Eilen uutisoitiin, että poikien soitot Väestöliiton poikien puhelimeen ovat lisääntyneet. Huolestuttavinta minun mielestä oli se, että niin moni poika koki, ettei kukaan aikuinen ole kiinnostunut hänen asioistaan.

Heti teki mieli huutaa maailmalle, että ”Haloo pahvit, eikö jo riitä tämä älytön, itsekeskeinen elämänmeno!”

Siitähän tässä on kyse. Kun koko maailma pyörii sen ympärillä, että koko ajan pitäisi keinolla ja hinnalla millä hyvänsä lisätä talouskasvua, jotta saisimme itsellemme paremman elintason. Sille alttarille uhrautuu moni ihminen, osa ihan omasta halustaan, mutta yhä useampi pakon sanelemana.

Siinä oravanpyörässä heikommat vaan jäävät väistämättä jalkoihin. Eikä ole niin, että vain pienet pojat siitä kärsisivät. Olen aivan vakuuttunut, että myös liian monet tytöt, samoin kuin aikuisetkin kokevat, ettei kukaan ole kiinnostunut heidän asioistaan.

Viisas ystäväni kertoi eilen jonkun sanoneen, että kaikkihan me haluamme, että olemme jonkun mielessä. Niin minä ainakin haluan ja olen vakuuttunut siitä, että parasta, mitä voin itse läheisilleni antaa on juuri tuo asia: että he tietävät ja tuntevat minun välittävän heistä. Antaessaan saa. Niin yksinkertaista se on!

Jos nyt tunsit tämän tekstin ällöttävän idealistiseksi tai typeräksi hömpäksi, niin istu alas ja mieti asiaa uudelleen. En ole kannattamassa paluuta kivikauteen, vaan haluan, että aivan keskeistä elämänarvoa ei unohdettaisi, vaan se pidettäisiin aina tiukasti mielessä kaikissa tohinoissa.

Päivi Karvinen

Asuntoministeri Krista Kiuru kertoi tänään SFHP:n asuntopäivässä, että valtion tukemaa asuntotuotantoa tehdään nyt häpeällisen vähän.

Tavoitteena olisi, että tänä vuonna lähtisi käyntiin 3 500 asunnon tuotanto. Häpeällinen luku on 43 asuntoa, jotka ovat nyt lähteneet liikkeelle.

Miksi näin on? Valtion tuella rakennetuissa vuokra- ja asumisoikeusasunnoissa on muun muassa vuokranmääritys- ja asukasvalintarajoituksia, joita jotkut yleishyödylliset rakennuttajat vieroksuvat. Rajoituksiin vetoamista pidän itse hieman yhteiskuntavastuuttomana syynä, koska suomeksi sanottuna se tarkoittaa, ettei niistä asunnoista saa voittoja irti paljoakaan, muttei niiden omistamiseenkaan liity kovin isoja riskejä.

Niiden asuntojen tuottaminen ei vaan ole tässä ajassa kovin ”seksikästä”, kun lopputuloksena ei ole esittää isoja tuloslukuja, vaan vain numeroina kohtuuhintaisia asuntoja yhteiskunnan tavallisille kansalaisille. Ikävä kyllä niitä asuntoja kuitenkin tarvittaisiin tässä yhteiskunnassa nyt todella kipeästi jo elinkeinoelään pyörien liikkeellä pitämiseksi.

Eräs toinen syy asuntojen rakennuttamatta jättämiseen on tällä hetkellä se, että pankit ovat kiristäneet jälkipanttaussäädöksiään eli rahoitus on tiukemmassa entiseen menoon verrattuna.

Valtio voisi tulla vastaan esimerkiksi antamalla lainoille täyden takauksen. Yleishyödylliset toimijat, jotka ovat valtion tukeen oikeutettuja, ovat yleensä hyvin vakavaraisia ja luotettavia toimijoita, joten valtiollakaan ei olisi suurta taloudellista riskiä.

Ministeri Kiuru totesi kommentissaan, että tällaisia vaatimuksia satelee joka puolelta ja vertasi rajoitusten poissaantia vaativia tahoja ja tuota rahoitusongelmaa esiin nostavia tahoja keskenään.

