Minulle ehdotettiin, että voisin pitää blogia vuonna 1939 rakennetun taloni peruskorjaamisesta. Olisi ehkä kannattanut. Olisin nimittäin saattanut kehittyä verbaalisesti todella lahjakkaaksi negatiivisten tunteiden kiertoilmaisijaksi. En luontoni mukaan olisi kuitenkaan viitsinyt viikosta toiseen vaan valittaa.

Ja toisaalta olisihan se saattanut kasvattaa lähtökohtaisesti positiivisesti asioihin suhtautuvaa mielenlaatuani näkemään yhä pienemmistä ja pienemmistä asioista valoisia puolia. Toki sain sen opin ilman blogiakin.

Kahdeksan kuukautta kestänyt urakka sisälsi tehokkaan oppitunnin siitä, mitä suomalainen urakointi tänä päivänä on. Lyhyesti sanottuna se sisälsi myöhästymisiä, ohareita, säännöllistä valvonnan tarvetta, perään potkimista, budjetin paukkumista ja päälle päätteeksi luonnollisesti muutto keskeneräiseen asuntoon.

Teen työtä rakennus- ja kiinteistöalan viestinnän parissa ja työni puolesta tiedän, että nuo samaiset ongelmat koskevat myös uudistuotantoa. Haastattelin taannoin eräitä ammattilaisia siitä, mikä kerrostalourakoinnin ja suomalaisen rakentamisen laadun ongelmana on.

Insinöörismiehet kertoivat, että urakoiden pilkkoutuminen on suuri ongelma. Kun kukaan ei kanna kokonaisvastuuta, osapuolet eivät tiedä toistensa tekemisestä ja huteja tulee siellä sun täällä. Ei niin, että ammattilaiset tekisivät tahallaan ja vastuuttomasti virheitä, vaan urakoiden saumakohdissa tieto ei kulje riittävästi ja rapatessa roiskuu enemmän kuin pitäisi.

Ihan sama ongelma oli minun työmaallani. Kun jouduin pyytämään pääurakoitsijaani poistumaan aikataulu- ja laatusyistä lokakuussa työmaalta, tilalle tuli kolme erillistä urakoitsijaa paikkaamaan tilannetta. Hyvin paikkasivatkin, kiitos siitä heille ja exälleni, jonka kautta heidät sain työmaalleni.

Mutta kun aiemmin pääurakoitsija oli hallinnut työmaan kokonaistilannetta, nyt se vastuu jäi minulle. Olihan se melkoista viestinnällistä sukkulointia ja asioiden selvittämistä. Onneksi tykkään rautakaupoista ja shoppailen niissä paljon mieluummin kuin vaatekaupoissa.

Huomasin kantapään kautta, että valvonnan merkitys on aivan keskeinen. Jos eri ammattilaiset eivät tiedä, missä järjestyksessä ja miksi hommat pitää tehdä kullakin työmaalla siten kuin pitää, tulee ylimääräistä työtä ja pahimmillaan rakennusvirheitä, joita on kovin vaikea korjata jälkikäteen. 

Onneksi olen exäni kanssa rakentanut yhden talon jo aiemmin ja työni kautta oppinut jotain korjausrakentamisen prosessista, joten tehtävä ei ollut minulle mahdoton. Voimat tämä projekti toki vei. Olen joutunut lähipiirilleni toteamaan, että olen nyt todella, todella väsynyt. 

Onneksi ymmärrän joulun lähtökohtaisesti olevan rauhan juhla eli en muutenkaan hössöttäisi asian tiimoilta. Oloilu ja leppoisa tunnelma on pääteema aina joulussani ja tänä jouluna erityisesti.

Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että ryhdyin tähän urakkaan, vaikka ymmärrän kyllä, miksi kukaan ei taloani viime vuonna ostanut, edes yhtään tarjousta en saanut. Sanoivat, että liian iso urakka, että vain hullu tällaiseen projektiin lähtee, mutta eihän minua kukaan kai ihan normaalina naisena pidäkään. 

