Päätin mennä tänään päiväjoogaan Joogakoulu Shantiin. Kerrankin olin ajoissa ja laskeuduin selällä maaten ihanaan rauhaan odottaen hathatunnin alkua. Hengitin rauhallisesti syvään ja annoin itseni vaipua jokaisella uloshengityksellä yhä levollisemmaksi nauttien viiveestä ennen seuraavaa sisäänhengitystä.

Joogan kautta olen oppinut nauttimaan niin pienistä asioista kuin uloshengityksen jälkeisestä viivehetkestä, joka antaa parasympaattisen hermoston levätä ja vapauttaa kehoa stressistä. Suosittelen kokeilemaan.

Lilluessani hyvänolontunteessa kuulen, kuinka ohjaaja aloittaa tunnin lausumalla meille levollisen rauhallisella äännellään, että tervetuloa kundaliiniperhe jälleen tunnille.

Sanoiko hän kundaliini, mietin siinä raukeudessani ja tajuan samalla, että olen valinnut väärän kerroksen. Hathajooga on kahta kerrosta alempana. Nousen istumaan ja näen Kylli Kukkin, jonka näkeminen varmisti erehdykseni. Tämä piti olla Merin tunti.

Sekunnin sadasosan ajan mietin, että mitäs nyt, mutta ilokseni aivoni viestittävät siinä samassa, että tästähän tulee mielenkiintoista, etten ole aiemmin tätä kokeillutkaan, eikä ole tullut koskaan edes mieleen, että kokeilisin. Nyt sitten kokeilen koko puolentoista tunnin verran.

En varmasti olisi itse hakeutunut kundaliinitunnille, sillä jostain kumman syystä minulla on ollut käsitys, että se on jonkin sortin hihhulijoogaa, jota tällainen jalat tanakan tukevasti maan pinnalla pitävä perusjärkeilijä ei voi ymmärtää.

Ja mitä sainkaan! Upean kokemuksen hermoratapumppauksesta, tanssin riemusta, lihaskuntoharjoitteista, venyttelystä ja meditaatiosta. Olin kertaheitolla myyty tälle joogamuodolle.

Kiitin Kylliä tunnin jälkeen ja pyysin, että saan ottaa hänen kanssaan selfien. Kerroin, että haluan jakaa hänen levittämää ilosanomaa omilla kanavillani.

Olen aina ollut sitä mieltä, että suunnitelmia pitää tarvittaessa osata muuttaa ja että sattumalle kannattaa aina antaa tilaa. Tämä kokemus taas vain vahvisti käsitystäni. Tarttumalla rohkeasti hetkeen ja sen luomiin mahdollisuuksiin voi luoda, löytää, kokea ja saada jotain enemmän.

Sain taas muistutuksen myös siitä, että luulo ei ole tiedon väärti. Ja sehän pätee niin moneen muuhunkin asiaan.

Päivi Karvinen

Tämä tarina on silkkaa satua, täyttä kuvittelua siitä, miten jokin asia olisi voinut tapahtua ja mitä siitä olisi voinut olla seurauksena.

”Olipa kerran Kolmen Kirjaimen Osuuskunta, jonka omisti työssäkäyvien etuja ajava liike. Osuuskunta oli perustettu aatteen palossa yleiseksi hyödyksi liikkeen jäsenten elämää helpottamaan tilanteessa, jossa tarvittiin hyviä asuntoja tavallisille työntekijöille. Kaikki olivat innoissaan.

Valtiovaltakin hurrasi ja tuki yhtiötä monella tavalla rakennuttamaan runsaasti asuntoja. Ja sehän rakennutti. Vuosien varrella sen omistukseen tuli tuhansia ja tuhansia koteja.

KKO kehitti vilpittömin mielin asumista, antoi asukkaille paljon sananvaltaa asumiseensa ja ennen kaikkea piti vuokran maltillisena. Työssäkäyvien etuja ajava liike halusi, että ylimääräinen raha, jota sattui kulujen jälkeen jäämään yli, käytettiin uusien talojen tekemiseen tai vanhojen korjaamiseen.

Asukkaat kokivat asuvansa arvokkaasti vuokralla ja kertoivat ylpeästi olevansa KKO:n asukkaita.

Jollain vuosikymmenellä suuresta lamasta selvinnyt maa alkoi vaurastua jälleen ja rahan tekemisen huuma iski KKO:ta ympäröivään maailmaan. Ajatuksia ujuttautui myös ylevien aatteiden osuuskuntaan.

– Miksi emme alkaisi tehdä omistusasuntoja? Voisimme pyytää mukaan muitakin tahoja omistajiksi jakamaan riskejä. Nyt on niin hyvät markkinat, että kyllä meidän täytyy hyödyntää tilanne, ehdotti eräs jäsen osuuskunnan kokouksessa.