Kiuru ei tainnut oikein ymmärtää, että noita kahta asiaa ei voi verrata keskenään. Toisessa on kyse voiton maksimoimisesta keinolla millä hyvänsä ja toisessa pyrkimyksestä saada aikaan lisää kohtuuhintaista tuotantoa, joka säilyisi rajoitusten alaisena ja valtion valvonnan alla.

Kiuru peräänkuuluttaa yhteistyötä ja sitä, että kaikki keinot pitäisi nyt käyttää uusien asuntojen aikaan saamiseksi. Kiurun kannattaisi kuunnella nyt tarkkaan, mitä – hänen termiään käyttäen –  ”vastarannalta huudetaan”. Ihan jokainen huutaja ei huuda, että mulle, kaikki, heti, nyt.

Päivi Karvinen

p.s. Voit käydä kommentoimassa tekstiä Blogi-sivun kautta

Olen työn puolesta ollut asukastoiminnan kanssa tekemisissä jo parisen kymmentä vuotta. Viimeksi kiersin huhtikuun aikana kymmenellä paikkakunnalla pitämässä asukastoimintakoulutuksia. Lehti- ja nettijuttuja olen kirjoittanut aiheesta jo varmasti pitkästi toista sataa.

Tiedän, että saan kiksini joskus vähän kummallisista asioista, mutta asukastoiminta on vaan sellainen juttu, joka saa minut syttymään vuosi vuodelta.

Kun kohtaan ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet asukastoiminnan ytimen parhaimmillaan, tulen joka kerta iloiseksi. Kyse ei ole isosta jutusta. Pitää vaan ymmärtää, että itse omassa asuinympäristössä voi tehdä paljon asioita, jotka tuovat iloa omaan elämään ja lisäävät asumisviihtyisyyttä.

Moni tuijottaa kustannussäästöjä ja jättää mukavan touhuamisen sikseen, kun siitä ei saa mitään euromääräistä hyötyä. Mutta laitappa nyt hinta sille, että löydät naapuristasi mukavia ihmisiä, saatte ehkä kauneutta pihamaalle kukkasin tai turvallisuuden tunteesi kasvaa, kun tiedät että saat naapurilta apua tarvittaessa. Onneksi moni ymmärtää antaa arvon noille viimeksi mainituille.

Kiersin aikoinaan VVO:lla kannustamassa ihmisiä asukastoimintaan. Sain silloin kuulla, että ”Ai sinä käyt sitä Soinisen Riston ilosanomaa levittämässä”. Risto oli esimieheni ja asukastoiminnan kehittämisen edellä kävijä Suomessa.

On mukavaa olla yhä edelleen levittämässä sitä ilosanomaa. Sen tarpeellisuus ei ole mihinkään hävinnyt. Päinvastoin. Ihmisten pitäisi tässä hektisessä ajassa tajuta, että asukkaiden yhteistoiminta on yhä tarpeellisempaa ja hyödyllisempää.

Päivi Karvinen

p.s. Kuvassa ”Paavo”, joka syntyi raumalaisten naisten Puuhatuvassa WH-Asuntojen omistamassa vuokratalossa. Käy kommentoimassa tekstiä Blogi-sivun kautta.

Olin viikonloppuna Siuntion kylpylässä kuntolomalla. Suosittelen muuten, erinomainen paikka omatoimikuntoiluun. Lauantaisin siellä on paljon ohjattuja ryhmiä, joihin kuka tahansa voi osallistua.

Kävimme mieheni kanssa muun muassa selkäjumpassa, jota veti melkoisen reteätyylinen naisihminen. Hän opasti tekemään pakara- ja alavatsalihasliikkeitä muun muassa siten, että homman pitää tuntua siltä kuin pierua pidättelisi. Jokainen tiesi varmasti miten liike piti tehdä!

