Kävin puhumassa Asuntomessujen loppuraporttiseminaarissa Seinäjoella. Minut pyydettiin mukaan paneeliin, jossa pohdittiin hyvän asumisen lähtökohtia ja asumisen tulevaisuutta.

Kolme muuta panelistia olivat ARAn ylijohtaja Hannu Rossilahti, maisema-arkkitehti Tommi Heinonen ja messurakentaja Mikael Muurimäki eli ihan asiantuntevassa porukassa sain olla mukana.

Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta kirjoittajana, joten oli mielenkiintoista vaihtaa asiantuntijuus puhumiseen. En muistanutkaan kuinka mukavaa puuhaa sekin on!

Parituntisen keskustelun aiheina olivat erityisesti puurakentaminen, asumisen terveysvaikutukset, yhteisöllisyys ja tietysti messujen vaikutus asuntomarkkinoihin ja asumisen kehittämiseen yleensä.

Itse nostin esiin muun muassa, ettei yhteisöllisyys ole mihinkään hävinnyt, vaan se on muuttanut muotoaan internetin takia. Ihmiset haluavat yhä olla aktiivisia, mutta asumisen sijaan heitä yhdistää muut asiat, esimerkiksi ruoka.

Korostin myös sitä, kuinka puurakentaminen vastaisi hyvin ihmisten lisääntyneeseen tarpeeseen kiinnittää huomiota terveyteen. Toin kyllä esiin myös sen, että puuta ja betonia ei pidä laittaa vastatusten, molempia tarvitaan jo senkin vuoksi, että on ihmisiä, jotka pelkästään tunnesyistä valitsevat jommankumman.

Totta kai puhuin myös asumisen taloudesta. Sillä on yhä suurempi merkitys erityisesti nuorten kohdalla. Nuorten ikäluokat eivät voi odottaa kasvattavansa varallisuuttaan yhtä hyvin kuin vanhempansa.

Se tuo tullessaan monenlaisia seurauksia, joista keskustelun lopuksi nostin esiin yhden näkökulman digitalisaation uhasta, vaikka totta kai pidän digitalisaatiota myös mahdollisuutena.

Jos nuorilla ei ole töitä eli heillä on yhä enemmän vapaa-aikaa ja toisaalta vähemmän taloudellisia mahdollisuuksia tulevaisuudessa, se lisää väistämättä myös radikalisoitumisen uhkaa. Juuri taannoin kuulimme, kuinka Lappeenrannassa oli hakkeroitu erään talon lämmitysjärjestelmä. Ehkä kaukaa haettua, ehkä ei.

Joka tapauksessa nuorten kohdalla hyvän asumisen tarpeet näyttäytyvät jo nyt selvästi erilaisena kuin vanhemmille sukupolville. Ei ihme, että omakotitalorakentaminen on vähentynyt vuosi vuodelta ja keskusta-asuminen kasvattaa suosiotaan.

Ehkä Asuntomessut ovat hyvällä kehittymisen tiellä, kun paneelissa ei puhuttu juuri lainkaan perinteisestä ökytaloasiasta. Huomasin sen vasta paneelin jälkeen, kun minulta kysyttiin asiasta.

Poissa puheista, poissa tarvevalikosta.

Päivi Karvinen

Olen kirjoittamassa asumisoikeusjärjestelmän historiikkia. Se julkaistaan lokakuun alussa Finlandia-talolla järjestettävässä 25v-juhlaseminaarissa. Tänä syksynä tulee kuluneeksi 25 vuotta ensimmäisen talon valmistumisesta.

Haastateltuani lähes 30 toimijaa, virkamiestä, poliitikkoa ja asukasta olen vakuuttunut siitä, että järjestelmä on tällä hetkellä tarpeellisempi kuin koskaan. Sitä pitäisi vaan päivittää ajan tasalle, jotta sen avulla taattaisiin sekä uusien asuntojen tuotanto että vanhojen asuntojen kilpailukyky.

Lakia ollaan parhaillaan työstämässä uusiksi. Siksi Asumisoikeusyhteisöt ry järjestää tuon seminaarinkin. Aiheesta halutaan saada aikaan kunnon keskustelua. Laki tulee hallituksen esittelyyn joulukuussa ja ulos eduskunnan tuutista keväällä huhtikuun tietämillä.