– Onpas hyvä idea! Onhan se niin, että metallimies asuu jo omassa tiilitalossa. Ei meidän työntekijät enää tarvitse vuokra-asuntoja kodeikseen, vakuutti toinen.

Mutta kukaan muu ei innostunut aiheesta. Kokouksessa nousi kiivas vastustus koko ideaa kohtaan. Se koettiin täysin osuuskunnan hengen vastaiseksi. Osuuskuntakokouksen vanha ja viisas puheenjohtaja opasti nuorempia jäseniä isällisesti heittämään moiset haaveet kokonaan menemään.

– Veljet hyvät, nyt pitää katsoa kauas tulevaisuuteen. Tulevat työntekijätkin tarvitsevat hyviä ja edullisia koteja itselleen. Kun hoidamme työntekijöiden asumisasiat kunnialla, voimme parhaalla mahdollisella tavalla vaikuttaa heidän käteen jäävään tuloonsa. Kun tässä porukassa olemme ihan rehellisiä, niin emmehän me tulopoliittisissa neuvotteluissa paljoa pysty yksittäiselle palkansaajalle palkankorotusta kerralla saamaan.

Puheenjohtajan sanoja kuunneltiin nyökytellen. Hän jatkoi puhettaan.

– Jos nyt alkaisimme tehdä riskibisnestä, joutuisimme pahimmassa tapauksessa korottamaan vuokralaisten vuokria kohtuuttomasti ja eihän uusista omistajista voi koskaan tietää, josko he haluaisivat vaikka kerätä vuokrissa tuottoja itselleen. Ajatelkaa, miltä näyttäisi, jos me työntekijöiden etujen ajajat alkaisimme riistää työntekijöitä sillä tavalla. Nauraisihan meille naurismaan aidatkin sellaisesta moraalittomuudesta, pauhasi puheenjohtaja.

Kokousedustajat kohahtivat kauhuissaan pelkästä ajatuksesta ja ne kaksi jäsentä painoivat päänsä häpeissään alas. He tajusivat heti, että olivat päästämässä melkoista petoa irti ehdotuksillaan. Eihän osuuskunnan kunniakasta historiaa pidä sillä tavalla turmella.

Kokous päätti yksimielisesti jatkaa toimintaa hyväksi havaitulla polulla ja teki valtion tuella yhä uusia ja uusia vuokra-asuntoja, joissa asukkaat asuivat ylpeinä omista kodeistaan ja kotitaloistaan. Heillä oli ilo asua ja elämiseen jäi enemmän aikaa ja rahaa.

Työntekijöiden etuja ajava liike kasvatti arvostustaan ja jäsenistö kasvoi vuosien saatossa valtavasti, koska kaikki halusivat olla mukana liikkeessä, joka vilpittömästi ajoi työntekijöiden etuja ja toimi kaikkien mielestä niin kuin yhteiskuntavastuullisen toimijan pitääkin toimia.”

Tämä tarina on siis täysin kuvitteellinen. Kirkasotsaisen kirjoittajan haaveilua. Mutta olisi tuollainen toimija aikamoinen tekijä. Ainakin tavallisen palkansaajan näkövinkkelistä katsottuna.

Päivi Karvinen

Laura Lindstedt sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja käytti kiitospuheensa ihan toisiin tarkoituksiin kuin vain kiittääkseen kaikkia taustahahmoja kustannustoimittajasta omaan äitiinsä. Hän käynnisti melkoisen somemyllyn.

Itse reagoin puheeseen siten, että onpas mielenkiintoinen persoona, mielipiteitä, kyky puhua hyvin ja rohkeasti. Jos kirja on samaa luokkaa, niin sen täytyy olla ajatuksia herättävä.

Innoissani jaoin vielä Ylen ykköseltä kuulemani Kirjakerho-ohjelman Facebook-kavereille, joiden monen tiedän jakavan kirjalliset harrasteeni. Ajattelin, että pääsemme käymään hyviä keskusteluja kirjallisuudesta.

Mutta päällimmäiseksi keskusteluaiheeksi nousi se, oliko oikein, että kirjailija käyttää kiitospuheensa sen kritisoimiseen, että yhteiskuntamme ei ole enää solidaarinen tai yhteisöllisyyttä tukeva. Ja kun kritiikin kärki kohdistui hallituksen linjauksiin, niin keskusteltiin siitäkin, loukkaako arvostelu hallitusta ja samalla myös suurta osaa Suomen kansasta, joka äänesti hallituspuolueita.

Äimistyin, että reaktio oli tuollainen. En ala tässä nyt ensisijaisesti pohtimaan sitä, oliko Lindstedtin puhe oikein vai väärin, vaikka olenkin sitä mieltä, että se oli freessi puheenvuoro ja että jos kokee epäoikeudenmukaisuutta noin vahvasti, täytyy hymistelyn sijaan puhua. Se on minun mielestä terve merkki ihmisessä.

