuotanto saadaan pidettyä tasaisena ja rakentajat työllistettyinä heikon taloustilanteen aikana. Nyt jo ennustetaan, että parin vuoden päästä meillä on edessä asuntopula, koska vapaarahoitteinen tuotanto on jäissä. Onneksi vielä sentään tehdään ara-tuotantoa, jotta tilanne ei tule olemaan ihan katastrofaalinen, mutta tulevaisuus siitä eteenpäin ei näytä hyvältä tavallisten palkansaajien asuntoratkaisujen osalta.
Tavallisia palkansaajia ajetaan nyt ahtaalle myös asumistukien leikkaamisen myötä, mikä on kasvattanut ara-asuntojen kysyntää. Melkoinen kierre, joku sanoisi. Sen sijaan, että asumistukea olisi leikattu, olisi ollut syytä puuttua juurisyyhyn eli asumisen korkeaan hintaan, mutta hallitus päätti toimia lyhytnäköisesti ja leikata tukia sekä ryhtyä ajamaan alas nimenomaan kohtuuhintaista asuntotuotantoa.
Eihän tuota logiikkaa voi oikein ymmärtää tällaisella tavallisen valtiotieteilijän ja asuntomarkkinahistorian tuntijan ymmärryksellä. Nyt eletään asuntopoliittisesti todella kylmää aikaa, josta kaikkein eniten kärsivät tavalliset palkansaajat. Se kauniisti sanottuna vähän harmittaa.
Suojelupoliisin uusi päällikkö Juha Martelius (ps) nosti asuinalueiden eriytymisen Venäjän lisäksi turvallisuuskysymykseksi. Segregaatioon vaikutetaan monin poliittisin keinoin, mutta kahta asiaa kannattaisi pohtia tarkemmin erityisesti alueiden eriarvoistumisen näkökulmasta.
Asumistuki- ja muut sosiaalitukien leikkaukset ovat vaikuttaneet jo ennen voimaanastumistaan siten, että asukkaat ovat etsineet pienempiä ja edullisempia asuntoja ennakoivasti, koska haluavat varmistaa perustoimeentulonsa. Pienituloiset ihmiset päätyvät entistä enemmän asumaan samoille asuinalueille, mikä tutkitusti lisää segregaatiota.
Toinen asia on asumisoikeusasuntojen tuotannon valtiotuen lakkauttaminen. Kasvukeskukset ovat käyttäneet asotuotantoa menestyksekkäästi segregaation torjuntaan alueilla, joille ei voida rakentaa lisää vuokra-asuntoja, eikä omistusasuntotuotantoa saada tuotetuksi heikon kysynnän vuoksi.
Lakkautuspäätöstä on perusteltu valtion taloudellisella riskillä, vaikka ko. riskiä ei ole voitu selkeästi osoittaa. Asoasuntojen kysyntä on ollut aina erittäin korkea ja asukasvaihtuvuus matala. Niitä tuotetaan alueille, joilla myös tulevaisuudessa voidaan olettaa olevan erittäin suuri kysyntä kohtuuhintaiselle asumiselle.
Vastikään valmistunut selvitystyö nosti esiin asotuotannon lopettamiseen liittyvät ongelmat nimenomaan segregaation torjunnan kannalta. Tilalle selvitystyöryhmä ei myöskään keksinyt mitään välimallin vaihtoehtoa, joka palvelisi yhteiskunnan tarpeita yhtä hyvin kuin asumisoikeusasuminen. Sitä ei ole keksinyt myöskään Helsingin kaupunki, joka Hitas-tuotannon lopettamispäätöksen jälkeen tukeutui segregaation torjunnassa juuri asotuotantoon.
Alueellinen eriarvoistuminen on todellinen uhka kaikkien kansalaisten turvallisuudelle, mutta myös kansantaloudelle. Segregaatio kasvattaa yhteiskunnan taloudellisia rasitteita merkittävästi, mikäli siihen ei puututa oikeansuuntaisin päätöksin jo nyt.
Olen parin viikon verran pureskellut mielessäni hallitusohjelmaa erityisesti ARA-asumisen kannalta ja täytyy myöntää, että vakavaksi vetää mielen. Ohjelma on niin ristiriitainen tavoitteiden ja esitettyjen keinojen osalta, että ei voi muuta todeta kuin että ideologia on ajanut edelle reaalitarpeiden.