Haastatteluistani kävi selväksi, että kaivataan kunnon remonttia, ei mitään pientä pintasäätöä, jota lakiin on tehty runsaasti vuosien varrella. Laki kasattiin aikoinaan nopeasti ja on vaatinut lisäviilauksia.

Lain lisäksi on tullut erittäin selväksi, että täysremonttia vaatii myös lainoitusjärjestelmä, jonka turvin asumisoikeusasuntoja rakennutetaan.

Olen tiennyt lainoitusjärjestelmän ongelmista jo aiemman työurani kokemuksen takia, mutta nyt tiedän, että se todettiin asiantuntijoiden lausumana sudeksi jo syntyessään. Lainat lyhentyvät niin takapainotteisesti, että asukkaille koituvat asumisen kustannukset kasvavat kasvamistaan epäedullisten lainaehtojen takia. Ja kasvavat entuudestaan, koska nyt tarvitaan lainaa myös korjaustoimintaan.

Ymmärrän toki, miksi yhtenäislainoihin ihastuttiin laman aikaisen korkotason vallitessa, rakentamisen pysähtyessä ja pankkien ongelmien keskellä. Mutta aika on ollut toinen jo melkein 20 vuotta!

Korjausliike kannattaisi tehdä, sillä asumisoikeusasuminen olisi yhteiskunnalle täydellinen tuote tarjota kohtuuhintaista asumista työssäkäyville ihmisille ja helpottaa samalla yritysten toimintaa erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Lapsiperheille saataisiin tarpeen vaatimaa tilaa kohtuullisilla kustannuksilla juuri silloin, kun tilaa tarvitaan. Uusperheellisyyskin lisääntyy ja siihenkin elämäntilanteeseen aso olisi oivallinen tilantuoja.

Samaisella tuotteella pystyttäisiin helpottamaan myös ikääntyvää Suomea tekemään hyvinvointiloikkaa, kun seniorit voisivat myydä asuntonsa ja saamaan rahaa elämän laatua helpottaviin palveluihin.

Eikä vähäistä ole sekään, että alueilla pystyttäisiin vuokra- ja omistusasumisen väliin sijoittuvan mallin avulla ehkäisemään asuinalueiden eriarvoistumista eli segregaatiota.

Kaikki tämä vain sillä hinnalla, että asumisoikeusjärjestelmään tehtäisiin päivitys niin toimijoiden kuin asukkaiden toivomalla tavalla.

Saadaanko aikaan aitoa vuoropuhelua toimijoiden, asukkaiden ja lainvalmistelijoiden kesken, taipuuko vastahankainen valtiovarainministeriö tiettyihin korjausliikkeisiin, löytyykö poliittista tahtotilaa? Se jää nähtäväksi.

Toivon asumiskustannusten kohtuullisuuden, ihmisten elämänlaadun, yhteiskunnan toimivuuden kannalta että järjestelmään tehdään kunnolliset korjaukset nyt eikä jälleen kerran vaan raapaista vähän.

Päivi Karvinen

Kävin tänään Saarijärvellä työreissulla päiväseltään. Tein haastattelun Saarijärven seudun asumisoikeusyhteisön ihmisistä, jotka ovat rakennuttaneet itselleen asumisoikeustalon.

Onneksi tiesin, että tällaiset juttukeikat ovat todella antoisia. Muuten 15 tunnin työpäivä juna- ja bussimatkoineen olisi tuntunut toooodella pitkältä. Jos eilen hehkutin tanssin keskivartalotreeniä, niin tällainen istumispäivä onkin sitten ihan toisesta laidasta treeniä!

Mutta Omatoimi-talosta. Jos saisi vanheta samalla tavalla kuin tapaamani seniorit tänään, niin ei huolta murhetta. Hitsi mikä elämänvire niillä ihmisillä on. Asukkaiden keski-ikä on 78 vuotta!

Kysyin, että minkä neuvon he antaisivat ihmisille, jotka harkitsevat noin suureen urakkaan lähtemistä. Odotin tietysti jotain suunnitelmallisuudesta, kustannusten valvonnasta yms. yms.