Sitä paitsi pidän tärkeänä, että puhutaan solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden merkityksestä yhteisöille. Olen asukastoimintaa tutkineena ja siitä kirjoittavana toimittajana erittäin tietoinen siitä, kuinka suuri merkitys noilla asioilla on taloissa. Jos yhteisöllisyyttä löytyy, asukkaat viihtyvät ja kokevat olonsa turvalliseksi ja yhtiökin on tyytyväinen, kun rahaa säästyy ilkivaltakulujen tai järjestyshäiriöiden aiheuttamien kulujen kurissa pysymisen kautta.

Käydyssä keskustelussa jäin kuitenkin ensisijaisesti äimistelemään viestin ymmärtämisen moninaisuutta. Kuinka sama puhe voidaan tulkita niin eri tavoin, kun ihmiset käsittelevät sitä erilaisista lähtökohdista. Yhä se jaksaa yllättää, vaikka viestinnän ammattilaisena olen siihen enemmän kuin tottunut.

Somekeskusteluista tuli mieleen edesmenneen viestinnän proffan Osmo A. Wiion lait inhimillisestä viestinnästä. Kun nuorena opiskelijana luin nuo ensimmäistä kertaa, ajattelin korskeasti, että eivät voi pitää paikkaansa.

Olen sittemmin kääntänyt takkini tässä asiassa eli siis muuttanut mielipidettäni kokemuksen myötä vastaamaan paremmin todellisuutta.

Keskustelu Finlandia-palkitun puheesta oli todella hyödyllinen. Se sai minut kaivamaan Osmon lait uudelleen esiin. Ne selittävät monia asioita tässäkin ajassa. Mutta niistä huolimatta on hyvä uskaltaa avata suunsa silloin, kun uskoo sen olevan tarpeellista.

Päivi Karvinen

Wiion lait inhimillisestä viestinnästä 

1.   Viestintä yleensä epäonnistuu – paitsi sattumalta.

1.1 Jos viestintä voi epäonnistua, niin se epäonnistuu.

1.2 Jos viestintä ei voi epäonnistua, niin se kuitenkin tavallisimmin epäonnistuu.

1.3 Jos viestintä  näyttää onnistuvan toivotulla tavalla, niin kyseessä on väärinkäsitys.

1.4 Jos olet itse viestintään tyytyväinen, niin viestintä varmasti epäonnistuu.

2.   Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta eniten vahinkoa.

3.   On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut.

4.   Mitä enemmän viestitään sitä huonommin viestintä onnistuu.

4.1 Mitä enemmän viestitään sitä nopeammin väärinkäsitykset lisääntyvät.

5.   Joukkoviestinnässä ei ole tärkeätä se, miten asiat ovat, vaan miten asiat näyttävät olevan.

6.   Uutisen tärkeys on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön.

7.   Mitä tärkeämmästä tilanteesta on kysymys sitä todennäköisemmin unohdat olennaisen asian, jonka muistit hetki sitten.

Tällä viikolla kaksi ihmistä on kehunut elämänasennettani ja jopa kysynyt minulta neuvoa, miten kannattaisi elää, jotta löytää jotain sellaista, jota olen kuulemma löytänyt. Hämmensi moinen kehu, mutta laittoi miettimään.

En osannut kummallekaan vastata suoralta kädeltä, vaikka tiedän toki, että olen jo pidempään ollut ihan tyytyväinen elämääni. Onnellisuus varmaan näkyy monella tavalla ulospäin. Mutta eihän moista asiaa pitäisi ääneen sanoa.

Kel onni on, se onnen kätkeköön. Sehän se on vanha suomalainen viisaus ja tarkoittaa kai jotain sellaista, että jos krossaa liikaa onnellansa, niin vähintäänkin kai kateelliset kanssakulkijat pistävät hiekkaa rattaisiin, ettei kukaan luulisi itsestänsä liikaa.

No sanottakoon heti alkuun, että en todellakaan luule itsestäni liikoja. Tunnen heikot psyykkiset ja fyysiset kohtani erittäin hyvin ja siinä kai se jokin piileekin, itsetuntemuksessa.

Tiedän, että olen erittäin herkkä ja se on huolehtimiseen taipuvaiselle ihmiselle huono ominaisuus ihmisen itsensä kannalta. Siksi olen kasvattanut itseäni siihen, että en murehdi määräänsä enempää niitä asioita, joihin en ihan oikeasti voi vaikuttaa.

Suurista asioista kun puhutaan, niin en voi omalla toiminnallani pakottaa isistä lopettamaan älyttömyyksiään, joten en songerru maailmalta tulleiden uutisten alle. Teen sen, minkä voin eli sanon mielipiteeni ääneen. Meidän ei pidä antaa pelolle valtaa ja meidän pitää olla jatkossakin suvaitsevaisia.