Sama fyssari piti meille sauvakävelytunnin, kehonhuollon ja vesijumpankin ja hänen kielikuvansa olivat kaikki yhtä nasevia, vaikkeivät muut ilmaisut olleetkaan yhtä meheviä. Eräs mukanaolija tuumasi jumppien jälkeen, että tuo nainen puhui siten, että asian ymmärsi heti.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ymmärrettävän viestinnän esteenä on usein kuvitelma siitä, ettei tuollainen opastustyyli ole sopivaa tai kirjoitettu teksti ei voisi olla tuolla tavalla puhekielimäistä.

Varsinkin jos viestin vastaanottajina on sekalainen seurakunta kuulijoita tai lukijoita, mielestäni kannattaa käyttää sanontoja tai ilmaisuja, joista on helppo löytää yhtymäkohtia jokaisen ihmisen elämään. Viestin ymmärtäminen helpottuu kummasti.

Kirjoitettu teksti tai puhuttu puhe olisi myös hyvä ymmärtää ilman sivistyssanakirjaa. Kun itse aikoinaan jouduin lukemaan tenttikirjoja sivistyssanakirjan kanssa, päätin, etten tee toisten elämää sanojen takia vaikeaksi.

Päivi Karvinen

Voit kommentoida tekstiäni tai jakaa sen somessa Blogisivun kautta.

”Kaikki uusi jää keksimättä ja kokeilematta.” Näin vastattiin viestintäseminaarin ennakkokyselyn kysymykseen, miten kiire vaikuttaa työhösi. Kuulosti tosi huolestuttavalta yrityksen kehittymisen ja sitä kautta tuloksen tekemisen kannalta.

Kiireen vaikutus näkyy vastausten mukaan myös siinä, ettei ole aikaa perehtyä asioihin, tehdään virheitä, unohdetaan sovittuja asioita ja lopputuloksena asiakas saa huonoa palvelua.

Tein kyselyn Kiinteistöalan koulutuskeskuksen järjestämää viestintäseminaaria varten. Kyselyllä ei tavoiteltu mitään tieteellisiä laatuvaateita, vaan haluttiin nostaa esiin keskustelunaiheita viestinnän kehittämiseksi yrityksissä.

Vastausten perusteella viestintäasiat tuntuivat olevan hyvin hanskassa, mutta se kävi selväksi, että jatkuva kiire häiritsee pahanpäiväisesti työntekoa. Pahimmillaan pää kuulemma tuntuu räjähtävän, eikä itkukaan ole kaukana.

Monissa firmoissa olisi varmastikin pysähtymisen paikka, jotta voitaisiin miettiä, mikä on oikeasti olennaista toimintaa tuloksen tekemisen kannalta. Ja kun kiinteistö- ja rakennusalan yrityksistä on kyse, on sanomattakin selvää, että asiakkuuden hoito pitäisi olla arvoasteikolla kärkipäässä. Mainetta ei kannattaisi tuhria kiireen vuoksi.

Yksittäinen työntekijä ei tietenkään pysty yrityksen linjaa muuttamaan, mutta ainakin hän voi esimiehensä kanssa käydä keskustelua omista tehtävistään, jos kiire hallitsee liikaa työn tekemistä.

Ja jos esimies on ymmärtämätön, ei kannata ainakaan kovin monia itkuja pirautella, vaan pysähtyä omassa elämässään miettimään, mikä on oikeasti olennaista omien tavoitteiden kannalta.

Kiireen alttarille ei kannata omaa hyvinvointiaan uhrata. Suomesta löytyy monia yrityksiä, jotka ovat jo ymmärtäneet, että tulosta ei synny juosten kusten, vaan siten, että annetaan aikaa myös ajattelulle.

Päivi Karvinen

Äiti opetti pienenä, että ahneella on paskainen loppu. Vaikka välillä on tuntunut siltä, että ahneus on kietonut tämän yhteiskunnan tiukkaan otteeseensa ja kohtuuden arvo kuopattu syvälle multiin, niin eilinen A-studio herätti toivon. Ben Zyskowicz teki valtiomiesmäisen teon ja nosti kohtuuteen nojautuvan suomalaisen yhteiskunnan esiin hienolla tavalla. Kiitos siitä hänelle!

Vertaamalla kohtuuttomia kannustepalkkioita toisilleen myöntäviä yritysjohtajia insestiseen toimintaan, hän antoi hienon kielikuvan toiminnan moraalittomasta luonteesta.