Vastauksena sain, että kannattaa ensiksi mennä porukalla yhteisöllisyyskoulutukseen, jotta opitaan tuntemaan toistensa luonto ja tavat toimia. Niin he olivat hitsanneet porukkansa yhteen.

Hitsi mitä viisautta! Ihania ihmisiä, joilla kaiken lisäksi huumori kukki ihan mielettömästi.

Olen todella onnekas ihminen, kun saan työkseni tavata tuollaisia innostavan viisaita ihmisiä!

Tuo kuva on heidän talostaan. Nuo kukkalaatikot on tehty talkoilla, samoin kuin tietysti myös istutukset. Talonväki tekee myös pihatyöt kesin talvin itse ja sisällä yhteiset tilat siivotaan myös talkoomeiningillä. Ihmisellä kuulemma pitää olla tekemistä.

Juhliakin he kuulemma osaavat, enkä epäillyt sitä yhtään. Tuollaiseen taloon voisin minäkin muuttaa!

Päivi Karvinen

Hesarissa toimittaja Lari Malmberg kiteytti Helsingin asuntopolitiikan lopputuloksen erinomaisesti (HS 29.6.2016 / Helsinki pelkää laskea asuntojen hintoja). Erityisesti tekstin viimeinen kappale kannattaa nostaa esiin:

”Nykymallissa kohtuuhintaista asumista on tarjolla muutamille, osin sattumanvaraisestikin valikoituneille onnekkaille. Lopuille toivotetaan onnea ja menestystä.”

Tuosta asiasta olen itsekin paasannut jo melko pitkään. Nyt Brexitin jälkimainingeissa tuli mieleen asian laajempi näkökulma.

Kuinka paljon yleisen asenneilmaston muutokseen on vaikuttanut Suomessa se, että asumisen kustannukset vievät niin kohtuuttoman paljon käteen jäävästä tulosta?

Ei tarvitse olla kummoinen yhteiskuntatieteilijä ymmärtääkseen että arjen talouden jatkuvasti kiristyessä on helppo alkaa etsiä syyllisiä tilanteeseen sieltä sun täältä.

Eikä ihan ensimmäisenä tule mieleen syyttää Helsingin kaupunkia ja valtiota rakentamisen ylimitoitetuista normeista tai riittämättömästä kaavoituksesta. Rakennusalan isojen toimijoiden ylisuuret tuotto-odotukset ovat ehkä helpommin miellettävissä.

Jotain tarttis tehdä ja tekeminen pitäisi alkaa kaupungin ja valtion taholta. Yksittäiset vanhojen asuntojen myyjät tuskin alkavat hyväntahtoisuuttaan tiputtaa asuntojensa myyntihintoja.

Päivi Karvinen

Olen viimeaikoina haastatellut asumisoikeudesta kertovaa julkaisua varten useita asuntopoliittisia vaikuttajia, niin nykyisiä kuin jo eläkkeellä olevia.

Lähes jokainen on tuonut esiin, että Suomessa ei ole enää asuntopoliittista linjaa. Markkinat jylläävät ja toisaalta ihmisten asumisen nälkä on vähentynyt. Eli meillä on jo hyvä perustaso suurimmalla osalla väestä kunnossa.

Tänään haastattelin meppi Sirpa Pietikäistä, joka oli mukana synnyttämässä asojärjestelmää Suomeen.

Sirpakin oli sitä mieltä, että asuntopolitiikkaa ei ole ja oli huolissaan siitä, että asioita pidetään itsestäänselvyyksinä eikä huomata kuinka asiat menevät pikkuhiljaa vikasuuntaan.

Olen Sirpan kanssa samaa mieltä. Nyt luotetaan ihan liikaa liberaaliin markkinatalouteen ja siihen, että markkinat hoitavat ongelmat kuin luonnostaan.

En hyväksy ajatusta, koska se ei toimi. Markkinoille ei ole syntynyt kohtuuhintaisia asuntoja riittävästi.

