Olen viime aikoina päässyt perehtymään asumisoikeusasumisen maailmaan oikein urakalla. Hyvä niin. Se on mielenkiintoinen maailma.

Erityisesti olen pohtinut paljon sitä, miksi tuosta hyvästä asumismuodosta on väen väkisin yritetty leimata julkisuudessa pimitetyn tiedon, huijauksen ja taloudellisten välistävetojen tyyssija.

Minun kokemukseni tuosta järjestelmästä on, että se on lailla tiukasti säännelty ja valvottu asumismuoto, jossa asukkaalla on turvattu oikeus asumiseen. Väittäisin jopa että turvatumpi kuin omistusasumisessa.

Se on myös kohtuuhintainen asumismuoto. Siksi asoasunnoissa on erityisesti pääkaupunkiseudulla todella vähäinen vaihtuvuus ja asuntokanta täyskäytössä.

x x x

Sen järjestelmän heikkous on vaan se, että talot rahoitetaan valtion lainoituksella, jonka takia lainat lyhenevät älyttömän hitaasti. En yhtään ihmettele, että jotkut asukkaat epäilevät salailua ja välistävetoja. On vaikea ymmärtää, miksi yhä edelleen pääomakulut ovat niin suuret.

Valtion lainaehdot erityisesti 90-luvulla valmistuneissa vuokra- ja asotaloissa ovat, että talot toimivat hyvänä rahastusautomaattina valtiolle, ei siis omistajayhtiöille.

Tuon lainajärjestelmän älyttömyys on jo aikoja sitten myönnetty myös asuntoviranomaisten puolelta. On myönnetty, että se on niin monimutkainen ja sekava, ettei sitä oikein kukaan edes ymmärrä.

Hommaa ei korjata siksi, että se tulisi liian kalliiksi valtiolle. Tämän olen itse kuullut perusteluna virkamiehiltä kun aikoinaan lobbasin lainajärjestelmän muuttamiseksi. Toivoisin todella, että joku asiantunteva taloustoimittaja tekisi tutkivaa journalismia tuon asian tiimoilta.

x x x

Harmillista että näin on, sillä tuo asia vaikuttaa nykyajan mielikuvamaailmassa negatiivisella tavalla.

Kun asukkaiden on vaikea ymmärtää ja uskoa tuollaista pääomakulujen kehitystä, vaaditaan enemmän tietoa. Ja kun asukkaille yritetään selittää monimutkaista lainajärjestelmää, selitystä ei uskota, vaan epäillään tietojen pimittämistä tai rahojen välistävetoa.

Ja mikä onkaan herkullisempi tarina tänä päivänä kuin se, että isot yhtiöt riistävät pientä asukasta. Siitä saa hyvät otsikot, sillä tokihan uutisen oikeellisuus täyttyy, kun kerrotaan vaan väitteen lähde.

Enää ei päivittäisuutisten toimittajilla ole edes aikaa tarkistaa asioita toisen osapuolen kannalta. Varsinkin nettiin tarvitaan paljon tavaraa nopeasti. Uutisklikkausten lukumäärä ratkaisee mainostajien mielenkiinnon nettimainontaan.

Elämme tarinoiden maailmassa ja mediakritiikkiin on yhä suurempi tarve. Sitä toitotan omille lapsillekin jatkuvasti.

Päivi Karvinen

Kun asumisoikeusjärjestelmä luotiin 20 vuotta sitten, eräs asuntopoliittinen vaikuttaja totesi, että nyt luotiin kynnysrahallinen vuokra-asumisen malli.

Silloin elettiin vielä 90-luvun taitteen taloudellista huippukautta, eikä ajatusta pidetty sopivana. Kaikkien normaalisti työssäkäyvien oletettiin kykenevän ostaa oma asunto. Siihen suomalainen asuntopolitiikka oli tähdännyt jo viimeiset 70 vuotta.