Enkä ole tätä yksin suinkaan tehnyt. Lähipiirini ja erityisesti ihana miesystäväni on ollut purkutalkoissa mukana ja tsemppaamassa muistuttaen, että lopputuloksesta tulee hyvä. Niin tulikin, minun näköinen taiteilijakoti. Ei tavallinen, vaikka kuitenkin erittäin tavallinen ilman nykyaikaista tekniikkaa, vanhaa kunnioittaen korjattu. 

Ei tällaisia taloja enää tehdä. Siksi halusin korjata mieluummin kuin pistää nurin, jota sitäkin joku ehdotti. Mutta moni, joka näki talon minun silmin, sanoi että teen kulttuuriteon. Ystäväni välitti taannoin minulle kopion eräästä naamakirjapäivityksestä. Joku oli laittanut kuvan talostani sivuilleen ja kommentin, että tämä vaaleanpunainen talo on hänen suosikkitalonsa Nikkilässä. 

Niin minunkin!

Päivi Karvinen

Onko arvolla hintaa, kysyi tutkijatohtori Teemu Kemppainen Helsingin kaupungin järjestämässä asuntopoliittisessa seminaarissa 4. Syyskuuta. 

Kaupunkimaantieteen apulaisprofessori Venla Bernelius komppasi Kemppaista Oscar Wildeä siteeraten , että on ihmisiä, jotka tietävät kaiken hinnan, mutta ei minkään arvoa.

Tohtorikoulutettava Katja Maununaho puolestaan yhtyi edellisiin puhujiin kertomalla, että hän on miettinyt sitä, miten käyttämättä jäänyt kustannus voitaisiin laskea tuloksi. 

Näiden ajatusten pohjalla oli seminaarissa käyty keskustelu ARA-tuotannon tarpeellisuudesta ja sen merkityksestä muun muassa segregaation ehkäisemiseen. 

Asiasta äiyttiin käymään vallan arvokeskustelua kaupunkitaloustieteen apulaisprofessori Tuukka Saarimaan jälleen kerran väittäessä, että ARA-tuotanto aiheuttaa veronmaksajille kuluja, kun kaupungeilta jää saamatta rahaa muun muassa tonteista. Saamatta jäänyt tulo kun pitäisi ymmärtää laskea ARA-tuotannon hintaan mukaan.

Itse kysyin häneltä, mitä maksaa yhteiskunnalle, jos ARA-tuotanto jätetään tekemättä. Hän ei ymmärtänyt kysymystä ilman lisäselvitystä. Perustelin, että jos kohtuuhintaista ARA-tuotantoa ei tehdä kysytyille alueille, aiheutetaan segregaatiota, joka puolestaan aiheuttaa yhteiskunnalle ja veronmaksajille monenlaisia välillisiä kustannuksia.

Segregaation aiheuttamista ongelmista ei kuulemma ole riittävästi näyttöä ja ettei Suomessa sitä ole. Siinä hän on sikäli oikeassa, että olemme välttyneet alueellisen eriarvoistumisen vitsaukselta, koska on ymmärretty asumismuotojen sekoittamisen politiikka jo aikaa sitten. Mutta siinä hän on väärässä, että kyllä segregaation aiheuttamista ongelmista on näyttöä muualla Euroopassa jo ihan riittävästi. 

Samassa tilaisuudessa Bernelius oli juuri hetkeä aiemmin kertonut muun muassa OECD:n tutkimuksesta, jossa nostetaan esiin kohtuuhintaisen asuntotuotannon merkitys segregaation ehkäisemisessä ja että segregaatio aiheuttaa monenlaisia taloudellisia menetyksiä yhteiskunnalle. 

Onneksi loppukeskustelussa nuo edellä mainitut Saarimaan tutkijakollegat osasivat sanoa paremmin ääneen sen, mitä itse ajoin takaa. Valtion tuella toteutetuilla vuokra- ja asumisoikeusasunnoilla on merkittävä yhteys yhteiskuntamme perusarvoihin: tasavertaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Niille vaan on kovin vaikea laittaa hintalappua päälle.