Sen sijaan oli melko karmeaa kuunnella sijoituspalveluyritys Alexander Groupin hallituksen puheenjohtaja Erkki Helaniemi puhetta. Kuinka kaukana tavallisista suomalaisista voi yritysjohtaja olla, kun väittää kirkkain silmin, että kannustejärjestelmä on aivan välttämätön ja oikea tapa kannustaa tavallista palkansaajaa rikastumaan.

Tavallinen palkansaajahan ei hyödy noista johdon kannustepalkkioista mitenkään, senhän on karmealla tavalla saanut viimeksi tuta Finnairin henkilöstö.

Höpö höpö, sanoi Ben oppipojalleen Erkille ja teki sen sellaisella arvovallalla, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, kumpi väittelyssä oli oikeassa. Sanaton viestintä kertoi jälleen paljon. Helaniemi kiemurteli penkissään ja sortui myös henkilökohtaiseen syyttelyyn. Kertoi hyvin siitä, kuinka hänen kantansa ei ollut riittävän kestävä.

Zyskowicz totesi, ettei ole palkkioita tai rikastumista vastaan, vaan että niiden pitää perustua oikeaan työntekoon ja riskinottoon, eikä onnenkantamoisiin. Olen tästä täysin samaa mieltä.

Suomalainen yhteiskunta on rakennettu kohtuuden arvoilla pitkäjänteisesti. Ei pidä antaa ahneuden yksisilmäisyyden romuttaa pikavauhtia tätä hienoa yhteiskuntaa. Paskainen loppu siitä vaan tulisi tavalla tai toisella.

Onhan meillä jo yksi sisällissota takana ja vaikkei niin rajuksi touhu menisikään, niin ei yhtään houkuttele yhteiskunta, jossa eriarvoistuminen on niin pitkällä, että ihmisten pitää rakentaa valvottuja suojamuureja kotiensa ympärille, eikä lapsia uskalla päästää kulkemaan koulumatkojaan yksin.

Päivi Karvinen

VVO:n hallituksen jäsen kertoi tämän päivän Hesarissa, että yhtiön pitäisi lopettaa hurskastelu yleishyödyllisyydestä ja tunnustautua reilusti asuntosijoitusyhtiöksi.

Rehellisyys on erittäin hyvä asia ja olin oikein tyytyväinen siitä, että tuo asia sanottiin nyt suoraan. Asukkaat tietävät nyt, että VVO:n tärkein tehtävä on tuottaa mahdollisimman suurta voittoa omistajilleen.

Silti on harmillista, jos VVO on tosiaankin linjannut itsensä ulos yleishyödyllisten toimijoiden joukosta. Aidolla yhteiskuntavastuullisella toiminnalla olisi paljon mahdollisuuksia tässä ajassa, jossa ”kovan jätkän” maine tuntuu olevan kiinni siitä kuinka paljon pystyy haalimaan rahaa kasaan.

Jos yhtiö toimisi tänä päivänä vankasti yleishyödyllisellä eli läpinäkyvästi omakustannusperiaatteella, niin yhtiöllä olisi vahva yleinen kunnioitus, arvostus ja taatusti myös paljon asiakkaita. Rahaa ei varmasti tarvitsisi satsata paljoa markkinointiin puhumattakaan kaiken maailman asiakaseduista. Asukkaat asuvat pitkään ilman asiakasetujakin, jos vuokra on kohtuullinen.

Miksi ei anneta arvoa sille kunnioituksella ja arvostukselle, jonka toimijat voisivat saada pyrkiessään aidosti tuottamaan kohtuuhintaisia asuntoja ja helpottamaan asukkaiden elämää? Samalla tehtäisiin suuri palvelus koko Suomen elinkeinoelämälle.

Vanhaa kliseetä lainatakseni, raha ei tuo onnea. Sehän nähdään joka puolella tässä yhteiskunnassa. Pahoinvointi on lisääntynyt samassa suhteessa kasvavan elintason myötä.