Vähän pienemmistä asioista mainittakoon, että tiedän että en voi muuttaa ketään ihmistä. Ettei minun kannata paasata kenellekään siitä, kuinka kasvisvoittoinen, sokeriton ja viljaton ruokavalio sekä hyvin pitkälle alkoholiton elämäntapa tuo älyttömästi energiaa ja parantaa unen laatua ilman, että tunnen eläväni askeettisesti.

Ei kannata paasata, koska en voi elää toisten puolesta, mutta saan ihan rauhassa olla onnellinen siitä, että olen noista asioista löytänyt avun kroonisiin nivelkipuihini. Eivät ne ole mihinkään hävinneet, eivätkä varmasti vanhenevasta kropasta mihinkään häviäkään, mutta pysyvät ruodussa, jotta voin muun muassa harrastaa liikuntaa.

Liikunta on nimittäin minulle mielenterveyslääke parhaimmasta päästä. Saleilu pitää kremppaavan olkapään kunnossa, lenkkeily pitää veren liikkeessä ja jooga auttaa kehonhallinnan lisäksi keskittymiskyvyn parantamiseen. Siksi olen määrännyt liikunnan kuulumaan elämääni säännöllisesti siitäkin huolimatta, että pitäähän ihmisen tehdä kaikkea muutakin. Olen vaan huomannut, että itselle todella tärkeille asioille kannattaa varata aikaa.

Minun kohdallani se tarkoittaa liikunnan lisäksi aikaa läheisille ihmisille ja aikaa kulttuurinautinnoille. Olen karsinut elämästäni muun muassa joutavia velvoitteita tai tapoja, joita tulee tehtyä lähinnä vanhasta tottumuksesta. Olen toki myös luopunut joistain asioista, joiden soisin kuuluvan elämääni vahvemmin, mutta luopumalla olen saanut tilalle jotain muuta, jotain kokonaisuuden kannalta tärkeämpää.

Palaan vielä noihin heikkouksiini. Olen siis herkkä mielenlaadultani siitäkin huolimatta, että moni pitää minua aika täpäkkänä akkana. Ne eivät ole mitenkään ristiriitaisia piirteitä. Itse asiassa herkkyys ei suinkaan ole heikkous silloin, kun tunnistaa sen itsessään. Sen voi kääntää omaksi vahvuudeksi hyödyntämällä sitä oikeissa paikoissa, kuten ihmisten kohtaamisissa.

Näkökulmakysymys  onkin yksi tärkeä asia elämässäni. Jos elämääni katsoo yhdestä näkökulmasta voi alkoholin pilaaman, köyhän lapsuuden tai avioeroon päättyneen ensimmäisen avioliiton tai lähes uupumukseen johtaneen suorittamisen nähdä kaikkea muuta kuin onneen johtavina asioina. Mutta minä näen asian toisin.

Isän varhainen kuolema sai minut tajuamaan jo varhain, että kenen tahansa elämä voi päättyä milloin vain ja siksi kannattaa elää rohkeasti ja pitää hyvät välit läheisiin. En todellakaan ole tässä suoraviivaisesti onnistunut, mutta tuo oivallus on auttanut minua luovimaan ihmissuhdekarikoissa.

Avioero 20 vuotta sitten sai minut tajuamaan, kuinka tärkeää on hoitaa parisuhdetta, mutta itseään ei kannata uhrata. Omien tarpeiden huomioon ottaminen on erittäin tärkeä asia niin lasten kuin parisuhteen kannalta. Isän varhainen menetys puolestaan auttoi näkemään asiaa lapsen silmin tuossa ikävässä elämäntilanteessa.

Äärimmäisen kiitollinen puolestaan olen nivelongelmilleni siitä, että ne ovat pakottaneet minut katkaisemaan äidinmaidossa imetyn suorittamisen. Herra paratkoon, kuinka tyytyväinen olen, kun olen tajunnut päästää tässä asiassa itseni helpommalla! Ja tiedän, että lähipiirikin kiittää.

En vieläkään osaa tämän paremmin avata ajattelutapaani, mutta ehkä tämä jotain viitteitä antoi asioista, jotka ovat luoneet pohjaa juuri minun elämälleni. Joku saattaa pitää tällaista avautumista omituisena, mutta mitä sitten vaikka pitääkin. Tiedän, että ainakin mainitsemani kaksi ihmistä arvostavat tätä avautumista.

Sekin on ollut yksi elämää helpottava asia, kun on opetellut olemaan välittämättä siitä mitä muut ajattelevat tekemisistäni. Koirat haukkuu ja karavaani kulkee, sanoi eräs viisas työtoverini vuosien takaa.