Vaalimalla noita arvoja pystymme antamaan lapsillemme tasavertaiset mahdollisuudet ponnistaa eteenpäin riippumatta siitä, kuinka köyhään tai varakkaaseen perheeseen lapsi on syntynyt. Näin pienellä kansakunnalla ei ole varaa muunlaiseen toimintaan.

ARA-asuntotuotannon tekeminen muun muassa kalliille Jätkäsaaren asuinalueelle Helsingissä on käytännön toimintaa tuon arvon edistämiseksi. Sillä kuten Bernelius totesi häntä taannoin haastatellessani, sillä on merkitystä, kenen kanssa käy koulu tai on tekemisissä lähikaupassa asioidessa.

Päivi Karvinen

Olen tänä kesänä viettänyt erinäisiä päiviä minitaloni purkuhommissa. Vuonna 1939 rakennettu, 60 neliöinen taloni kokee täydellisen peruskorjauksen taidokkaiden remppamiesten käsissä.

Sitä ennen lattiat, seinät ja sisäkatto on pitänyt purkaa ja sen homman olen tehnyt säästösyistä ahkerien läheisten miesteni kanssa itse. Siihen hommaan pystyy tällainen konttorirottakin ja onneksi myös tykkään kovasta fyysisestä työstä.

Vaikka taloani ei ole koolla pilattu, purkujätteen määrä oli melkoinen. Alakerran purkujätettä varten tilasin jätelavan, kun sain virheellistä tietoa, ettei puupurua saa viedä kaatopaikalle ilmaiseksi. Olipahan kallis kuorma!

Asiaa ääneen ihmeteltyäni, joku tiesi kertoa, että kyllä puhdas puupuru pitäisi olla ilmaista jätettä. Soitto Rosk´n rollin asiakaspalveluun vahvisti tiedon. Olin edellisen kerran soittanut suoraan Sipoon jäteasemalle ja käyttänyt väärää ilmaisua. Ei kannata puhua purkujätteestä mitään, jos haluaa viedä puupurun maksutta kierrätykseen.

Heinäkuun helteillä kuskasin noin 90 jätesäkillistä purua kaatopaikalle ja päälle käsitellyt ja käsittelemättömät laudat, jotka nekin ovat maksuttomia vietäviä. Sekajätettäkin meni muutama kuorma, mutta selvisin 70 euron laskulla.

Olihan se työläämpää, mutta remppa on sen verran tyyris, että täytyy yrittää jostain säästää. Toinen hyvä syy viedä jätteet itse kaatopaikalle on lajittelu sinällään. Edellisellä kerralla lava todennäköisesti tyhjennettiin palamattomiin sekajätteisiin, koska mukana oli myös lasivillaa. Lavaa ei siis lajitella. Itse vieden lajittelin sekajätteenkin vielä palamattomiin ja palaviin.

Siinä kaatiskuormia roudaillessa mietin purkujätteen määrää kerrostaloissa. Varsinkin 70-luvulla tehtyjä taloja on alettu purkaa, kun kunnostaminenkaan ei kannata varsinkaan, jos talo on taantuvalla paikkakunnalla.

Tarkistin, mitä jätelaki sanoo asiasta. Rakennus- ja purkujätteen erilliskeräys pitää lain mukaan hoitaa siten, että mahdollisimman suuri osa jätteestä voidaan valmistella uudelleenkäyttöön taikka muuten kierrättää tai hyödyntää. Muun muassa betoni-, tiili-, kipsi-, muovi- metalli-, lasi- ja paperijäte sekä kyllästämätön puu pitäisi kierrättää.

En nopealla tutkimisella löytänyt laista mitään tarkempaa määrittelyä ”mahdollisimman suuri osa” –määritelmälle, enkä mainintaa sanktioista, jos jättää tekemättä. Voihan olla, että asiasta löytyy perusteluista jotain viitteitä. Niitä en lähtenyt kaivamaan.

