Työlounaalla puhuttiin tänään segregaatiosta liittyen Helsingin kaupungin vuokra-asuntoyhtiön eli HEKAn pyrkimykseen määritellä vuokransa suhteutettuna alueelliseen markkinavuokraan, hekalaisittain ilmaistuna asuntojen käyttöarvoon perustuen.

Asiaa perustellaan muun muassa tasapuolisuudessa eli että kalliimmalla alueella ARA-vuokralaisten pitäisi maksaa enemmän vuokraa, koska alue on kalliimpi ja muutkin asukkaat maksavat asumisestaan enemmän.

Voihan se olla, että tasapuolisuuden näkökulma täyttyy alueen vapaarahoitteisten asuntojen asukkaiden näkökulmasta katsottuna, mutta ei se kyllä täyty ARA-asukkaan näkökulmasta.

Pienituloisella olisi yhä pienempi mahdollisuus päästä asumaan halutuimmille alueille, jotka yleensä ihan syystä ovat halutumpia viihtyisyytensä tai palveluidensa takia.

HEKAn ratkaisu merkitsisi sitä, että kalliilla alueilla vuokrat nousevat lähemmäs markkinahintaa, jolloin sinne valikoituu asumaan ihmisiä, joilla on varaa asua kalliimmin. Ja tietysti vähemmän kysytyillä alueilla vuokra olisi vastaavasti halvempi, jolloin sinne hakeutuisi yhä enemmän pienituloisia ihmisiä. Ratkaisu todennäköisesti vahvistaisi alueiden eriarvoistumiskehitystä merkittävästi.

Olen itse lähtöisin köyhistä oloista. Tiedän, mikä merkitys on sillä, että yhteiskunta tukee yksilön ponnistamista eteenpäin vaatimattomistakin lähtökohdista. Liitän HEKAn ratkaisun tuontyyppisiin tukitoimiin sikäli, että mahdollisuus asua ns. paremmalla alueella luo yksilölle uskoa siihen, että moni muukin asia on mahdollista syntyperästä huolimatta.

50 000 asunnon omistajalla on merkittävä linjanvetäjän rooli tällaisissa asioissa. Toivottavasti HEKA miettii ratkaisuaan uudemman kerran, sillä yhtiön toiminnalla on laajat yhteiskunnalliset vaikutukset.

Asiasta on kuulemma tekeillä Helsingissä myös valtuustoaloite eli keskustelu jatkuu. Hyvä niin.

Päivi Karvinen

Sain tällä viikolla työni puolesta pohtia vuokra-asuntosijoittamista. Kysymys on haasteellinen. Kyllähän sijoittajia tarvitaan, jotta markkinoille saadaan uusia asuntoja. Mutta miten saadaan varmistettua, ettei liiallinen omaneduntavoittelu sotke koko pelikenttää.

Viime päivinä on uutisoitu Nordean kaavailevan taloyhtiölainakäytäntöön rajoituksia. Nuo lainathan voivat pahimmillaan vaarantaa suomalaisen osake-yhtiö –mallin toimivuuden ja luotettavuuden. Erityisen ongelmallisina on pidetty sijoittajien kiinnostusta taloyhtiölainallisia asuntoja kohtaan.

Samoin on uutisoitu Kojamon eli VVO:n pörssihaaveista ja nostettu esiin, että pörssiin meno voi johtaa vuokrankorotuksiin, koska – yllätys yllätys – sijoittajat vaativat jatkuvaa osinkotuoton paranemista. Kojamon osinkotuotto on täysin riippuvainen vuokratuotosta, joten päivänselvä asia on, että kaikista asunnoista otetaan viimeinen hinta.

Kojamon Nieminen on väittänyt, ettei pörssiin meno nosta vuokria, koska vuokrat määräytyvät markkinoiden mukaan. Jokainen asuntomarkkinoita tunteva tietää tuon puheen kaksiteräisyyden. Kojamo on markkinaveturi ja osaltaan määrittelee ison asuntokantansa turvin vuokratasoa, koska asunnoista on kova kysyntä kasvukeskuksissa.

Mitä sitten voitaisiin tehdä, että sijoittajien toiminta toisi lisää asuntoja markkinoille, mutta ei tuhoaisi hyvin toimivia järjestelmiä eikä varsinkaan kurittaisi entisestään asukkaiden kukkaroa?

En ole perehtynyt riittävästi vapaarahoitteiseen sijoitustoimintaan, jotta voisin opastaa markkinoita. Sen sijaan minulla on esittää toiveita liittyen asumisen kohtuuhintaisuuteen.