Pari muutakin vanhaa kliseetä voisi tässä tuoda esiin. Antaessaan saa. Tee toisille sitä, mitä toivoisit toisten tekevän sinulle. Hautaansa ei voi maallista mammonaa viedä mukanaan. Vanhoja kliseitä, mutta niin tosia yhä edelleen.

Sain tästä tänä viikonloppuna oivan muistutuksen käydessäni setämiehen hautajaisissa. Ajattelin hautajaisiin mennessäni, että siellä ei varmaan ole juurikaan muita minun ja serkkuni lisäksi, kun setä ei pitänyt kovin tiiviisti yhteyttä sukulaisiinsa.

Itse olin kaivanut hänet esiin parisen vuotta sitten, kun halusin tutustua häneen ja oppia tuntemaan paremmin sukuni tarinaa. Löysin iloisen ja positiivisen miehen, jonka asunnosta saattoi päätellä, ettei aika ollut kulunut maallisen mammonan keräämiseen.

Hautajaiset olivat täydellinen yllätys. Siellä oli paljon väkeä, joka aidosti suri iloisen, ystävällisen ja aina niin avuliaan miehen poismenoa. Jopa kylän kauppias oli lähettänyt kukkatervehdyksen hautajaisiin ja kerrankin pappi puhui aidon lämpimästi vainajasta. Muistotilaisuudessa sain kuulla sydämellisiä muisteluita sedän touhuista ja viisaudesta, jolla hän tätä maailmaa oli katsellut.

Maalliseksi perinnöksi häneltä jäi muutama vanha valokuva, mutta sitäkin enemmän hyvää mieltä kanssaihmisten sydämiin.

Minut saa rauhassa leimata haikailevaksi idealistiksi, mutta jokainen tietää, että on omasta valinnasta kiinni se, minkälaisen jäljen tekemisistään jättää.

Päivi Karvinen

Kävin Asuntoreformiyhdistyksen seminaarissa, jossa esiteltiin tänään julkistettu hallituksen asuntopoliittinen ohjelma.

Pelimerkit ovat kuulemma kovin vähissä, kun valtiolta ei ole jaossa paljon muuta kuin niukkuutta. Valtion talousongelmat ovat lievästi syvenemässä ja julkiset menot sen kun kasvavat. Edessä on valtiovarainministeriön mukaan parikin niukkaa vuosikymmentä.

Silti asuntopoliittisessa ohjelmassa esitetään, että asuntoja pitäisi saada rutkasti kasvukeskuksiin, jotta työtä tekeville olisi riittävästi asuntoja kohtuumatkan päässä työpaikoiltaan ja sen lisäksi asumisen pitäisi olla kohtuuhintaista. Alueiden eriarvoistumistakin pitäisi pääkaupunkiseudulla ehkäistä ja asumisen laatuakin parantaa.

Kyllä, kyllä, kaikkihan nuo tavoitteet allekirjoittavat, ovat itse asiassa allekirjoittaneet jo niin kauan kuin itse muistan seuranneeni asuntopolitiikkaa eli noin 15 vuotta. Samaa laulua on laulettu ja perustelut sille, ettei mitään tapahdu ovat nekin olleet aina samat: tontit ja rakentaminen kallista ja valtion pitäisi tukea tuotantoa enemmän.

Se mikä on muuttunut 15 vuodessa, on se että nyt kaikki on bisnestä. Muun muassa kunnat haluavat markkinahinnat myytävistä tonteista eivätkä rakennuttajat enää toimi ihan aidosti yleishyödyllisinä yhteisöinä.

Jos toimisivat, ne tekisivät huomattavasti enemmän valtion tukemaa tuotantoa huolimatta siitä, ettei siitä saada parasta mahdollista tuottoa.Kiinteistöt saadaan kyllä vähemmälläkin toimimaan kannattavasti. Persnettoahan niiden ei voida antaa tuottaa.

Ministeri Kiuru totesi tilaisuudessa, että homma on kiinni tahtotilasta. Kyseessä on tosiaankin erittäin monisyinen asia, jossa eri toimijoiden kunnista, valtiolta, rakennuttajista ja rakennusliikkeistä pitäisi puhaltaa yhteen hiileen.