Toivon mukaan lakiin tulee jatkossa tiukemmat velvoitteet purkujätteen lajittelusta, sillä sen määrä tulee kerrostalojen osalta kasvamaan. Ihminenhän harvoin tekee mitään ilman velvoitteita tai korkeiden kustannusten välttämisen halua. Rehellisesti sanottuna itsekin halusin erityisesti karsia kustannuksia, vaikka ekoihmisenä toki koen lajittelun tärkeäksi.

Ehkäpä kierrättäminen innottaisi tekemään myös uusia kerrostaloja kierrätysmateriaaleista. VAV Asunnot Oy teki takavuosina pilottikohteen Vantaan asuntomessuille. Ongelmana tuolloin oli, ettei kierrätysmateriaalia löytynyt riittävästi. Josko sitä tulevaisuudessa olisi.

Minun oma projektini jatkuu vielä pitkälle syksyyn. Olen pistänyt talteen osan purkutavarasta. Esimerkiksi purettu pönttöuuni saa uuden elämän ensi vuonna rakennettavassa ulkorakennuksessa. Miksi pistää hyvää menemään, kun samalla voi säilyttää vanhaa nostalgiaa ja säästää takan rakentamisen kuluissa useamman tonnin.

 

 

 

Päivi Karvinen

Osallistun tällä viikolla sosiaalisen asumisen festivaalille Lyonissa (International Social housing festival 2019). Ohjelma on monipuolinen kattaus asukkaiden osallisuudesta uudenlaiseen rakentamiseen.

Ohjelman heikkoutena on ollut se, että esityspaikat ovat melko vaikeasti löydettävissä, osa näyttelyistä on vain ranskaksi ja puhe-esitykset ovat puuduttavan pitkiä ja monotonisia. Italianmatkailun rakastajalle ei sen sijaan tuota vaikeutta hyväksyä sitä, että annetut ohjelma-ajat ovat vain luova ehdotus.

Ohjelman ulkopuoliset kohtaamiset ja keskustelut ovat olleet kuitenkin erinomainen lisäsuola ohjelmaan. Eilen istuin illallisella, jossa mukana oli saksalaisia, hollantilaisia ja italialaisia seminaarilaisia. Nuoren italialaisen, poikieni ikäisen naisen kanssa keskustelin muun muassa asumisen kulttuurin muutoksista maissamme.

Ilaria niminen nainen kertoi, että Italiassa on perinteisesti pyritty asunnon omistamiseen, ihan kuten Suomessakin. Mutta nyt nuoret haluavat jotain muuta, niin kuin meilläkin. Halutaan reissata tai ei tiedetä halutaanko ylipäänsä asua jatkossa omassa maassa. Omistusasuminen hankaloittaa noita tarpeita. Ilaria itsekin asuu ja tekee nyt töitä Brysselissä vuokra-asumisen edistämiseksi.

Ilaria totesi, että onhan se mukavaa, että on mahdollisuuksia, mutta onko myös käynyt niin, ettei osata olla onnellisia mistään. Mielenkiintoinen ajatus.

Tuossa ajatuksessa kiteytyy hyvin Lyonissakin näkyvä elämän realiteettien kaksijakoisuus tänä päivänä. Mahdollisuuksien luoma onnellisuusvaje lienee hyvin elitistinen ongelma. Ne joilla on valinnan mahdollisuuksia, eivät välttämättä ymmärrä olevansa etuoikeutettuja, vaan etsivät koko ajan jotain nurkan takana olevaa parempaa.

Ja nyt ei pidä sekoittaa tätä ajatusta siihen, että mitään ei pitäisi kehittää. Totta kai asioita kannattaa päivittää parempaan suuntaan. Ja minun mielestäni siihen kuuluu myös se, että kohtuuhintaisia asuntoja on tarjolla monipuolisesti siten, että voi oikeasti valita haluaako omistaa vai asua toisin.