Kiitos teille kummallekin ihmiselle, jotka puhuitte minulle tästä asiasta viikon varrella ja havahdutitte miettimään tarkemmin. Suuri kiitos myös siitä kannustavasta palautteesta, jonka annoitte Facebook-päivityksistäni. Toitte rohkaisevilla sanoillanne minulle voimia juuri nyt, kun todella tarvitsen niitä elämän mukanaan tuomien ongelmien takia.

Eihän elo täällä ajassa ole kenellekään ruusuilla tanssimista. Ei se ole ollut ennen eikä se ole sitä nytkään, mutta yksi asia on pysynyt ihan samana. Hyviä ja ymmärtäviä ihmisiä on paljon ja niiden seuraan kannattaa aktiivisesti hakeutua.

Happamat ankeuttajat voi jättää lillumaan omaan sappeensa olivat ne sitten työtovereita, ns. ystäviä tai sukulaisia. Minä ainakin kuljen sellaisten ihmisten ohi nykyään hyvin nopeasti, jos tajuan, että on kyse negatiivisesta asenteesta, ettei aikuinen ihminen ole vaan valmis kohtaamaan omaa vastuutaan omasta olotilastaan.

Tiedän, ettei sekään ole aina helppoa, mutta eihän mikään tässä elämässä ole pelkästään helppoa. Silti kannattaa elää ihan rohkeasti omannäköistä elämää. Ainakin minua se on auttanut elon poluilla kompuroidessani.

Päivi Karvinen

p.s. Jos ihmettelet kuvavalintojani, niin kerron vaan, että nuo rarotongalaiset rötisköt ovat mielestäni kauniita. Tiedän, olen outo. Sukulaistyttöni kertoi sen jo minulle. 🙂

Hallitus etsii mahdollisuutta käyttää Asuntorahaston rahaa Pisarata-hankkeeseen. Herättää ihmetystä, miksei tileillä makaavaa rahaa käytetä uusien asuntojen tuotannon tukemiseen?

Todennäköinen syy kävi ilmi 10.11.2015 Helsingissä kohtuuhintaisen vuokra-asumisen puolesta töitä tekevän KOVA ry:n seminaarissa. Valtiovarainministeriön edustaja totesi, että pitää kyseenalaistaa se, kuinka paljon valtion tukemaa asuntotuotantoa ylipäänsä tarvitaan.

Toki pitää aina asiat kyseenalaistaa, mutta olemassa olevan tilanteen valossa näyttäytyy todella omituiselta se, että valtio ei olisi tukemassa asuntotuotantoa juuri nyt.

Kaikki tietävät, että asuntopula on aiheuttanut kohtuuttoman korkeat asumiskulut erityisesti pääkaupunkiseudulla ja erityisesti pieni- tai keskipalkkaista työtä tekeville, nuorille perheille, opiskelijoille ja eläkeläisille.

Asuntopula vaikuttaa merkittävästi myös elinkeinoelämän pyörien pyörimiseen. Ne ihmiset, joita tarvittaisiin töihin sinne missä työtä on, eivät löydä asuntoa kohtuuhinnalla palkkatasoon nähden.

Olen joskus kuullut perusteluina, että asuntotuotannon laaja tukeminen olisi valtiolle riski.

Kyseenalaistan tuon näkemyksen asuntokysynnän kautta. Pääkaupunkisedulla ja muutamassa kasvukeskuksessa on todella suuri asuntojen kysyntä työpaikkojen lähellä, eikä ole näköpiirissä sellaista tilannetta, että kysyntä laantuisi.

Kaupungistuminen jatkuu kaikkien mittareiden mukaan todella voimakkaasti. Ihmiset hakeutuvat kaupunkeihin työn lisäksi parempien palveluiden vuoksi.

Ei siis ole näkyvissä vuosikymmeniin sellaista tilannetta, että valtiolle koituisi suurta riskiä tukea asuntotuotantoa ainakaan näillä ison kysynnän alueilla. Asuntoihin saataisiin taatusti maksavia asukkaita, jotta omistajayhtiöt pysyvät kannattavina.

Ja kun valtion tukemassa tuotannossa vuokrataso on säädelty, ei valtion tarvitsisi myöskään toisesta pussista maksaa niin paljoa asumistukea, joka vapaarahoitteisissa asunnoissa valuu osittain omistajan kukkaroon.

Onko poliittinen tahtotila nyt se, että valtion tukema asuntotuotanto ajetaan alas tai kohdistetaan vain kaikkien pienituloisimmille?

Toivottavasti ei, sillä se syö vuokra-asumisen imagoa, joka on vuosikymmenien työn kautta saatu nostettua lähes samalle viivalle omistusasumisen kanssa. Mutta ennen kaikkea valtion tukemaa asuntotuotantoa tarvitaan asumiskustannusten kohtuullistamiseksi.