Markkinat voivat ihan rauhassa määritellä varakkaiden asumista. Tai sellaisten pärjäävien nuorten ihmisten, joille maailma on avoin ja kaikki mahdollisuudet käsillä.

Olen itsekin ollut joskus sellainen. Paitsi, että ilman hyvinvointiyhteiskuntaa en varmasti olisi tässä tätä kirjoittelemassa.

Minunkaltaiselle köyhän perheen tytölle ei olisi mitenkään ollut mahdollista ponnistaa näin hyvin eteenpäin ilman maksutonta yliopistokoulutusta tai opiskelun ja asumisen tukijärjestelmiä kuten kohtuuhintaisia opiskelija-asuntoja.

Eikä olisi yksinhuoltajaäidilläni ollut 70-luvun alussa mitään mahdollisuutta omistusasuntoon ilman aravajärjestelmää. Me saimme hyvät eväät siihen, että pystyimme näkemään tulevaisuuden toiveikkaana.

Nyt puhutaan siitä, kuinka tuloerot kasvavat ja sosiaalinen luokkakierto on vaikeutunut. Sirpa oli sitä mieltä, että se on jo tyssännyt. Suomeksi sanottuna köyhän perheen tytöillä ja pojilla on entistä vaikeampaa nousta omin avuin pois köyhyydestä.

Me näemme jo nyt, miten poliittinen populismi on noussut Suomessa, vaikka se on Sirpan mukaan kovin viatonta verrattuna Euroopan moneen muuhun maahan.

Yksisilmäistä vihapuhetta synnyttävä populismi kumpuaa tyytymättömyydestä, joka syntyy toivottomasta elämäntilanteesta. Siitä, kun ei näe, että tulevaisuus olisi parempi itselle tai omille lapsille.

Asuminen on ihmisen perustarve, joka täytyy olla kunnossa, jotta voi ponnistaa eteenpäin. Siksi meidän ei kannattaisi jättää asuntopolitiikkaa pelkästään markkinoiden määriteltäväksi, vaan luoda siihen sosiaalinen ulottuvuus.

Se on se toivo. Se on tunnetta, että olemme kaikki samassa veneessä. Toivo vapauttaa kapasiteettiä tuottavampaan käyttöön. Niin se ainakin minun kohdalla teki.

Päivi Karvinen

Arkkitehti Lars-Erik Mattila käytti ARA-pajassa tänään hyvän puheenvuoron energiatehokkuudesta tuolla otsikolla. Hän totesi, että energiatehokkuus ei ole ekologisuutta eikä hiilijalanjälki kerro rakentamisen ympäristövaikutuksista.

Väitettään Mattila perusteli sillä, että nykyrakennuksia tehdään ihmisille haitallisista aineista ja materiaaleista. Ja mikä pahinta rakennuksia ei tehdä enää kestämään sukupolvelta toiselle.

Ympäristöön purkautuu pahoja päästöjä aina, kun rakennukset puretaan.

Mattila korosti, että rakentamisen ympäristövaikutuksia ei voi arvioida myöskään hetkellisen energiankulutuksen tai kasvihuonepäästöjen perusteella.

Esityksessään hän otti esimerkkejä sata vuotta sitten tehdyistä taloista. Ne ovat energiatehokkuudessaan ylivertaisia nykyajan rakennuksiin verrattuna. Silloin ei käytetty muun muassa rakennuskemikaaleja eikä ilmavaihtoa hoidettu koneellisesti.

Ikävän kuuloinen oli Mattilan väite, että tuollainen vanhanaikainen (lue: oikeasti energiatehokas) rakentaminen on tehty rakennusmääräyksin mahdottomaksi.

Kovin lohdulliselta ei kuulostanut  sekään, että nykyaikaiset passiivitalotkin ovat oikeasti energiatehokkaita vasta muutaman vuosikymmenen jälkeen. Rakentaminen tuottaa niin paljon ympäristön kannalta haitallisuutta, että kestää pitkään, ennen kuin se on kompensoitu.

Mattila kehotti ARA-päivien osanottajia tekemään opintomatkoja Keski-Eurooppaan ja erityisesti Itävaltaan, Sveitsiin ja Saksaan. Sieltä löytyy ainakin jossain määrin rakentamisen näkemystä, joka nojaa aikajanassa sekä eteen- että taaksepäin eli ymmärretään, että pyörää ei kannattaisi väkisin yrittää keksiä uudelleen.