Toivottavasti pankkien rajoittavat käytännöt taloyhtiölainoihin liittyen toteutuvat. Omaa etuaan eli riskienhallintaa pankit tietysti ajavat, mutta lisäsiunauksena pieni asukas saisi taloudellista turvaa, jos välttyy muiden osakkaiden lainanhoitokuluilta.

Entä sitten tuo Kojamon tapaus. Ei kai voi muuta kuin toivoa parasta ja ihmettä. Nimittäin sitä ihmettä, että ammattiliitot käyttäisivät verovapaita osinkojaan perustaakseen uudestaan alkuperäisen VVO:n kaltaisen yhtiön tuottamaan kohtuuhintaisia ARA-asuntoja markkinoille.

Onhan sekin asuntosijoittamista, vaikkei tuotakaan omistajilleen paljon muuta kuin yhteiskunnallista arvostusta. Se arvostus tosin voisi olla ammattiliitoille nyt kovaa valuuttaa.

Ja senkin ihmeen kun vielä saisi nähdä, että ARA-asuntojen lainaehdoille tehtäisiin täysremontti ja niistä tulisi oikeasti haluttu tuote. Nythän ne eivät alan toimijoiden mukaan kannusta tekemään uusia asuntoja.

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus uutisoi vastikään, että vuosina 2016-17 toteutettiin 5 308 normaalia ARA-vuokra-asuntoa (Uutta tietoa ARA-asumisen markkinoista). Hyvä että noinkin paljon, mutta enemmänkin saisi olla. Riittävä tarjonta kun pitää hintatasoa kurissa ja jokainen markkinoille tuotettu kohtuuhintainen asunto on ainakin asukkaiden edun mukaista.

Myönnettäköön, että olen erityisesti ARA-asuntojen ystävä kun on kyse vuokra-asumisesta. Miksikö? Siitä raadollisesta syystä, että ARA-asuntoihin liittyvät rajoitukset pitävät inhimilliset pyrkimykset aisoissa.

Ihmisen perusominaisuuksiin tuntuu nimittäin kuuluvan ahneus. Kun se yhdistyy vääränlaiseen kunnianhimoon ja oman egon pönkittämiseen, lopputulos on vähemmän kaunista katseltavaa.

Eikä hyvään herra- tai rouvaonneen voi enää sinisilmäisesti luottaa tässä yksilön etua korostavassa ajassa. Siksi toimivaa ARA-järjestelmää tarvittaisiin minun mielestäni enemmän kuin koskaan aiemmin on tarvittu.

Päivi Karvinen

p.s. Jaan tämän kirjoituksen twitterissä, koska se on hyvä väline tällaisten kirjoitusten jakamiseen, mutta en kommentoi siellä kirjoitustani. Aidot keskustelut käydään ihan jossain muualla. Haluan antaa itselleni ja keskustelukumppanille mahdollisuuden tulla paremmin ymmärretyksi.

Viimeaikaisten asuntopoliittisten päätösten pohjalta ei voi välttyä ajatukselta, että vuokra- ja asumisoikeusasuntojen tuottamiseen tarkoitettua valtion tukea ollaan ajamassa alas. Lainsäädännön avulla.

Vastikään eduskunnassa hyväksytty korkotukiuudistus on tästä yksi esimerkki. Siinä heikennettiin olennaisesti alan toimintaedellytyksiä.

Olin lounaalla ARA-asuntoja tuottavan firman toimarin kanssa ja hän totesi, ettei valtion tuella ole enää järkevää tehdä asuntoja. Lainaehtoihin lisätyt rajoitukset muun muassa korjauksiin varautumisen osalta ovat käsittämättömiä.

Tuntuu kuulemma turhauttavalta se, että lakiuudistuksessa kuultiin kyllä asiantuntijoita, muttei oikeasti kuunneltu. Ymmärrän hyvin toimijoiden turhautumisen. Sama taho, joka perää rakennuttamaan lisää kohtuuhintaisia asuntoja, tekee omilla toimillaan homman vaikeaksi.

Lounasseurani toi esiin Belgian mallin, jossa tuotantotuki on lopetettu. Äkkiseltään tuntui mahdottomalta ajatukselta Suomeen sovellettuna, mutta onko sittenkään.

Jos ei ymmärretä, että huonoksi todettu laki ei parane paikkaamisilla, vaan se pitäisi uudistaa kokonaan, niin toimijoiden todella kannattaa miettiä muita tapoja tuottaa kohtuuhintaisia asuntoja. Ehkä tuota juuri tavoitellaankin ainakin valtiovarainministeriön suunnalla.