Itse koen kuuluvani juuri tuohon valinnanvapauden eliittiin. Työni kautta pyrin kuitenkin miettimään koko ajan sitä, miten pystytään parantamaan kaikkien valinnan mahdollisuuksia. Ehkä omaa haluani edistää tuota asiaa selittää se, että on lähtöisin mökistä, jossa ainoana mukavuutena oli sähkö. Haluaisin, että Suomessa on jatkossakin mahdollisuus ponnistaa eteenpäin myös pienistä oloista ja asuminen on siinä asiassa mahdollisuuksien keskiössä.

Lappilaislähtöisenä sukuni lähihistoriaan kuuluu myös sodanjälkeiset vuodet perheen asumisesta korsussa poltetun Lapin jäljiltä. Ei siitä niin pitkä aika ole, eikä sitä aikaa kannata unohtaa. Pysyy mieli tyytyväisempänä, kun vertaa omaa olemistaan entiseen.

Miten saisi ihmiset olemaan elinolojen parantuessa samassa suhteessa myös onnellisempia?  Siinäpä vasta kysymys ja jos tietäisin vastauksen, olisin guru. Sitä kysymystä kannattaa kuitenkin pitää esillä, sillä uskoisin tuon olevan jollain lailla vaikuttamassa ihmisten mielialoihin monessa maassa. Ehkä se selittää nykyisen kaltaista poliittista jakautuneisuuttakin monessa maassa.

Toissailtana kohtasin eurooppalaisen ääripään kävellessäni seurueeni kanssa Lyonin siltojen alla asunnottomien leirin ohi. Kohtasimme hymyileviä, mutta meitä selkeän varauksellisesti katselevia ihmisiä. Mieleeni jäi noin kahdenkymmenen ihmisen piiri, jossa jutusteltiin leppoisasti yhdessä lasten leikkiessä ympärillä. Mistä se kertoi?

Toimittajana nousi heti halu perehtyä heidän arkeensa paremmin. Miten he hoitavat hygieniansa? Tuo asia ei nimittäin näkynyt ongelmana ulkomuodossa. Tai miten kaupunki suhtautuu heidän telttoihinsa alikulkusillalla? Saavatko majailla pitkäänkin yhdessä paikassa? Ja onko toivoa pysyvämmästä asumuksesta? Ehkä joskus palaan näihin asioihin syvemmin.

Suomi on saanut asunnottomuuden hoitamisesta ansaittua kiitosta. Ehkä meidän on pitänyt olla enemmän asialla ihan jo kelien vuoksi, eihän ihmistä voi pakkaseen antaa paleltua. Tämän festivaaliannin perusteella tuntuu siltä, että moni muukin asia tuntuu olevan meillä paremmalla tolalla verrattuna eurooppalaiseen asumiseen. Sekin on yksi tärkeä seminaarin anti.

No joo, asumisen hinta on jotain sellaista, jossa meillä on paljon tekemistä. Ruotsalaisilla tosin taitaa mennä tässä asiassa meitä huonommin ja ilmeisesti Saksassakin ollaan tulossa kovaa kyytiä perässä. Eilen kuulin yhdessä esityksessä, että esimerkiksi Berliiniin muuttaa noin 40 000 uutta asukasta joka vuosi. Stutgartilainen vieruskaverini illallispöydässä kertoi kotikaupunkinsa tilanteen olevan vielä hurjempi. Seurauksena tietysti on, että asuntojen hinta kasvaa kohisten.

Kaupungistuminen tosiaan vaikuttaa vahvistuvan kiihtyvällä tahdilla joka puolella. Ja selväksi on tullut, että ilmastonmuutos on yksi keskeisimpiä haasteita asumisessa kaikkialla.