Kuvastavaa oli, että seminaarissa ei tehty tuon Mattilan esityksen jälkeen lisäkysymyksiä. Ajatukset olivat liian jotain…jotain johon ei osattu tarttua.

Mutta kiitos Mattilalle, että hän kävi kertomassa, että keisarilla ei taida olla ihan kaikkia vaatteita päällä.

Onneksi kuitenkin meillä Suomestakin löytyy fiksusti ajattelevia rakennuttajia kuten VAV Asunnot Oy ja siellä erityisesti toimari Teija Ojankoski, joka tuossa kuvanottohetkellä esitteli itsensä viherhihhuliksi.

Onneksi hän on sen sortin hihhuli, sillä VAV tekee hänen johdollaan tänä päivänä kestävän rakentamisen eteen paljon enemmän kuin moni muu toimija.

Olen samaa mieltä Teijan kanssa, että emme todellakaan voi optimoida yksistään nykyhetkeä, koska elämme rakennustemme kanssa vuosikymmeniä.

Miksi tuota on niin vaikea tällä alalla ihan oikeasti ymmärtää?

Päivi Karvinen

p.s. Lue myös Huvittavan elämän -blogini samasta aiheesta: Luomutalotuotannosta

Sain ystävältäni Kirsiltä lajitteluaiheisen tekstarin viime viikolla. Kirsi kertoi, että Nikkilän S- ja K-Markettien pihalta löytyvät nyt kontit muovillekin.

”Säästetään luontoa tuleville lapsille.” , vinkkasi Kirsi. Mukavaa, että lähipiirini on niin ekologisesti ajattelevaa!

Tiedosta oli heti hyötyä, sillä vanhimmaiseni Simo sattui juuri seuraavana päivänä kysymään, että tiedänkö kerätäänkö muovia jo Sipoossakin. Kirsille kiitos tiesin!

Itse en vielä ehtinyt edes ajatella, miten lajittelun toteuttaisi kun Simo jo organisoi kellarin rappusten seinälle paikan. Sieltä löytyvät pussit myös poltettaville pahveille ja muovipusseille.

Metallit ja lasi kerätään keittiön allaskaappiin, josta löytyy myös biojäteastia. Huvikummun pihasta löytyy tuo oma lämpökompostori, josta juuri tyhjensin ravinteikasta multaa istutuksille.

Sanomalehdet kasataan työhuoneeni lehtitelineeseen.

Kuuntelin, kun Simo ja Tapsa juttelivat, että eihän meillä kohta tule sekajätettä juuri lainkaan. Niinpä.

Toki vaatii omaa viitseliäisyyttä viedä lajitellut jätteet mainittujen markettien pihalla oleviin astioihin, mutta se on pieni vaiva. Sen sijaan tulee hyvä mieli siitä, kun tietää toimivansa oikein kierrättäessään jätteet hyötykäyttöön kaatopaikan kerryttämisen sijaan.

Tuoks Kirsiä, tekee töitä tulevien lasten eteen.

Päivi Karvinen

Olemme myymässä taloamme Sipoossa. Kilpailutimme välittäjät ja päädyimme Remaxiin, jonka myyjä tuntui riittävän nälkäiseltä etsimään talollemme oikeaa ostajaa meille sopivaan hintaan.

Emme tietenkään valinneet välittäjää, joka perusteli useamman kymppitonnin alhaisempaa hintapyyntöehdotusta sillä, että hän ei pidä epäonnistumisesta. Toisaalta totesin, että tuolta henkilöltä taidan sitten ostaa uuden asunnon, mikäli päädyn jatkamaan asumista Nikkilässä.

Isoille omakotitaloille on harmillista kyllä nyt vähän heikot markkinat. Pankit ovat kiristäneet lainahanojaan ja kuulemma myös siten, että lainaa ei myönnetä ennen kuin toinen asunto on myyty. Vältetään kahden asunnon loukkuongelmaa. Järkevää toki.