Miten ihmeessä tuo yhteinen tahtotila saataisiin aikaan tänä aikana, jolloin jokainen toimija tuijottaa vain parasta mahdollista tulosta tavalla tai toisella?

Ministeri peräänkuulutti uusia ideoita asian ratkaisemiseksi. En nyt pysty ihan uutta ideaa antamaan, mutta käväisi mielessä, että pitäisikö pääkaupunkiseudulle kuntaliitosten lisäksi saada aikaan ihan oikea yleishyödyllinen asuntojen tuottaja, joka tuottaisi hinnaltaan halpoja asuntoja tavallisille ihmisille?

Halpuutta ei tarvitse lukea huonolaatuiseksi. Olen vaan niin kyllästynyt sanaan kohtuuhintainen. Se hämärtää asioita. Tarvitaan halpoja asuntoja, jotta reilun tuhat euroa kuussa käteen saava pienipalkkainen työntekijä voisi asua pääkaupunkiseudulla. Heitä tarvitaan tekemään töitä.

Uusi idea tämä aito yleishyödyllinen toimija ei ole siksi, että niitä on joskus ollut toiminnassa niin vuokra- kuin omistusasuntopuolellakin. Nyt tarvittaisiin vaan uutta, jotta voitaisiin alkaa puhtaalta pöydältä. Jonkun vaan pitäisi ottaa pari askelta taaksepäin tässä liian markkinaehtoiseksi menneessä tilanteessa.

Päivi Karvinen

Olen myymässä sijoitusasuntoa Helsingin Pihlajistosta, joka ei alueena ole kovin arvostettu. Minulla on onneksi tiedossa tuttu ostaja, joka piti asuntoa hyvänä ja alueen sijaintikin miellytti. Autottoman on helppo liikkua ja palvelut ovat lähellä, vaikka miljöö onkin 70-luvulla rakennettujen korkeiden talojen vuoksi vähän kivinen.

Asuntoa myyntikuntoon rempatessa vietin Pihlajistossa jonkin verran aikaa. Pizzeriassa jutustelin leppoisan ulkomaalaistaustaisen omistajan kanssa pakkasen kirpakkuudesta ja tulin hyvälle tuulelle hänen positiivisesta asenteestaan.

Kaupan kassalla autoin luontevan sponttaanisti vanhaa mummoa ostosten pakkaamisessa ja päästin nuoren äidin kiljuvan lapsen kanssa eteeni kassajonossa.

Kaupasta tullessa näin vanhemman miehen nousevan ylös maasta ja oletin hänen kaatuneen. Tulin heti kysyneeksi – peräpohjolan murteella – ”olekko sie kunnossa?”.

Mikä ihme minuun on täällä mennyt, mietin itsekseni asunnolle kävellessä. Kyllähän minä toki ihmisiä auttelen, mutta en voi väittää olevani mikään laupias samarialainen. Tuo yhtäkkinen murteenmuutoskin hämmensi. Enhän puhu sitä murretta kuin Kittilässä käydessäni.

Ei tulisi mieleenikään moiset touhut jollain Helsingin ”hienommalla” asuinalueella, jossa todennäköisesti olisin saanut osakseni närkästyneitä katseita toisten asioihin puuttumisesta, jos minulla nyt ylipäänsä olisi tullut mieleen auttaa ketään. Pihlajiston Alepassa avun antaminen ja vastaanottaminen tuntui kuitenkin hyvin luontevalta.

Olisiko niin, että Pihlajistossa ei kenenkään tarvitse yrittää esittää mitään? Ei tarvitse kilpavarustella omaa ulkonäköä, vaatetusta, asuntoa tai autoa, mikä tuo elämään paljon monenlaista stressiä.

En väitä, että Pihlajistossa asuvilla olisi elämä helpompaa. Siellä asuu toimeentulotilastojen mukaan pienituloista väkeä ja olisi hurskastelua sanoa, että ovat varmaankin onnellisempia.

Ehkä voidaan sanoa, että onneksi heidän ei jokapäiväisen toimeentulon taistelun lisäksi tarvitse kuitenkaan pitää elintasokulissia yllä.