Kaikki tahot eivät suinkaan toimi tuoton maksimoinnin näkökulmasta katsottuna, vaikka osakeyhtiöinä toimivatkin. Onneksi.

Ihmisten perustarpeilla ei pitäisi pelata. Hyvinvointiyhteiskunnan keskeisiin arvoihin kuuluu, että kaikilla mahdollistetaan kohtuuhintainen asuminen. Se on pohja, josta yksilöt ponnistavat pitkälle.

Mutta saataisiinko Suomeen aikaan vapaarahoitteisia asuntoja kohtuuhinnalla? Sehän riippuu lopulta omistajatahon arvomaailmasta.

Voisi kuvitella, että aidosti yleishyödyllisyyden hengessä toimivan yhtiön tai säätiön omistuksessa asumisen hinta pysyisi kohtuullisena ainakin niin kauan kuin yrityksellä on yhteistä hyvää haluava rouva- ja herraonni johdossaan. Mutta huono onni tuossa asiassa saattaa tulla asukkaille kalliiksi. Onhan tuo jo nähty.

Joka tapauksessa ARA-lainojen ehtojen kiristysbingo on ilmeisesti edennyt siihen pisteeseen, ettei edes korkoriskisuoja ole välttämättä riittävä houkutin niiden käyttämiseen.

Muistan kuinka eräs alan konkari totesi jo pari vuotta sitten haastattelussa, että 90-luvulla ajateltiin, että valtion kanssa on aina helpompi neuvotella lainaehdoista kuin pankkien kanssa. Ei kuulemma ajatella enää.

Saa nähdä missä vaiheessa päättäjät tajuavat, että kohtuuhintaisen asuntotuotannon synnyttäminen vaatii panostusta myös valtion taholta. Ja ennen kaikkea se vaatisi pitkäjänteistä ja vakaata asuntopolitiikkaa, jota viime vuosina ei todellakaan ole saatu kokea.

Päivi Karvinen

Pidin alkuvuodesta kolme kuukautta somepaastoa. Twitteriä käytin jonkin verran työjuttujen takia, mutta ennen kaikkea Facebook oli katkolla.

Aloin paastolle, koska minua ärsytti, että se jollain lailla ohjaili toimintojani. Pienesti, mutta kuitenkin. Olen henkistä vapautta rakastava persoona.

Huomasin, että olin alkanut miettiä turhan usein miten päivitän meneillään olevan tapahtuman naamakirjaan. Uuden vuoden aattona meinasi jäädä Nikkilän loistava ilotulitus kokematta, kun aloin katsella sitä puhelimen kännykän läpi. Onneksi havahduin hölmöyteeni!

Pari ensimmäistä viikkoa pääni työsti yhä päivitysasioita, mutta sitten ne vaan jäivät pois. Paastoni lopussa, kun kokeilin aloittaa uudestaan Facebookin käyttöä, koin sen selaamisen jopa vastenmieliseksi.

Miksi ihmeessä käytän aikaani moiseen, kysyin tuohtuneena itseltäni.

Totta on, että ainakin minun kohdallani someilu toimii salakavalasti aikasyöppönä.  Se ei ole pelkästään se päivitysten tekemiseen käytetty aika, vaan se ennakkopohtiminen ja se aika, kun mieli on kuin pakotettu seuraamaan kommentointia ja prosessoimaan asiaa.

Kyse on varmasti voimavaratilanteestakin. Alzheimeria sairastava äitini muutti pari kuukautta sitten naapuriini ja ajankäyttö on ollut viime aikoina kauniisti sanottuna haastavaa. Silloin on totta kai järkevää priorisoida asioita.

Siinä mielessä somepaasto oli todella paikallaan. Tajusin, kuinka paljon se oikeasti vie aikaa tärkeämmiltä asioilta. En ole palannut päivitystapoihini, vaikka paastoni päättyikin.

Paitsi tänään aloin päivittää erästä ihanaa elämystä Pallaksen hiljaisuudessa. Hyvä niin, sillä tajusin konkreettisesti, miksi minunkaltaiselle puoliksi erokkoihmiselle someilu ei välttämättä ole aina hyvä juttu.

Pysähdyin ladulla kuvaamaan videon, koska minun tapanani on ollut välittää ihmisille positiivisia viestejä. Jaoin ladun rauhaa ja Pallastunturin kauneutta ylistävän videoni Facesivuillani. Halusin vinkata, että tulkaa hyvät ihmiset nauttimaan tästä ihanuudesta!