Tuotanto voisi toki olla kohtuuhintaista ilman valtion tukea ja säätelyäkin, mutta sellaisista uudishankkeista ei ikävä kyllä ole järin montaa esimerkkiä.

Päivi Karvinen

Kuvassa oleva talo on hyvä esimerkki valtion tukemasta asuntotuotannosta. VAV-Asunnot Oy rakennutti Vantaan asuntomessuille ekologisesti toteutetun vuokratalon. Hanke on modernin asuntotuotannon kärkeä.

Tänään kuuntelin KOVA:n seminaarissa asiaa asukasvalinnasta ja määräaikaisista vuokrasopimuksista. Nyt on tekeillä muutos, että valtion tukemissa ARA-asunnoissa vuokrasopimukset tehtäisiin jatkossa määräaikaisiksi ja asukkaille otettaisiin tulorajat takaisin.

Tämän vuoden alussa YM:n raportissa todettiin, että ARA-asunnoissa asuu vain 6 prosenttia oikeasti ns. ylituloisia, eikä sen vuoksi kannata tehdä muutoksia käytäntöihin.

Tänään kuulin Ympäristöministeriön erityisasiantuntija Tuula Tiaisen esityksestä saman asian. Samoin kuulin, että viimeisen kymmenen vuoden aikana asukkaiden keskimääräiset tulot ARA-asunnoissa ovat jopa madaltuneet.

Tästä huolimatta esitystä viedään eteenpäin kuin käärmettä pyssyyn! Herää kysymys, että onko kyseessä vain poliittinen pistepeli vai mistä on kyse?

En malttanut olla kommentoimatta tilaisuudessa, että miksi ihmeessä tätä uudistuta tehdään, vaikka kaikki tosiasiat puhuvat sen puolesta, ettei muutoksesta ole mitään hyötyä. Sain taputukset, kiitos niistä, taisin puhua monen suulla.

Toimitusjohtaja Seppo Kallio Espoon Asunnot Oy:stä puolestaan kertoi meille, kuinka muutos aiheuttaisi yhtiölle melkoisesti ylimääräistä työtä ja kustannuksia sekä heikentäisi asukkaiden asumisen laatua ja turvallisuutta. Kallio kertoi kuvaavasti, että heidän varmaankin pitäisi muuttaa jatkossa mainoslauseensa tyyliin: Turvallinen vuokra-asunto ellei toimeentulosi parane!

Myös tutkija Matti Kortteinen varoitteli esityksessään kaikista niistä välillisistä kuluista, joita muutos saisi aikaan.

Mutta kuultiin myös sitten valtiovarainministeriön kommenttipuheenvuoro. Finanssineuvos Mika Kuismanen kertoi, kuinka VM:ssä nähdään asia toisin. Ylituloiset pitää saada pois ARA-asunnoista ja yksi syykin tuli selväksi. Isot yhtiöt kuten VVO ja SATO rahastavat ylivuokralla ja keräävät tuottoja valtion tukeman asuntotuotannon avulla.

Anne Viita Vuokralaisista onneksi vastasi topakasti kommentissaan Kuismaselle, että sosiaalisen

asuntotuotannon tulorajoja ei pitäisi määritellä asuntosijoittajien tulomuodostuksen mukaan.  Ja että pahimmillaan tämä kehitys voi johtaa meidät jälleen siihen tilanteeseen, että vuokra-asukkaat ovat niitä toisen luokan kansalaisia.

Viita nosti esiin myös hyvän kysymyksen. Onko tällä muutoksella tarkoitus lopettaa valtion ne tukijärjestelmät, jotka on tarkoitettu oikeasti kohtuuhintaisen asuntotuotannon tuottamiseksi?

Toivottavasti järki voittaa tässä asiassa, totesi seminaarin viimeinen puhuja asuntoasiainpäällikkö Ari Juhanila Lahdesta. Samaa toivon minä!

Päivi Karvinen

Eilen kirjoitin blogiini lyhyestä korkotuesta. Totesin, että isot toimijat tuskin innostuvat sen myötä tekemään uusia asuntoja, kun se on valtion tukemaa toimintaa. VVO ja SATO kun ovat sijoitusyhtiöitä nykyisellään.

Mikä ilo olikaan todeta tänään, että väärin arvioin! VVO ilmoittaa olevansa aiheesta kiinnostunut. Loistavaa! Lue lisää VVO:n sivulta ajankohtaisista (jostain syystä linkkimekanismini ei nyt toiminut).

Ja onnitella pitää myös ARAn ylijohtaja Hannu Rossilahtea, joka on kyennyt selvitysmiehenä luomaan sellaisen esityksen, että se kiinnostaa isojakin toimijoita.