Suomi mitä ilmeisemmin järjestää tällaisen seminaarin pari vuoden päästä. Hyvä niin, sillä meillä on paljon näytettävää muille eurooppalaisille. Me teemme todella hyviä asioita niin asumisen sosiaalisen puolen kuin teknisen osaamisen saralla. Olen puoleksi pohjalainen ja se puoli minusta toivoo, että emme sitten laita kynttiläämme vakan alle, vaan pistämme rohkeasti rinnan rottingille.

Samalla voimme näyttää esimerkkiä siitä, kuinka digitalisaatiota voidaan hyödyntää seminaarijärjestelyissä. Senkin olen saanut huomata, ettei meistä suomalaisista turhaan puhuta digitalisaation edelläkävijöinä.

Jopa minunkaltainen täti-ihminen on ihmetellyt sitä, miten heikosti on hyödynnetty netin mahdollisuuksia muun muassa karttaopastusten osalta. Pikkujuttuja, mutta kun niihin on tottunut, on ihan ihmeissään niiden puutteesta. Taidamme olla hyvin digielitistinen kansa.

 

 

 

 

 

 

Päivi Karvinen

Osmo Soininvaaran asumisen tukia koskevassa raportissa tuodaan Hesarin artikkelin mukaan (Raportti: Asumisen tuki nostaa vuokria tuhoisasti), ettei Kelan maksama asumistuki nosta vuokria Helsingissä juuri lainkaan. Sen sijaan toimeentulotuki nostaa ja tuhoisasti lehden välittämän Soininvaaran sitaatin mukaan  nostaakin.

Jos tämä on kaunis exit siitä väittelystä, nostaako asumistuki vuokria, se on ihan hyvä lopputulos!

Toimeentulotuki on ollut jo jonkin aikaa asumistuen virallinen jatke. Kaikki sen ovat tienneet ja toivon mukaan Soininvaaran raportti nostaa kissan nyt pöydälle ja asiaan saadaan tavalla tai toisella korjaus.

– Yhä vain korkeampien vuokrien maksaminen toimeentulotuen kautta kokonaan on ollut ilmiselvä virhe, toteaa Soininvaara Hesarin artikkelissa.

Niinpä.

Eduskunnan tarkastusvaliokunnan raportissa tuotiin taannoin esiin selkeästi, että ainoa keino pitää asumisen hinta kurissa, on tuottaa riittävästi asuntoja.

Niinpä.

Kun olen tällainen ARA-tuotannon puolestapuhuja, en malta olla muistuttamatta vuokraeroista tässäkään tekstissä. Tilastokeskuksen tietojen mukaan Hesassa varaarahoitteisten vuokra-asuntojen vuokrat ovat keskimäärin 21 euroa neliöltä kuukaudessa, kun ARA-tuotannossa ne ovat 13 euroa. Aika selkeitä lukuja, joita vastaan on paha äpittää suuntaan jos toiseen.

Tosin Hesarin jutun mukaan Kelan vuokrakatto ylittyi myös isolla osaa ARA-asunnoissa asuvilta eli nuo ARA-asuntojen vuokratkin ovat liian korkeat aika monelle pienituloiselle. Siitä olisi mielenkiintoista saada lisätietoa.

ARA-asuntojen tuottaminen ei ole kauheasti houkuttanut tuottajia viime vuosina, eikä ihme. Sekin järjestelmä kaipaisi kunnon remonttia. Ehkä siihenkin tarvitaan Soininvaaran kaltaista toimijaa nostamaan kissan pöydälle järjestelmän kaikkien tietämistä ongelmista.

 

 

 

 

Päivi Karvinen

Lari Malmbergin oivallinen haastattelu (HS/16.11.2018) kaupunkitaloustieteen apulaisprofessori Tuukka Saarimaasta nosti hyvin esiin tämänhetkisen ongelman yhteiskunnassamme. Monia asioita pyritään katsomaan ensisijaisesti taloustieteen näkökulmasta.