Järjestelmän luominen ei olisi kuitenkaan voinut osua parempaan aikaan. Ei kestänyt kauaa, kun Suomi syöksyi lamaan ja suuri joukko ihmisiä joko menetti omistusasuntonsa tai mahdollisuutensa hankkia sellaisen.

Asumisoikeusasuntoa hakevat ihmiset halusivat tuolloin nähdä järjestelmän hyvänä vaihtoehtona nimenomaan omistusasumiselle. Se koettiin myös statusta säilyttävänä vaihtoehtona erityisesti niissä tilanteissa, jossa omanarvontunto joutui jo muutenkin laman seurausten takia koville.

Siinä tilanteessa ei ollut oikein soveliasta oikaista, että kysehän on enemmän vuokra-asumista muistuttavasta järjestelmästä. Ikävä kyllä asialle kävi juuri niin kuin on tapana käydä. Kun tarpeeksi asiaa toistetaan, niin siihen jo aletaan uskoakin.

Miksi tuo asia pitäisi nyt oikaista? Eikö voisi vain korostaa, että järjestelmä on ihan omansa ilman, että jatkuvasti verrataan omistus- tai vuokra-asumiseen.

Oikaisuliike on tarpeellinen siksi, ettei enää ruokittaisi vääriä mielikuvia.

Käytännön tasolla väärät mielikuvat aiheuttavat sen, että osa asukkaista vaatii erittäin voimakkaasti mahdollisuutta päättää asioista, jotka eivät kuulu heidän päätettäväkseen. Asioista, jotka selkeästi ovat lakien ja viranomaismääräysten mukaan yhtiön päätettävissä.

Ääritapauksissa vaatimukset ovat menneet jopa niin pitkälle, että vaaditaan yksittäisten talojen luovuttamista asukkaiden hallintaan.

Kyse ei ole siitä, että omistajalla pitäisi olla mahdollisuus pimittää yhtiön asioita. Jokaisen yhtiön täytyy noudattaa asumisoikeuslakia ja antaa asukkaille yhteishallintolain mukaiset mahdollisuudet vaikuttaa asumiseensa. Se on itsestään selvä asia.

Kyse on asumisoikeusjärjestelmän maineesta. Kun riittävän usein on eri medioissa esillä se kuinka asukkaita on petetty lupauksissa omistusasumisen kaltaisesta asumisesta, niin siihen aletaan helposti uskoa laajemminkin.

Erityisesti kiinnitetään huomiota kustannuksiin. Osa asukkaista olettaa, että asumisoikeusasunnon vastike pitäisi olla samantasoinen asunto-osakkeen vastikkeen kanssa, mutta unohdetaan täysin, että asukas on maksanut vain asumisen oikeudestaan eikä ostanut 15 prosenttia asunnon osakkeista.

Unohdetaan myös se, että asumisoikeusasuntoa ei voi lain mukaan lunastaa omaksi. Se on yhtiön omaisuutta ja asukas ostaa asunnostaan vain asumisen oikeuden.

Yhtiön vastuulla on 85 % asunnon rakentamiskustannuksista. Valtion lainoituksella tuotettujen asuntojen lainojen takaisinmaksuaika on tunnetusti erittäin pitkä, keskimäärin noin 45 vuotta.

Sitä joidenkin asukkaiden on vaikea ymmärtää ja hyväksyä siksi, että omistusasuntojen yksityiset lainat lyhenevät ripeästi ja ovat jo maksettuja siinä vaiheessa kun tarvitaan uutta lainaa korjaamiseen.

x x x

Asumisoikeusasuntoja tarvitaan edelleen samoista syistä kuin 20 vuotta sitten. Ne antavat asukkaille mahdollisuuden asua kohtuuhintaisesti.