Silti on pakko todeta sama kuin eilisessäkin blogissakin eli että lyhyellä korkotuella ei tehdä asuntoja pienituloisille, sillä vuokrista tulee melko korkeat. Siksi pitäisi ehdottomasti rempata koko tukijärjjestelmä, että valtion tuella tehtäisiin vuokra-asuntoja myös sille suurelle joukolle tavallisia työssäkäyviä ihmisiä, joilla ei ole varaa satsata asumiseensa määräänsä enempää.

VVO:ta todennäköisesti kiinnostaa tässä mallissa se, että 10 vuoden kuluttua heillä on vapaita asuntoja tuottamassa tulosta samalla tavalla kuin heidän 26 000 muutakin vapaarahoitteista asuntoaan. 10 vuotta on tosi lyhyt aika tässä bisneksessä.

Mutta silti, hyvä, että lyhyt korkotukimalli kiinnostaa, jotta saadaan markkinoille lisää asuntoja. Sitä kautta asumisen hintaakin saadaan kohtuullistettua kaikille.

Päivi Karvinen

Kävin tänään YM:n tiedotustilaisuudessa, jossa ARAn ylijohtaja Hannu Rossilahti esitteli uuden lyhyen korkotukimallin ehdotustaan ja luovutti esityksensä asuntoministeri Kimmo Tiilikaiselle.

Lyhyt korkotukimalli tarkoittaa karkean tiivistetysti sitä, että rakennuttaja saisi valtiolta korkotukea vuokratalon rakennuttamiseen tarvittavalle lainalle kymmeneksi vuodeksi, mutta sitoutuisi tiettyihin, melko väljiin ehtoihin ja rajoituksiin sinä aikana. Vuokra määräytyisi talon kulujen mukaan omakustannusvuokran luonteisesti ja omistajalle maksettava tuotto omalle pääomalle olisi rajattu.

Malli pyrkii joustavuuteen siten, että tukea saisivat muutkin kuin vain yleishyödylliseksi määritellyt yhtiöt ja jatkoaikaakin korkotuelle voisi hakea. Tavoitteena on, että asuntoja tulisi tuottamaan uusia toimijoita.

Isot toimijat kuten VVO ja SATO tuskin tähän malliin innostuvat, koska eivät tee enää valtion tukemaa tuotantoa. Pienemmät toimijat saattavat käyttää tätä hyväkseen ja sekin on hyvä asia. Kaikki uudet asunnot helpottavat tilannetta erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Entä asukkaan kannalta. Rossilahden laskelmien mukaan lyhyen korkotukimallin asuntojen alkuvuokra olisi noin 16,66 euroa neliöltä. Rossilahti totesikin tiedotustilaisuudessa, että ei ota hinnan kohtuullisuuteen kantaa. 50 neliön asunnossa vuokra olisi 833 euroa kuussa  eli vapaarahoitteisten vuokrien luokkaa.

Lyhyt korkotukimalli ei siis tuo apua kohtuuhintaisten asuntojen pulaan, vaikka tulee ehkä olemaan hyvä tippa sopassa.

Joku on sanonut, että eihän valtion tukema tuotanto ole ainoa keino saada kohtuuhintaisia asuntoja aikaan. Sillä on kyseenalaistettu koko valtion roolia asuntosektorilla.

Minun mielestä valtion roolia tarvitaan yhä vahvemmin tämän päivän asuntomarkkinoilla. Kun on nähnyt vuosien varrella mihin markkinat ovat pääkaupunkiseudulla kehittyneet, on usko vapaaehtoiseen kohtuuhintaisuuteen kaikonnut.

Sitten kun tarjonta oikeasti kohtaa kysynnän, voi valtio siirtyä taka-alalle. Vielä ei ole se aika. Mahtaako edes sellaista aikaa tullakaan? Liian moni taho hyötyy siitä, että asuntoja on rajallisesti tarjolla.

Valtio voisi tehdä osaltaan vielä sen, että rukkaisi koko tukijärjestelmänsä uusiksi. Näistä uusista malleista tulee vähän sellainen olo, että yritetään paikkailla huonosti toimivaa järjestelmää.

Sehän nyt kuitenkin on jo kaikkien tiedossa, että vanhat tukijärjestelmät ovat aikansa eläneet ja hinnan niiden toimimattomuudesta maksavat asukkaat. Epäedulliset lainanhoitokulut nostavat vuokria kohtuuttomasti ja järjestelmä on niin jäykän rajoitteinen, etteivät toimijat halua tehdä uusia asuntoja.

Lue lisää: YM:n tiedote

Päivi Karvinen

Kun luin Hesarista Risto E. J. Penttilän haastattelun (HS 31.10.2015), jossa hän kertoi Jaa-puolueesta, riemastuin. Juuri tuosta samasta aiheesta kirjoitin edellisessä blogitekstissäni.

Olen itse vaan tällainen yksinäisten polkujen kulkija, eikä minusta ole pistämään joukkoliikettä käyntiin, mutta toimin erittäin mielelläni hyvän idean jakajana muun muassa tällä kanavallani.