Nostan esiin toisen apulaisprofessorin, Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteellisen tiedekunnan apulaisprofessori Arto O. Salonen ajatuksen siitä, että itse asiassa taloudella pitäisi olla vain välinearvo luonnon ja ihmisten hyvinvoinnille. Kun nuo kaksi asiaa ovat kunnossa, voi talouskin olla olemassa. (Salostakin haastateltiin taannoin Hesarissa, mutta tuo lainaus on haastattelusta, jonka itse tein hänestä parisen viikkoa sitten.)

Saarimaa peräsi artikkelissa sitä, että ihmiset ymmärtäisivät menetetyn tulon olevan itse asiassa menoa. Väittäisin, että ihmisillä ei ole vaikeutta ymmärtää tuota asiaan, mutta asioita onneksi yritetään tarkastella muustakin kuin talousnäkökulmasta.

Toki se usein näyttäytyy hähmäisenä poliittisena pelinä ja jopa rahojen hukkaan heittämisenä, mutta koska järjestelmämme on demokraattinen, tietty kompromissien mukanaan tuoma hähmäisyys lienee hyväksyttävä.

Demokraattinen järjestelmämme on kuitenkin luonut meille yhden planeetan parhaiten toimivista yhteiskunnista, jonka kansalaiset ovat tutkitusti onnellisimpia maailmassa. Meidän vaan pitäisi se itsekin uskoa.

On selvää, että taloustieteen näkökulma on yksi tärkeä elementti keskustelussa myös tulevaisuudessa, mutta pelkästään sen näyttämän totuuden pohjalle emme voi luoda asioita jatkossakaan.

Laaja-alaista näkökulmaa tarvitaan entistä enemmän, kun pyrimme luomaan tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa meidän pitäisi saada aikaan tasapaino ihmisen ja luonnon elinmahdollisuuksille ilmastonmuutoksen kourissa.

Palaisin Salosen ajatukseen luonnon ja ihmisen ensisijaisuuteen. Me emme pysty jatkamaan elämäämme, jos luonto tuhoutuu, eikä kenenkään elämä ole kummoista, jos ihmistä ei arvosteta lähtökohtaisesti kunnioittaen. Mutta jos ymmärrämme ottaa nuo asiat vakavasti huomioon, meillä voisi olla vaikka kuinka upea tulevaisuus myös taloudellisesti.

 

 

 

 

Päivi Karvinen

Ja koska elämä on muutakin kuin taloustiedettä, kuva Italiasta lokakuiselta reppureissulta tyttären kanssa.

Kävin Nordean asumisen aamussa kuulemassa, missä mennään asuntorahoituksen saralla. Viesti oli selkeä, 12 kk euriborin ennustetaan olevan vuonna 2020 prosentin luokkaa ja että nyt olisi viimeinen hetki tarkistaa oman talouden korkokestävyys.

Jos asuntolainaa on suomalaisen keskiverron mukaan eli 120 000 euroa, yhden prosentin koron nousu tarkoittaa 55 euroa kuussa lisähintaa asumiselle. Kahden prosentin kasvu tarkoittaa jo 113 euroa. Jos lainaa on 300 000 tuhatta – mikä ei ole kuulemma ollenkaan tavaton määrä – prosentin nousu tarkoittaa 137 euroa ja kahden prossan nousu jo 284 euroa.

Nordea Kiinnitysluottopankin Tom Miller muistutti, että korkotaso oli kymmenen vuotta sitten 5,5%, eikä vastaavanlainen vaihteluväli ole lainkaan mahdoton asia seuraavan vuosikymmenen aikana. Tätä pitäisi kuulemma teroittaa erityisesti nuorelle sukupolvelle, joka on elänyt aikuisikänsä lähes nollakoron aikaa.

Toinen asia, mistä aamiaisella puhuttiin oli asuntosijoittaminen. Kiihkein kysyntä on kuulemma hiipumassa. Erityisesti kokeneimmat sijoittajat himmailevat jo.