Kun olin päivityksen tehnyt, erakko sisälläni alkoi mylviä:  ”Mitä ..#!!%&#?.. menit tekemään! En halua kenenkään tietävän, että olen juuri nyt täällä. Haluan nauttia yksinolosta ja yksityisyydestä! Senkin pölvästi, nyt poistat heti sen päivityksen ja annat minulle rauhan nauttia olostani!”

Tottelin oitis ja poistin päivityksen ja rauha sisälläni palasi. Tajusin, että se on ilmeisesti juuri tuo lappilainen erakkopuoleni (olen Kittilästä kotoisin), joka äpittää someilua vastaan. Erakko sisälläni kaipaa rauhaa ja yksinoloa, jota somen käyttö ei anna. Somen kautta on niin helposti läsnä kaikille ja kaikkialla. 

Enhän muutenkaan halua olla vapaa-ajallani joka hetki tavoitettavissa, mutta ehdottomasti haluan olla läsnä, silloin kun olen toisten ihmisten kanssa tekemisissä.

Piti näköjään palata juurille ymmärtääkseni itseäni paremmin. Täytynee tulla toisenkin kerran yksin hiihtämään Pallakselle, joka on säilyttänyt rauhallisen luonteensa yltiökaupallisen matkailuyrittämisen keskellä.

Lapsuudenystäväni, joka asuu Levin kupeessa ja jonka hoteisiin siirryn seuraavaksi yöksi, huokaisi juuri tänään, että Pallas on kuin toisesta maailmasta ja sinne kannattaa mennä, jos oikeasti haluaa nauttia hiihtämisestä. Niinpä, suosittelen!

Päivi Karvinen

Jatkan edellisen blogini teemalla kohtuuhintaisesta ARA-asuntotuotannosta. Aihe jotenkin kutkuttaa nyt näppäinsormiani.

Haluan tuoda esiin, miksi kohtuuhintaista asuntotuotantoa ei kannattaisi kuopata, vaan päinvastoin vaalia näin talouden noususuhdanteessakin. Kaikenlaista asuntotuotantoa tarvitaan paikkaamaan sitä vajetta, mikä on syntynyt viimevuosien talousnotkahduksen aikana.

Vastikään julkaistussa PTT:n ja Aalto-yliopiston tutkimuksessa tuotiin esiin, että valtion tukema asuntotuotanto vaikuttaa vapaarahoitteisiin vuokriin madaltavasti. Tuossa tutkimuksessa asia esitettiin siten, että se on markkinoiden kannalta huono asia.

Sijoittajat eivät pidä matalista vuokrista. Markkinat toimivat kysynnän ja tarjonnan mukaan ja ilman muuta edullisempi ARA-vuokra vaikuttaa keskihintaa madaltavasti.

Mutta asukkaat taitavat pitää. Matalampi vuokra jättää elämiseen (= kulutukseen) enemmän rahaa. Ja asukkaasta tuntuu mielekkäämmältä, että pystyy maksamaan palkallaan vuokran sen sijaan, että joutuu ottamaan vastaan yhteiskunnan tukialmuja. Omanarvontuntokysymys.

Vapaarahoitteinen tuotanto on esimerkiksi Helsingissä kolmanneksen kalliimpaa kuin ARA-tuotanto. Eli verovaroin kustannettavan asumistuen määrä lisääntyy väistämättä, mitä enemmän suositaan vapaarahoitteista tuotantoa, jossa ei rajoiteta vuokran tasoa ja omistajien voitonjakoa.

Nykyään tuntuu kuitenkin olevan vallalla tuottavuusnäkökulma, joka jättää alleen muut yhteiskunnan kannalta tärkeät asiat. Ja nyt seuraa harmistunutta tilitystä, mutta ihan perustellusti.

Suren todella paljon sitä, että entinen työnantajani VVO, joka nykyisin tunnetaan nimellä Kojamo, on kääntänyt takkiaan asuntotuotannon suhteen. Vielä 90-luvun lopulla sen 40 000 asunnon kannasta 95 % oli ARA-tuotantoa ja loput vapaarahoitteista kantaa. Tällä hetkellä tilanne taitaa olla täysin päinvastoin ellei ARA-kannasta ole jo kokonaan päästy eroon.

Miksikö minua harmittaa tuo tilanne. No mietipä minkälainen vaikutus tuolla kymmenien tuhansien asuntojen kannalla olisi, jos sitä hallinnoitaisiin yhä kohtuuhintaisen vuokranmäärityksen periaatteella. Eli sillä periaatteella, jota noudatettiin ensimmäiset 30 vuotta ja jonka vuoksi VVO eli Valtakunnallinen Vuokratalo-Osuuskunta perustettiin.