Kun tänä päivänä asumismuoto ei ole enää yhtä selkeästi statuskysymys kuten järjestelmän alkuaikoina, voisi jo hyvinkin sanoa suoraan, että asumisoikeusasuminen on lähellä vuokra-asumista, mutta jopa turvallisempi asumismuoto, sillä asoasuntoa ei pysty samalla tavalla myymään asukkaan alta pois kuin vuokra-asunnon voi.

Päivi Karvinen

Kuuntelin tannoin suosikkiradio-ohjelmaani Ylen ykkösaamua Areenasta jälkikäteen.

Ohjelmassa eräs asoasukas valitti asumisoikeusasumisen kalleutta ja tiedonsaannin ongelmia. Hän on henkilö, joka on useasti aiemminkin ollut julkisuudessa puhumassa näistä asioista. Paikalla oli myös ministeriön edustaja lakiuudistuksesta vastaavana tahona, mutta ei asuntoja omistavista yhtiöistä ketään edustajaa.

Ihmettelen miksi näin? Olisikohan syy siinä, että asukkaan kärjekkäiltä ajatuksilta olisi mennyt terä, kun joku olisi oikaissut asioita.

Kerronpa esimerkin, joka on ihan elävästä asumisoikeusasukkaan elämästä Helsingissä.

Asukas asuu upeassa talossa, josta on näkymä jopa merelle. Siinä talossa hän maksaa Asokotien asuntojen markkinointisivujen tietojen perusteella asumisestaan kuukausittaista vastiketta hieman yli 11 euroa neliöltä.

Hän on sijoittanut saman lähteen mukaan omarahoitusosuutena hieman yli 119 euroa neliöltä + rakennuskustannusindeksin korotus. Eli jos hänellä on sataneliöinen asunto, hän on sijoittanut noin 13 000 euroa omarahoitusosuutena, koska tuossa talossa omarahoitusosuus on 10 % asunnon alkuperäisestä hankintahinnasta.

Tällaista summaa tuo haastateltu asukas pitää riskisijoituksena ohjelmassa kuullun perusteella.

Jokainen tietää, että tuolla hinnalla ei kummoista omistusasuntoa meren rannan tuntumasta Helsingistä voisi itselleen hankkia. Alueen kaupungin vuokrataloissakin on korkeampi kuukausivuokra. Olen sen itse tarkistanut asiasta vastaavalta toimitusjohtajalta.

Ohjelmassa haastateltu asukas maalaa seinälle kuvan, jossa suurin osa asukkaista miettii muuttoa pois korkeiden asumiskustannusten vuoksi.

Kerronpa nyt hieman faktaa suurimman asumisoikeusasuntoja omistavan yhtiön asuntoja koskevista tunnusluvuista.

Asokotien asukasvaihtuvuus on Helsingissä 8 % eli huomattavasti matalampi kuin keskimäärin asunnoissa yleensä. Käyttöastekin heillä on Helsingissä jopa 99,78 %. Esimerkiksi vuokra-asunnoissa ollaan tyytyväisiä jo 97 % käyttöasteeseen.

Nuo luvut kertovat hyvin sen, että asumisoikeusasuminen on erittäin kilpailukykyinen vaihtoehto vuokra- ja omistusasumisen rinnalla.

Entä sitten asukkaan maininta tiedon saannin ongelmista. Otan esimerkin jälleen Asokodeista,koska alan suurimpaa toimijaahan kaikki syytökset leimaavat, vaikkei niin haluttaisikaan. Asokotien asunnoissa asuu noin 40 % kaikista asumisoikeusasukkaista.

Olen tehnyt Asokotien tulevaan, syksyn asiakaslehteen artikkelit lähes kaikista aluekokouksista. Niissä käytiin selkeästi läpi tulevan vuoden budjettia ja kysyttiin asukkailta etukäteen kysymyksiä, jotta osataan vastata juuri niihin asioihin, jotka asukkaita painavat.

Aluekokouksiin oli kutsuttuna kaikki alueen talotoimikuntaan kuuluvat. Samaisessa tilaisuudessa valittiin demokratian pelisääntöjen mukaan myös edustajat Asokotien asukashallintoon.