Hallituksen tavoitteena on mennä ennen kaikkea työ edellä eteenpäin, lisätä suomalaisten intoa ja mahdollisuutta ottaa työtä vastaan aina kun mahdollista. Tuo sinällään hyvä tavoitehan koskee ennen kaikkea pienituloisia eli siis ARA-asukkaita, sillä pienituloisuus on Tilastokeskuksen mukaan yleisintä ei-työllisten väestöryhmissä.
Siksi ihmettelen, että hallitus kaavailee pitkien eli 40 vuotisten korkotukilainojen valtuuksien vähentämistä ja uusien asumisoikeuskohteiden rahoitustuen lopettamista eli että vähennetään juuri sitä asuntotuotantoa, joka tekee pienituloisille järkeväksi matalapalkkaisen työn vastaanottamisen siellä missä työtä on tarjolla.
Kun tavoitteena on myös vähentää asumistuen käyttöä, ei senkään tavoitteen kannalta katsottuna olisi järkevää vähentää nimenomaan ARA-tuotantoa. ARAn tilastojen mukaan valtion tuella rakennettujen asuntojen vuokrissa eroa markkinavuokriin on Helsingissä 50 %, Espoossa 32 % ja Vantaalla 28 %.
Pitkien eli 40 vuotisten korkotukilainojen valtuuksien pienentämisen rinnalle esitetään lyhyiden, kymmenvuotisten korkotukilainojen kasvattamista. Totta kai hyvä, että edes sitä kasvatetaan, mutta lyhyellä korkotuella rakennetut asunnot ovat asukkaille kalliimpia jo heti alkuunsa eli kasvattavat asumistuen tarvetta ja kymmenen vuoden päästä rajoituksista vapauduttuaan ne ovat markkinahintaisia eli todella kalliita ellei omistajataho ole aidosti yleishyödyllinen toimija ja jatka maltillista vuokrapolitiikkaa.
Pitkän korkotuen asunnot tuovat sen sijaan markkinoille vuosikymmeniksi kohtuuhintaisia asuntoja ja hyville paikoille sijoittuneina ovat valtiolle hyvin vähäinen taloudellinen riski. Ja huomioitavaa on, että vaikka rakentamisen kustannukset ovat nyt korkeat, ARA-asuntoja pystytään rakentamaan hinnoilla, jotka tuottavat erityisesti noilla kysytyillä alueilla merkittävästi vapaarahoitteisia asuntoja matalampia vuokria.
Asoasuntojen tuen lopettaminen erittäin erikoista
Uusien asumisoikeusasuntojen rahoituksen tukemisen lopettaminen on käsittämätön esitys. Hallitushan tavoittelee nimenomaan omistusasumisen mahdollistamista ihmisille. Miksi ihmeessä se sitten pyrkii selvästi kaatamaan asojärjestelmän?
Asojärjestelmä toimii erinomaisena ponnistuslautana asuntopolulla eteenpäin erityisesti nuorille ihmisille, joilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia ostaa omaa asuntoa. Hankkimalla asoasunnon ihminen voi säästää asumisoikeusmaksun muodossa pesämunaa omistusasuntoakin varten.
Kaiken lisäksi asoasunnot ovat erittäin kysyttyjä, niiden käyttöaste on korkea ja asukasvaihtuvuus vähäistä. Ne siis luovat ihmisille pysyviä asuinyhteisöjä, jotka puolestaan kantavat ihmistä monella tavalla eteenpäin. Turvallisuus on erittäin tärkeä elementti, kun pyritään kohti tuottavaa yhteiskuntaa. Asuntojen kysyntätilanne viestii vahvasti, että vähentämisen sijaan niitä pitäisi luoda reippaasti lisää.
Asotuotanto on myös todellinen täsmäase segregaation torjunnassa, kun asuinalueille saadaan monipuolista asuntokantaa. Esimerkiksi Helsingissä on alueita, joille grynderit eivät matalien tuottojen vuoksi tee omistusasuntoja, eikä vuokra-asuntokantaa voida enää kasvattaa. Ihmettelen mitä tuotantoa Helsinki voi tuottaa jatkossa noille alueille.
Suhdannetilanne vaatisi päinvastaista politiikkaa
Pitkän korkotuen vuokra- ja asoasuntojen tuotannon supistaminen on erikoista myös suhdannetilanne huomioon ottaen. Vapaarahoitteinen tuotanto on romahtanut ja rakennusliikkeitä menee jatkuvalla syötöllä konkurssiin. Tässä suhdannetilanteessa pitäisi kaikin keinoin tukea rakennusteollisuutta työttömyyden kurimukselta ja ymmärtää, että ajallisesti pitkien prosessien ala kaipaa vakautta ja pitkäjänteistä politiikkaa, eikä tällaisia epävarmuuden siementen kylvämisiä.