Ilman laajempaa tutkimustakin tietää, että sillä olisi todella merkittävä vaikutus erityisesti pääkaupunkiseudun vuokratasoon.

Ymmärrän toki, että osakeyhtiön tavoitteena on tuottaa omistajilleen lisäarvoa, mutta Kojamon tapauksessa ihmetyttää erityisesti sen omistajien toiminta. Pitämällä huolta asumisen kohtuuhintaisuudesta ammattiliitot olisivat todennäköisesti ajaneet tavallisten palkansaajien etua enemmän kuin muutaman sentin tuntihinnoista tappelemalla. Muutkin olisivat kiittäneet siitä, että iso toimija pitää vuokratason kohtuullisena. Yhteiskunnallinen arvostus olisi ollut taattua.

Mutta mennyt on mennyttä eikä sen perään kannata määräänsä enempää itkeä. Kojamo on kai jo menetetty tapaus kohtuuhintaisen asumisen saralla. Totta kai annan arvon kuitenkin sille, että se firma tuottaa asuntoja. Kaikenlaisia asuntoja tarvitaan helpottamaan kasvukeskusten tilannetta.

Muistelin tuota asiaa lähinnä siksi, että ymmärrettäisiin minkälainen merkitys kohtuuhintaisella ARA-tuotannolla on asuntomarkkinoihin. Sen sijaan, että sitä yritetään ajaa alas, kannattaisi pyrkiä pitämään se elinvoimaisena. Kohtuuhintainen asuntotuotanto takaa jatkuvuuden ja ennakoitavuuden niin yksittäiselle asukkaalle kuin koko yhteiskunnan kehittymiselle. Ikävä kyllä ei ole mitään esimerkkejä siitä, että kohtuuhintaista tuotantoa saataisiin aikaan pelkästään markkinahintaisen tuotannon turvin.

Suhdanteet menevät ja tulevat. Rakentaminen on kuitenkin pitkäjänteistä puuhaa. Kun suhdanteet ovat sillä tolalla, että sijoittajat kääntävät katseensa muualle, tuotanto pysähtyy seinään ja asunnot saattavat muuttua hetkessä vuokrauskäytöstä omistusasunnoiksi. Nykyaikainen yhteiskunta tarvitsee vuokra-asumista kehittyäkseen.

Vapaarahoitteisia vuokra-asuntojahan ei koskaan rakenneta enempää kuin sen verran, että vuokratuotto pysyy tavoiteltuna.

En suinkaan tällä kaikella esiin tuomallani tarkoita, että olisin vapaarahoitteista tuotantoa vastaan. Haluan vaan korostaa sitä, että ARA-tuotanto luo vakautta pitkäjänteisesti ja on tärkeä osa suomalaista asuntomarkkinaa erityisesti asukkaiden näkökulmasta katsottuna. Eikä sitä tuotantoa polkaista käyntiin yhtäkkiä, jos se ajetaan alas lyhytnäköisten tuottotavoitteiden tai muutoin kapea-alaisen ajattelun vuoksi.

Päivi Karvinen

Luin Hesarista Osmo Soininvaaran ajatuksia ARA-tuotannosta. Soininvaaran ajatuksenkulku menee Lari Malmbergin artikkelissa oman ymmärrykseni mukaan kutakuinkin näin: ARA-tuotanto alas Helsingissä, jotta tontit saadaan myytyä kalliisti markkinahintaiselle tuotannolle, josta saadaan perittyä markkinavuokraa, jota sitten tuetaan asumistuella.

Ideaa perustellaan tasavertaisuudella; kaikille ei riitä edullisia kaupungin vuokra-asuntoja. Jotenkin ainakin minun rajallinen ymmärrykseni luki tuosta jutusta että reilumpaa olisi, jos kaikilla olisi se kalliimpi vuokra.

Onhan se kaunis ajatus, että tasavertaisesti jaettaisiin asumistukea ja kaupunki hyötyisi tästä järjestelystä lisätuloina. Mutta ajatuksella on toinenkin puoli.

Asumistuki maksetaan valtion budjetista eli me veronmaksajat kustannamme sen. Ja kuten jokainen ainakin alaa seuraava tietää, nuo tukimenot ovat kasvaneet ällistyttävää vauhtia sitä mukaa kun markkinaehtoinen asuntotuotanto on kasvattanut alaa asuntomarkkinoilla.

Viimevuosina ulkomaiset sijoittajatkin ovat havainneet suomalaisen tukijärjestelmän edullisuuden ja sijoittaneet rahaa runsain mitoin kiinni kansallisomaisuuteemme.