Pointtini tässä kirjoituksessa on enemmänkin se, että onko siinä elintasokulississa todella niin paljon järkeä, että siitä kannattaa maksaa esimerkiksi asunnon hinnassa satoja ja jopa tuhansia euroja neliöltä enemmän.

Tai jos haluaakin asua sellaisella alueella, kannattaako sortua sellaiseen sosiaaliseen paineeseen, ettei voi näyttäytyä kadulla vanhoissa verkkareissa, meikittä ja ajaa iänikuisen vanhalla autolla.

Asuinalue voi ruokkia kilpailuhenkeä. Vaikken itse koe (ainakaan myönnä) sortuneeni tuohon elintasokulissin ylläpitämiseen, Pihlajiston kaduilla kulkiessani tunsin olevani rauhassa ja totesin, että täällähän voisi jopa asua – jos siis olisi pakko asua Helsingissä.

Tuo rauhassa olemisen tunne oli vähän samanlainen kuin Lapissa kesällä. Lapin karu luonto ei kesälläkään vaadi samalla tavalla ihmiseltä jatkuvaa draivia kuin vehmas etelän kesä. Siksi kai se murrekin muuttui Pihlajistossa pohjoisen nuotille.

Päivi Karvinen

Kuuntelin taannoin filosofi Pekka Himasta järjestämässäni asumisoikeusseminaarissa. Minua viehätti hänen ajatuksensa siitä, että kodin pitäisi olla paikka, jossa aika ei mene roolien ylläpitämiseen, vaan sen pitäisi olla moitteettomasta oleskelusta vapaa paikka.

Suurin osa ajastamme menee siihen, että joudumme käyttäytymään korrektisti. Vastakohtana tuolle tilalle Himanen nosti esiin mahdollisuuden hengittää vapaasti.

Moitteettoman käytöksen tilaa filosofi johdatti meitä kuulijoita miettimään kaupassa käynnin kautta.

Ajattele kuinka esimerkiksi lihatiskillä käydessäsi mietit, että pitää muistaa ottaa vuoronumero ja olla skarppina, että reagoi omalla vuorollaan. Jos mokaa jossain kohdassa, niin häpeäntunne valtaa mielen. Semmoinen tämä meidän kulttuurimme on.

Elämä on täynnä pieniä käyttäytymiskaavoja, joiden noudattaminen suomalaisen häpeäkulttuurin keskellä on jatkuvaa kilvoittelua moitteettomasta käytöksestä. Tästä syystä Himanen kaipaa kotia avuksi siihen, että ihmisellä olisi edes joku paikka, missä ei tarvitse suorittaa mitään.

Allekirjoitan tuon asian täysin. Ainahan näin ei ole ja silloin kun kotikin on ollut moitteettoman käytöksen aluetta, on ollut raskasta elää. Tuohon vapaan hengittämisen tilaan pitää minunkin mielestäni pyrkiä aina keinolla millä hyvänsä.

Ongelmalliseksi tuon asian tietysti tekee se, että kotona asuu monesti ihmisiä, joilla on kovin erilaiset käsitykset siitä, mitä tuo moitteettomasta käytöksestä vapaa oleminen on. Siitähän ne ristiriidat yleensä syntyvät.

Erityisen hyvänä pidin Himanen ajatusta kodin merkityksestä lapsille. Hän herätteli meitä miettimään, miten voimme luoda heille pohjan arvokkaalle elämälle. Siitä saattaisi löytyä myös se keino, jolla kotiin saadaan moitteettomasta oleskelusta vapaa tila, joka tyydyttää kodin kaikkia asujia.

– Kodin pitäisi olla arvostuksen tila, ”vittuiluvapaa vyöhyke”, jossa ihmisen kätkössä oleva arvo pääsee täysissä mitoissa esiin, totesi Himanen.

Olen täsmälleen samaa mieltä, vaikka inhoankin alatyylistä ilmaisua. Itse pidän kaikkein tärkeimpänä asiana hyvän ilmapiirin luomisessa sitä, että emme jatkuvasti nosta esiin toistemme huonoja puolia, vaan kannustamme niitä hyviä puolia nousemaan loistoonsa.

Päivi Karvinen