Ensimmäisenä tuli jaa-puolueesta mieleen jaettu ilo, joka on moninkertainen ilo. Se on. Siksi kannattaa jakaa hyviä ideoita, kannustavia kommentteja, kiitosta, hyvää oloa, onnistumisia.

Kuka tahansa, joka pääsee osalliseksi moisista sanoista, eleistä ja teoista, ilahtuu ja kokee hyvän olon tunnetta. Ja sehän tiedetään, kuinka hyvä mieli ihmisessä toimii. Jaettu ilo toimii parhaimmillaan kuin aggressiivisesti leviävä virus.

Jaa-puolueen kantavana ideana on katkaista kaiken vastustamisen ilmapiiri. Ei-sana on hyvä sana oikeassa paikassa, mutta olen samaa mieltä, että ei on aika latistava ensiajatus.

Siksi en tässäkään tapauksessa halua ensimmäiseksi ajatella, että ei, en voi kannattaa Jaa-puoluetta, koska Penttilän poliittinen aatemaailma ei ehkä vastaa ihan täysin omaani. Ajattelen, että jaa-a, kylläpä upea juttu, että meillä on Riston kanssa tässä asiassa täysin samankaltainen ajattelutapa.

Kiitos Risto, että pistit pystyyn tämmöisen hankkeen! Toivottavasti tämä poikii hyviä ideoita, joista ihmiset poliittisen kentän joka kulmalla saavat potkua toimiinsa, intoa eloonsa ja siinä samassa koko maa kaivattua tsemppihenkeä tekemiseen.

Päivi Karvinen

Kirjoitin tuolla otsikolla yhden asiakkaalleni tekstiä. Totesin samalla ilokseni, että kaikki asiakkaani osaavat ajatella tuolla tavalla.

Asioillahan on yleensä monta puolta. Se, mikä ensin saattaa tuntua jopa katastrofilta, voi lopulta kääntyä itselle siunaukseksi.

Nyt meillä Suomessa vouhkataan talouden kurjasta tilasta ja pakolaisten vyörystä tänne. Ilmapiiri tuntuu kovin pessimistiseltä. Se on niin turhaa, sillä voimme ajatella toisinkin.

Kuuntelin alkuviikosta Ylen ykkösaamussa tietokirjailija Tommi Ushanovin haastattelua. Hän on kirjoittanut uuden kirjan, Hätä on tarpeen Kulttuuripessimismin nousu 1965 – 2015.

Ushanov kysyi, että mitä on tapahtunut, kun kukaan julkinen keskustelija ei uskalla enää puhua niin optimistisesti kuin presidentti Lyndon B. Johnson vuonna 1964: ”Meillä on valta muovata sivilisaatio sellaiseksi kuin tahdomme.”

Miksi tosiaan optimistista toimijaa pidetään tällä hetkellä jotenkin kummajaisena? Ajatellaanko, että toimija ei ymmärrä, minkälaisessa suossa rämmimme? Miksi optimismi ei ole muodikasta?

Mutta mitä hyötyä on yhtyä voivottelijoiden kuoroon? No ei tietenkään mitään, mutta ikävä kyllä kateellisten palikka-aivojen takia moni täyspäinen toimija pitää suunsa kiinni ja toimii vastavirtaan kaikessa hiljaisuudessa. Ja on tietysti saavuttamistaan hyödyistäkin mieluusti hiljaa.

Mutta entä jos unohtaisimme kaiken voivottelun ja vain ryhtyisimme toimeen? Uskoisimme täysillä, että aivan kuten Irlanti on noussut takavuosien suosta, mekin porskutamme kohta taas menemään hyvällä sykkeellä.

Koska niin tulee tapahtumaan, se on ihan selvä juttu. Vai ajatteleeko joku ihan oikeasti, että tämän hetken ongelmat olisivat jotenkin elämää suurempia. Eivät ne ole.

Ushanovia lainatakseni, tarvitaan hätä, että ihmiset viitsivät kehittää toimintaansa eteenpäin.

Ehkä tämä syksy on ollut riittävä herätys meille suomalaisille ymmärtääksemme ajatella asioita toisin.

Ehkä vanhojen työpaikkojen menetys kirvoittaa meitä luomaan jotain ihan muuta. Jotain, jonka avulla tunnettaisiin jopa tekemisen riemua ja työyhteisöissä voitaisiin paremmin kuin nyt voidaan. Siihen kannattaa ainakin pyrkiä. Se on mahdollista.

Ja mitä pakolaisiin tulee, niin taitaa kertaheitolla ratketa vanhenevan Suomen ongelma, kun saamme uudet tulijat töihin maksamaan veroja ja tekemään töitä, joihin suomalaisista ei enää löydy tekijöitä.

Päivi Karvinen