Sen sijaan ARA-tuotannon korkotukilainojen tuet ja avustukset maksetaan budjettitalouden ulkopuolelta Valtion asuntorahaston varoista. Varoja tuohon rahastoon kerryttävät ARA-tuotannon vuokralaiset ja asumisoikeusasukkaat vastikkeissaan.

Jos Soininvaara tarkoitti, että Helsinkiin luotaisiin myös oma asumistukijärjestelmä, niin siihenhän on tietysti paha näin sipoolaisena ottaa kantaa. Se on hesalaisten oma asia mitä kunnallisveroillaan maksavat.

On joka tapauksessa vaikea nähdä, että ARA-tuotannosta luopuminen olisi pitkällä tähtäimellä järkevä liikku. ARA-järjestelmässä on totta kai kehittämisen varaa, mutta eikö olisi järkevämpää luopumisen sijaan korjata se järjestelmä?

Ei kai voi olla kannattavampaa heittäytyä markkinoiden armoille lastuna laineille ja katsoa, kuinka markkinat hoitaisivat asian kuntoon? Nykyinen hillitön asumisen hintataso kai jo antaa viitettä siitä, mihin suuntaan silloin mentäisiin vielä kovempaa.

Ja toisaalta, jos ARA-tuotannosta luovutaan, sitä on vaikea enää käynnistää uudestaan. Jokainen tietää myös sen, että markkinahintaista tuotantoa ei tule koskaan olemaan ”riittävästi”. Tuotanto hiipuu oitis, kun vuokrataso alkaa madaltua. Sillä tavalla markkinatalous toimii kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan.

Asumistuen käytössä on vielä sellainenkin näkökulma, jota en ole kuullut kuin taannoin poikani suusta: onhan se ihmisen itsetunnolle merkityksellinen asia, että pystyy maksamaan vuokransa omalla palkallaan, eikä vaan jonkin tuen turvin.

Niinpä. Tuollakin näkökulmalla on pitkällä tähtäimellä yhteiskunnallista merkitystä, jota kannattaisi miettiä tarkemmin sen sijaan että tuijotetaan vain euroja.

Päivi Karvinen

Kävin PTT:n, Aalto-yliopiston ja 4Front Oy:n tiedotustilaisuudessa, jossa julkistettiin selvitys vuokra-asuntosijoitusalan kannattavuudesta, kilpailutilanteesta ja kehittämistarpeista.

Erityisesti jäi mieleen asia syrjäyttämisvaikutuksesta. Se on melko uusi termi suomalaisten suussa ja sen avulla pyritään todistamaan se, kuinka kohtuuhintainen ARA-asuntotuotanto, siis valtion tukema vuokra- ja asumisoikeusasuntotuotanto vähentää vapaarahoitteista asuntotuotantoa.

Niin se kuulemma tekee, koska kun ARA-asunnot ovat markkinoilla, ne vähentävät vapaarahoitteisten asuntojen kysyntää, eikä sijoittajat sitten satsaa niihin riittävästi.

Hmm…minkähän takia asunnon tarvitsijat ovat erittäin kiinnostuneita ARA-asunnoista? Olisikohan syynä se, mikä todettiin pari viikkoa sitten Tilastokeskuksen vuokratilastojulkaisussa. Esimerkiksi Helsingissä yksityisten omistamien ns. vapaarahoitteisten asuntojen vuokra on noin seitsemän euroa neliöltä kalliimpi kuin ARA-asunnoissa.

Jos ARA-tuotantoa ei siis olisi, vapaarahoitteista tuotantoa olisi tämän syrjäyttämisteorian näkökulmasta katsottuna nykyistä enemmän. Luojan kiitos ARA-tuotantoa on, jotta lastentarhanopettajillakin on varaa asua Helsingissä!

Selvityksen mukaan ARA-asuntoja toki tarvitaan erityisryhmille, joihin luetaan myös pienituloiset. En saanut vastausta siihen, mikä olisi pienituloisuuden raja. Minun mielestä se on aika olennainen kysymys päättäjille, joita varten tämäkin selvitys on kuulemma tehty.

Sekin todettiin, että ARA-tuotanto laskee vuokratasoa eli vähentää sijoittajien tuottoja. Siinä taisi tulla todellinen syy tutkimuksen tekemiseen.

Olen itsekin asuntosijoittaja ja ymmärrän kyllä tietyt tuotto-odotukset, mutta kuten olen yrittäjänäkin vähän erikoinen, en ymmärrä riistomeininkiä asuntosijoittamisessakaan. Haluan mieluummin tarkastella asioita pitkällä tähtäimellä niin, että kokonaisuudessa asiat olisivat kohtuullisessa tasapainossa, tässä tapauksessa myös asukkaan kannalta katsottuna.