Jos asukas asuu Asokotien talossa, hän saa joka tapauksessa tietoa vastikkeiden kulueristä ja muista aluekokouksen aiheista lokakuussa ilmestyneestä lehdestä.

Miksi tämä haastateltu asukas sitten valitti noista mainituista asioista? Mahdollisesti hän ei asu Asokodeissa tai sitten syy löytyy siitä, minkä hän itse nosti esiin ykkösaamun ohjelmassa. Hän haluaa, että Suomessa mentäisiin pohjoismaiseen asumisoikeusasumisen malliin. Ja mikäkö se on?

Se malli on aivan samanlainen malli kuin suomalainen osakeyhtiömalli. Jo aikanaan ympäristöministeriön Peter Fredriksson totesi 90-luvun alussa tekemässään selvityksessä, että pohjoismaiden järjestelmiä ei voi verrata keskenään. Vain nimi on sama.

Suomessa haluttiin nimenomaan välttää Ruotsin järjestelmän ongelmia, jotka ovat johtaneet siihen, että asuminen on kaikkea muuta kuin kohtuuhintaista.

Tämä asukas haluaa ilmeisestikin saada omaan omistukseensa asunnon, jonka omistajayhtiöt ovat rakennuttaneet ja kantavat sen oikean taloudellisen vastuun toiminnasta. Huvittavaa tässä on se, että hän mainitsee asukkaat oikeiksi vastuun kantajiksi ja riskinottajiksi.

Asukas pääsee vastuistaan eroon kolmessa kuukaudessa luopumisilmoituksen tehtyään. Omistajilla tällaista mahdollisuutta ei ole.

Onneksi laki tulee jatkossakin takaamaan omistajille perustuslailliset oikeudet hankittuun omaisuuteen.

Päivi Karvinen

Olen vuoden sisällä testannut kuntoni kunnolla. Keski-ikä alkoi mietityttää, että missä kunnossa tämä maallinen majani oikein on. Vuosi sitten havahduin siihen, että väsymys painaa luvattoman paljon.

Lääkäri kertoi nyt verikokeiden tulokset erinomaisiksi. Samaa kertoi kesällä tehty lihaskunnon ja aerobisen kunnon testaus, ikäluokan keskiarvoa parempi. Olin tietysti tyytyväinen, sillä vuosi sitten tehty alkutestaus ei osoittanut ollenkaan samoja tuloksia.

Terveellinen, muttei silti fanaattisen terveysintoileva elämä on näköjään tuottanut tulosta. Se on toki vaatinut ajallista ja myös taloudellista panostusta muun muassa liikuntaan, mutta ennen kaikkea se on vaatinut asenteen muokkaamista siten, että tämän homman teen omaksi parhaakseni, eikä siitä kannata tinkiä. Tavoitteeni on jatkaa tällä tiellä.

Hämmennyin taannoin, kun eräs tuttavani totesi ihmeissään minulle, että miksi käyn jopa verikokeissa, eikö lekurille mennä silloin kun ollaan kipeitä.

Ehkä noin ajattelee perusterve ihminen, mutta omaa, ennakoivaan toimintaan tähtäävää ajatteluani on muokannut varmasti lapsena koettu synnynnäinen vaiva, jonka takia sain ravata sairaalassa vähän väliä. Tiedän, ettei terveys ole itsestään selvä asia.

Nyt saattaa tuntua kaukaa haetulta hypätä tästä asiasta asumiseen, mutta minun mielestäni näin ei ole. Asunnon ja asuintalon kunnossapidossa on erittäin paljon yhteneväisyyksiä kehon hyvinvointiin.

Jos asuntoa ei siivoa säännöllisesti, joutuu käyttämään rankkoja, materiaaleja pilaavia aineita puhtaanapitoon. Siivoamattomuus näkyy myös huonona ja epäterveellisenä sisäilmana.