Juuri uutisoitiin myös se, että ensiasunnon ostajia on entistä vähemmän liikkeellä ja sekin vaikuttaa asuntokauppakierrossa myös isoihin perheasuntoihin. Nuorten asenteet asunnon omistamiseen ovat kuulemma murroksessa. Ei toki huono asia sinällään sekään.

Sipoossa toteutuneiden omakotitalojen kauppojen myyntiajat ovat tilastojen valossa parista kuukaudesta vuoteen. Onneksi meillä ei ole kiire saada rahoja talosta.

Yli 400 000 euroa maksaneet talot pitää kuulemma ja myös omien nettisurffailujemme perustella olla jopa ylellisiä. Meidän talo ei sitä ole, jos ei maisemaa lasketa ylellisyyselementiksi. Siisti perustalo, jos tulkitsin välittäjää oikein.

Samoin välittäjä arveli talomme arvon muodostuvan isosta, hehtaarin tontista, luonnon rauhasta silti suht lähellä palveluita ja energiantehokkuudesta. Totta kai hintaan vaikuttaa myös sijainti lähellä koko maan sydäntä Helsinkiä.

Kuulimme välittäjältä, että vuonna 2012 olisi talosta saatu paljon enemmän. Hinnanmuodostuksessa vaikuttaa siis melkoisesti jo neljä vuotta jatkunut maan talouden alamäki.

Totta kai tuo tieto harmittaa, mutta lohdutan itseäni, että myydessäni edellisen asuntoni 90-luvun lopulla nettosin positiivisen suhdannetilanteen takia asuntokaupoistani ihan mukavasti. Aina ei voi voittaa.

Ja toisaalta, jos talomme sijaitsisi jossain kauempana maakunnissa, voisimme olla tyytyväisiä, jos saisimme edes pääomasijoituksemme verran talosta. Nyt saamme edes jonkin verran hintaa sille, miten paljon olemme raataneet asuinpaikkamme eteen. Nuo kukkajutut ovat minun osuuteni raatamisesta.

Hyvä talo ja hyvä paikka asua olisi nyt tarjolla jollekin, joka arvostaa jo mainittua rauhaa ja mahdollisuutta myös monella tavalla ekologiseen asumiseen. Tarvitaan vain yksi samanhenkinen. Uskon sen löytyvän juuri silloin, kun sen aika on.

Päivi Karvinen

Luin Rakennuslehdestä Mikko Kortelaisen erinomaisen artikkelin siitä, mitä Helsingissä pitäisi tehdä, jotta asuntotuotantoa saataisiin rutkasti lisää (RL 25.4.2016). Hyviä näkemyksiä niin rakentamisen kuin talouden keinoista asumisen hinnan kohtuullistamiseksi.

Haluan nostaa jutusta erityisesti yhden näkökulman esiin. Kaupunkitaloustieteen emeritusprofessori Heikki A. Loikkanen haluaisi saada Helsinkiin runsaasti korkeampia rakennuksia. Helsingin merellistä siluettia ei pitäisi varjella purjehtijoiden tai pilkkijöiden eduksi.

Helsingin väkiluvun arvioidaan kasvavan seuraavan 15 vuoden aikana noin sadalla tuhannella asukkaalla. Jos sille porukalle yritetään hankkia asunnot nykyisillä kerrosmääräyksillä, niin kehitys ei vaikuta järkevältä.

Välimatkat työn ja kodin välillä kasvavat väistämättä ja ihmisten elämänlaatu kärsii. Ei lähiön hieman vihreämpi ympäristö pysty vähentämään sitä stressiä, joka aiheutuu sukkuloinnista kodin, tarhan, koulun, työpaikan, ruokakaupan ja harrastuspaikkojen välillä.

Onneksi pää korkeiden talojen osalta on jo avattu Kalasatamaan vuonna 2018 valmistuvien talojen myötä.

Samaisesta artikkelista pääsee toiseen Mikon juttuun, jossa kehotetaan unohtamaan sotepuuhastelu ja keskittymään nimenomaan Helsingin seudun asuntotuotannon lisäämiseen kilpailukykyloikan saavuttamiseksi.

Olen täsmälleen samaa mieltä!