Sijoitusinnon hiipuminen voi tarkoittaa lähitulevaisuudessa sitä, että pieniä yksiöitä tulee paljon myyntiin, mikä sekoittaa asuntomarkkinoita paikallisesti. Ja se voi tarkoittaa, että sijoituksia siirretään korkorahastoihin aivan samalla periaatteella kuin aikoinaan siirrettiin rahaa ”turvaan” rahastoista asuntoihin.

Kolmanneksi asiaksi mieleen jäi varoitus yhtiölainoista, joita kotitalouksien lainakannasta on jo yli 12%. Yhtiölainaa saattaa uuden asunnon kohdalla olla jopa 70%, mikä tietysti helpottaa kuluttajan pääsyä oman asunnon makuun.

Riski noissa lainoissa piilee siinä, että yhtiölainoilla on useamman vuoden lyhennysvapaa, jolloin maksetaan vain korkoja. Kun lyhennysvapaa päättyy, esimerkiksi kolmen vuoden päästä, ei kukaan tiedä, mikä on korkotilanne tuolloin. Lainanhoitokulut saattavat olla ihan jotain muuta, mitä tällä hetkellä.

Kysyin, mikä riski yhtiölainoissa on taloyhtiön kaikille asukkaille. Yksityistalouden ekonomisti Olli Kärkkäinen kertoi, että pahimmassa tapauksessa maksut päätyvät taloyhtiön eli muiden asukkaiden hoidettavaksi, jos joku ei suoriudu lainanhoitokuluistaan. Jonkun täytyy nuokin lainat joka tapauksessa hoitaa.

Ai niin, yksi tärkeä asia meinasi jäädä mainitsematta. Nostettujen asuntolainojen määrän nousutrendi on laantunut ja yhdeksi varteenotettavaksi seikaksi nostettiin vuokra-asumisen yleistyminen. Se on positiivinen uutinen!

Pari muuta syyarvailua asiaan oli juuri tuo mainittu korkotason nousu ja säätelyn lisääntyminen, esimerkiksi asuntolainakaton käyttöönotto. Näköjään asuntopoliittisilla päätöksilläkin voidaan vaikuttaa kuluttajien valintoihin.

 

 

 

 

 

Päivi Karvinen

Minä olen toki uskonut valtion tukeman asuntotuotannon tarpeellisuuteen koko työurani, jota on kestänyt asumisen saralla jo 25 vuotta. Mutta kun luin viimeisimmän Araviestin eli Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn asiakaslehden, intoni pääsi puhkeamaan uuteen kukkaan.

Lehdessä oli esiteltynä laaja-alaisesti upeita, uusia hankkeita ja myös ARAn johtajan Jarmo Lindenin kymmenen teesiä sille, miksi ko. asuntoja kannattaa tuottaa. Tässä ne vielä listattuna:

1. ARA-tuotanto edistää pienituloisten mahdollisuutta asua hyvin, kohtuuhintaisesti ja turvallisesti myös kasvukeskuksissa.
2. …mahdollistaa monipuoliset asuntoalueet ja vähentää segregaatiota.
3. …vähentää muistisairaiden ja huonokuntoisten vanhusten, kehitysvammaisten ja muiden erityisryhmien laitoshoitoa ja parantaa heidän asumisolojaan,
4. …on taannut hyvät asuinolot opiskelijoille.
5. …on ratkaisun avain asunnottomuuden vähentämiseen.
6. …edistää rakennusalan kilpailua.
7. …edistää asumisen uusia innovaatioita ja kestävyyttä.
8. …toimii hyvin elvytyskeinona eli rakentamisalan kontrasyklisenä tasaajana.
9. …voi reagoida nopeasti äkilliseen asuntotarpeeseen.
10. …ei nykyoloissa maksa valtiolle käytännössä mitään.

Olen nuo kaikki Jarmon teesit todennut käytännössä paikkansa pitäviksi pitkällä työurallani aina 90-luvun lamasta lähtien. Jarmon perustelut noille asioille kannattaa lukea Araviestin Näkökulma-palstalta.

 

 

 

 

Päivi Karvinen