Siksi en yhteiskunnallisen kokonaisedun kannalta ymmärrä ajatusta tuotantotukien mollaamisesta ja asumistuen puolesta puhumisesta. Se nimittäin tuntuu nyt olevan tiettyjen tahojen intressinä.

On kaikille selvää, että tuo mainitsemani seitsemän euron vuokratasoero rahoitetaan osaksi verovaroin kustannetulla asumistuella. Siihen muuten käytetään jo noin kaksi miljardia euroa vuodessa.

Sen sijaan ARA-tuotantoon valtion kassasta ei käytetä rahaa, vaan mahdolliset korkotuen aiheuttamat kustannukset katetaan valtion asuntorahaston varoilla. Ne varat kerätään vuokra- ja asumisoikeusasukkailta vuokrissa ja vastikkeissa.

Tänään annetussa selvityksessä ei suinkaan todettu, että ARA-tuotantoa ei tarvittaisi, mutta kuitenkin että markkinaehtoisuutta pitäisi lisätä. Niinpä niin. Tuottavuus edellä tosiaankin on alalla menty jo jonkin aikaa.

Kun on seurannut asuntomarkkinoita ja –politiikkaa jo lähes 25 vuotta, täytyy todeta, että nyt tarvitaan kaikki voimat puhumaan järjen ja kohtuuden puolesta, jotta ihan oikeasti saadaan tuotettu kohtuuhintaista asumista.

Minä aion tehdä hankalia kysymyksiä jatkossakin alan tiedotustilaisuuksissa, jotta asioiden toinenkin puoli tulee näkyviin.

Päivi Karvinen

Viimeaikoina on puhuttu paljon sosiaalisen median ja älylaitteiden vaikutuksista ihmisiin. Päätin tehdä itselläni ihmiskokeen ja olen aprillipäivään saakka ilman Facebookia. Kerron sitten aikanaan somepaastoni vaikutuksista.

Jo nyt, lähes parin viikon kokemuksella voin todeta, että somettomuus on rauhoittanut ja selkeyttänyt ajankäyttöä, vaikka sometteluni on ollut mielestäni melko kohtuullista. En koe velvollisuudekseni päivittää tekemisiäni, vaan käytän naamakirjaa ensisijaisesti luppoaikojen iloksi. Ehkä se impulssimäärä on silti ollut rasite aivoilleni.

Mutta kyllä myös kaipaan sitä yhteisöä. Jos joutuisin olemaan jatkuvasti itsekseni, en haluaisi kokeilla tällaista paastoa. Onhan se mukava sosiaalinen kontaktiverkosto ja minulla on todella mielenkiintoisia kavereita.

Vastikään kävin lähipiirissä keskustelun siitä, voiko lasten antaa räplätä jatkuvasti kännykkää esimerkiksi suvun tapaamisissa. Eräs nuori äiti oli sitä mieltä, että pitää vaan hyväksyä tämän päivän tavat.

Olen tuosta asiasta hieman eri mieltä. En pidä siitä, että seurusteltaessa kasvotusten ollaan henkisesti ihan jossain muualla. Olen joskus huomauttanutkin tuollaisesta kännykän käytöstä, mutta toki rakkauden hengessä. Lapsetkin kyllä ymmärtävät asian ja uskallan arvella, että antavat jossain vaiheessa jopa arvon sille, että heidät opetetaan keskittymään keskusteluun.

Vanhempien ihmisten tehtävänä vaan on pitää huolta, että keskusteluaiheet kiinnostavat myös nuorempia ihmisiä. Itseriittoisen oman navan tutkiskelijan läheisyydessä kuka tahansa haluaa paeta virtuaalitodellisuuteen!

Eri asia sitten on, jos kesken keskustelun haetaan älylaitteella tietoa johonkin kaikkia askarruttavaan asiaan. Sehän vaan vie keskustelua eteenpäin, jos tiedonhankinta pysyy sekin kohtuudessa.

Eipä näihin asioihin ole mitään yhtä totuutta. Siksi on hyvä kokeilla, miten itse kokee niin käytön kuin käyttämättömyyden.

Myönnettäköön, että tähän kokeiluun vaikutti myös ikuisen kapinallisen asenteeni. En niele mitään purematta. Jos minulle väitetään, että en voi olla pois sosiaalisesta mediasta viestintätöideni vuoksi, niin pakkohan se on kokeilla, miten somepaasto vaikuttaa työhöni.