Poliittisen pitkäjänteisyyden tarve todettiin myös edellisellä hallituskaudella hyväksytyssä asuntopoliittisessa toimenpideohjelmassa, johon kaikki puolueet sitoutuivat, myös nykyiset hallituspuolueet. Siinä ohjelmassa sitouduttiin muuten myös asojärjestelmän kehittämiseen ja ylläpitämiseen yhtenä asumisvaihtoehtona markkinoilla.
Edellinen tulorajakokeilu jäi lyhyeksi
Hallitus haluaa palauttaa myös tulorajat ARA-asuntoihin. Johan tuo Sipilän hallituskaudella testattiin vuoden kokeilulla todeten, ettei siinä mitään järkeä ollut. Tuolloin kokeilu tehtiin myös mitä ilmeisemmin ideologista syistä, sillä ympäristöministeriö oli selvityksessään todennut, että ARA-asunnoissa asuu ns. ylituloisia todella vähän. Ja ylituloisen raja taisi mennä noin 3000 euroa bruttona tienaavan kohdalla eli jo sairaanhoitajan palkalla oli ylituloinen. Sama asia todennettiin vastikään Hesarin toimesta Hekan asukkaiden osalta. Asuntoihin valituista yksin asuvista asukkaista 95 % tienaa alle 3000 euroa kuussa. Ja lapsiperheistäkin alle kolme tuhatta euroa tienaa jopa 42,7 %.
Hallitusohjelmassa esitetään myös selvitettäväksi mahdollisuutta solmia ARA-asuntoihin määräaikaisia vuokrasopimuksia siten, että tietyn tulorajan ylitettyään asukas joutuisi muuttamaan pois. Ajatus on jälleen kovasti ristiriitainen työn vastaanottamisen kannalta synnyttäen vain uuden kannustinloukun. Mutta selvitys-kategorian asiat nyt ovat sellaisia kirjauksia, että niiden toteutumiseen käytäntöön on vielä pidempi matka kuin toteutettavaksi suunniteltujen toimien.
Ollaanko todella vahvan ja välittävän Suomen tiellä?
Hallitus on viestinyt, että se haluaa rakentaa vahvaa ja välittävää Suomea. Pienituloisen näkökulmasta katsottuna voi olla vaikea nähdä asiaa noin varsinkin, kun leikkausten ohella kevennetään tuloveroa, joka suosii hyvin toimeentulevia. Olisi toivonut, että se keino olisi jätetty esittämättä, jotta pienituloisille ei synny mielikuvaa, että heidän olosuhteitansa heikentämällä vahvistetaan jo entuudestaan hyvin toimeentulevien asemaa.
Talousviisaat ovat varoitelleet jo pitkään siitä, että talouden tasapainottamista, mikä ilman muuta on tärkeä asia, ei pitäisi tehdä liian nopeasti ja rajusti. Oppia pitäisikin ottaa 90-luvun laman politiikasta. Jälkikäteen on todettu, että porvarihallituksen tuolloin vetämä liian kova kulukuuri aiheutti mittavat välilliset kustannukset yhteiskunnalle muun muassa terveyspalveluihin. Samaan syssyyn on todettava, että Esko Ahon hallitusta edelsi Harri Holkerin punamultahallitus, jossa demarit olivat mukana ja sitä puolestaan syytetään menoja suosivasta politiikasta, jonka seurauksena päättäjät siirtyivät laman myötä uuteen ajatteluun, jossa markkinoiden ylläpitämä kuri korvasi hyvinvointiajattelun ja tasa-arvon ajatukset. Kuulostaako tutulta?
Koronavuosien ja Ukrainan sodan shokkihoitojen jälkeen ei nyt tarvittaisi ihmisten elämään lisää turvattomuutta ja epävarmuutta lisääviä elementtejä, jotka syövät aina myös tuottavuutta. Ihminen ei ole kone, vaan tarvitsee toivoa ollakseen myös tuottava. Ja välittämiseen kuuluu ymmärtää, että aika harva loppujen lopuksi on elämässään oman onnensa seppä tai jaksaa olla sellainen koko elämänsä ajan.