Kun asuntotuotantoa saadaan liikkeelle runsaasti eli tarjonta lisääntyy, asumisen hinta kohtuullistuu, jos samaan aikaan ollaan myös niin viisaita kuin Hypon Ari Pauna ehdottaa, eli ettei rahan hintaa höllennetä. Siinä olisi yksinkertainen kaava valmis.

Kun asumiseen tarvitaan vähemmän rahaa, sitä käytetään muuhun kulutukseen ja elinkeinoelämä kiittää!

Totesimme Mikon kanssa vuosi sitten lounaalla, että tällä hetkellä liian moni taho yksityisistä ihmisistä rakennusliikkeisiin hyötyy siitä, että asuntojen hinnat ovat korkeat.

Saa nähdä, koska asumisen hinta alkaa aikuisten oikeesti haitata elinkeinoelämän edellytyksiä siinä määrin, että asuntopolitiikka nähdään kokonaisuutena, yleisen hyödyn näkökulmasta ja asialla tehdään esimerkiksi noita juttuja, joita Mikon artikkelissa nostetaan esiin.

Päivi Karvinen

Haastattelin viime viikolla nuorta naista, joka oli vihainen siitä, että asumiseen menee valtaosa käteen jäävästä tulosta. Häntä suututti myös, ettei hän saanut Helsingin kaupungin vuokra-asuntoa, joka olisi ollut vuokran osalta paljon halvempi kuin vapaarahoitteinen, jonka hän joutui ottamaan.

Katri on 21-vuotias kolmivuotiaan pojan äiti, joka hoiti raskauden takia keskeytyneet lähihoitajaopintonsa säntillisesti päätökseen ja hankki hyvän työpaikan.

Jos hän olisi muuttanut jo opiskeluaikana pois kotoa, hän todennäköisesti olisi saanut Helsingin kaupungin vuokra-asunnon. Tosin silloin hän olisi joutunut turvautumaan asumis- ja elämiskuluissaan täysin yhteiskunnan tukeen.

Sen sijaan Katri oli yhdessä äitinsä kanssa päättänyt, että asuu kotona siihen saakka, että koulu on käyty ja työpaikka plakkarissa. Mutta sitten Katrin edelle meni kaupungin jonossa muita, eikä asuntoa löytynyt.

Toinen syy asunnon saamattomuuteen oli se, että Katri ei halunnut hakea asuntoa itä-Helsingistä, kun työ ja tukiverkosto on länsi-Helsingissä. Lapsen päivähoitoajat olisivat kolmivuorotyöläisen työajoilla tulleet kohtuuttomaksi, eikä äidin apua olisi ollut lähellä.

Koska kohtuuhintaisia asuntoja on ihan liian vähän, Katri joutui ottamaan vapaarahoitteisen asunnon, jonka vuokra on luvalla sanoen kohtuuton, kuten voi taulukosta todeta.

Tilastokeskus uutisoi vastikään, että Helsingissä vuokralla asuvan käteen jäävistä tuloista menee jo yli 40 prosenttia asumiseen. Se on paljon. Se on liikaa silloin, kun pitää selvitä Katrin tavoin pienillä tuloilla.

Katri totesi haastattelun lopuksi, että mitään ylläreitä ei saisi tulla, jotta noilla tuloilla selviää. Kuinka monen elämä on sujunut ilman ylläreitä!

Kyllä minuakin suututti, kun olin kuunnellut Katria! Ei tämän homman pitäisi ihan näin mennä.

Päivi Karvinen

Katrin tulot ja menot kuukaudessa yksinhuoltajana

Lähihoitajan peruspalkka                                      + 2 100 €

Lapsilisä yksinhuoltaja                                      +    144,30 €

Asumistuki                                                              +    400 €

Verot                                                                        –     400 €

Vuokra kaksiosta                                                    –  1 100 €

Kotivakuutus                                                           –       25 €

Lapsen hoitomaksu                                                –       80 €

Helsingin seudun bussikortti                                –       52 €

Puhelin- ja internetkulut                                        –       20 €

Ruokamenot                                                           –     400  €

Käteen jäävä tulo / kk                                             567,30 euroa