Sittenpähän tuon näen ja olen kokemusperäisesti asiasta viisaampi.

Päivi Karvinen

Kävin Porvoossa kuuntelemassa kuinka Rasmus eli Lauri Ylönen esitteli yhtiönsä Alvardagin uusinta kohdetta Toukovuoressa. Sujuvaa myyntipuhetta laadusta ja ympäristöystävällisyydestä. Hiilijalanjälkeä syntyy vähän, kun tehdään puusta.

Tuo kaikki alkaa olla jo melko tuttua minulle, joka seuraan puurakentamisen sarkaa säännöllisesti. Uudempaa ajattelua sen sijaa myyntipuheena oli yhteisöllisyys.

Mielenkiintoista, että Ylönen nosti yhteisöllisyyden niin voimakkaasti esiin ja on pyrkinyt tuomaan suunnittelemissaan kohteissa esiin nimenomaan ratkaisuja, joilla sitä voitaisiin edistää. Selvästikin tuo teema on nousussa, kun se on otettu ihan markkinointielementiksi. Ylösen mukaan sille on ihan oikeasti kysyntää nuorten aikuisten keskuudessa.

En halua olla kyyninen, vaan uskon, että Ylönen on vilpitön haikaillessaan lapsuutensa ja nuoruutensa asuinpaikan tapaista asuinyhteisöä, jossa naapurit ovat tekemisissä keskenään ja lapsilla on hyvä olla. Kahden kesken jutellessa hän korosti, että koskee yhteisöllisyyden hyödyt myös muita kuin lapsiperheitä.

No niin koskee, komppasin ja kiittelin, että hän puhuu tuon tärkeän asian puolesta. Eihän se uusi asia ole, eikä suunnitteluratkaisujen mahdollisuudet edistää yhteisöllisyyttä, mutta uusi asia on, että sitä korostetaan noin voimakkaasti markkinoinnissa.

Se on pelkästään hyvä asia, sillä olen samaa mieltä Alvardagilaisten kanssa, että jotain olennaista olemme hukanneet, kun olemme liikaa tuijottaneet napoihimme yksilöllisyyttä korostaen ja että nyt on aika palauttaa yhteisö oikeaan arvoonsa.

Sovin Ylösen kanssa haastattelusta Vuokralaiset ry:n Asuntomme-lehteen. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että käytämme häntä yhteisöllisyyden puolestapuhujana.

Vuokralaiset ry on nostamassa sekin järjestönä asiaa voimakkaammin esiin, jotta sen hyödyt asumiselle löydettäisiin jälleen edistämään kaikkien asumisviihtyisyyttä.

Päivi Karvinen

Kävin Helsinki Desing Weekin ja Rakennusliike Firan tilaisuudessa suunnittelemassa unelmien naapurustoa. Paikalla oli minun ja kourallisen muun keski-ikäisen lisäksi enemmän kaupunkilaisia nuoria aikuisia. Oltiinhan Helsingin keskustan alueella, Kasarmitorin kupeessa.

Ajattelin ensin, että nyt saan varmasti asumisen tarpeista päivitettyä tietoa, jota tällainen keski-ikäinen maaseudun rauhassa Sipoossa asuva ihminen ei ole tullut ajatelleeksi.

Mielelläni päivitän itseäni, etten jämähdä asumisen ajatuksieni kanssa menneille vuosikymmenille. Helpostihan niin käy, kun omat asumisen olot vakiintuvat.

Mutta yllätyin siitä, kuinka samanlaisia ajatuksia nuorilla ihmisillä oli hyvän naapuruston suhteen. Pitää olla ympärillä vihreää, hyvät kulkuyhteydet, palvelut lähellä ja hyvät suhteet naapureihin.

Erityisesti kaivattiin uusille alueille paikkoja, joissa olisi helppo kohdata toisia ihmisiä. Yhteisöllisyys koettiin elämää rikastuttavana asiana niin sosiaalisesti kuin myös materialistiselta puolelta. Pidettiin järkevänä sitä, että kaikkea ei tarvitse itse omistaa, vaan suosittiin jakamisen ideaa.

Mukava oli kuulla myös, että nuoretkaan eivät halua elää ”äppien” kautta vapaa-ajallaan eli kaikkea ei pitäisi viedä nettiin, kun siinä maailmassa pitää jo työmaailmassa olla jatkuvasti kiinni.

Keskustelussa todettiin, että monet toiveet liittyivät olennaisena osana turvallisuuden tunteeseen ja yhteisöllisyyteen. Näinhän se on, että jotkut asiat vaan ovat ja pysyvät.

Päivi Karvinen