Jos normaalin asumisen kulumia ei korjaa sitä mukaa kuin niitä tulee, asunto on jonkin ajan päästä repsahtaneen näköinen ja epäviihtyisä.

Asuinkiinteistöön pätee aivan samat jutut. Silti yllättävän moni ihminen ajattelee asuintalonsa kunnossapidosta samalla tavalla kuin tuttavani terveysasioistaan. Korjaushommiin ryhdytään vasta sitten, kun on jotain kunnolla vialla.

Se vasta kallista kunnossapitoa onkin, varsinkin jos joutuu ottamaan remontteja varten lainaa. Siksi aivan samalla tavalla kuin kehon ja mielen hyvinvointiin on tarpeen säästää rahaa esimerkiksi virkistäviä matkoja varten, on syytä ennakoiden kerätä rahaa talon remppoja varten.

Jos maallisista majoistaan ei pidä huolta ennakoiden, saattaa loppu tulla nopeasti kummallekin. Joku saattaa nyt miettiä, että mitä väliä, loppuhan saattaa tulla nopeasti muutenkin. Onnettomuuksia kun sattuu niin ihmisille kuin taloillekin.

Se on totta, mutta ainakin itse olen ajatellut nauttivani olostani molemmissa majoissani laadusta nauttien niin pitkään kuin sitä nyt sitten kestää.

Päivi Karvinen

Kävin haastattelemassa Kiinteistöliiton asiantuntijaa asumisen kustannuksista. Tiivistettynä heti alkuun kerrottakoon, että heidän ennusteensa on, että asumisen kustannukset kasvavat seuraavan viiden vuoden aikana jopa 27 prosenttia. Eikä siinä vielä ole mukana lainanhoitokuluja.

Kaksi kolmasosaa noista kuluista on sellaisia, joihin asukkaana en voi vaikuttaa mitenkään eli veroja ja maksuja, jotka kehittyvät sen mukaan, miten poliittinen tarve vaatii.

Tänä vuonna tarve vaati esimerkiksi sitä, että valtio määritteli kunnille kiinteistöveron uudet raja-arvot ja se tarkoitti ainakin Sipoossa 50 prosentin korotusta.

Miksikö tarve vaati kiinteistöverojen nostoa. Siksi, että valtionapua kunnille leikattiin ja valtio pakotti kunnat perimään kiinteistöveroja enemmän, jotta nämä voisivat hoitaa velvoitteensa. Kiinteistöveron nosto kun on paljon pienemmän riesan tie poliitikoille kuin tuloveron korotus.

Sama pätee energiaverotukseen, josta käydään nyt kiivasta keskustelua. Kaikenlaiset tällaiset toimet vaikuttavat siihen, että nykyinen hallitus on tosiaan tekemässä uutta ennätystä asumisen kustannusten kohottajana.

Yhteen kolmasosaan asumisen kustannuksista pystyn periaatteessa vaikuttamaan, jos pihistelen sähkön ja vedenkulutuksen kanssa. Vai pystynkö?

Ikävä kyllä mitä enemmän säästän esimerkiksi vettä, sitä suuremmat paineet vesilaitoksella on nostaa hintaa, koska heidän tuottonsa pienenevät. Heidän täytyy saada muiden kulujen kattamisen lisäksi rahaa myös putkistojen, vesi-infran uusimiseen. Ne ovat kuulemma luvattoman huonossa kunnossa.

Sähkön kulutuksessahan on vähän samansuuntaisia ongelmia tosin vähemmän kestävillä perusteilla. Tai ainakin se on siltä näyttänyt muun muassa Fortumin johdon palkkiotouhujen jäljiltä.

Jätekulujen hinnan nousussa on sentään jollain lailla hyväksyttävämpi logiikka. Kaatikselle menevän sekajätteen hinta nousee, jotta määrä vähenisi.

Mielenkiinnolla toki odotan sitä, mitä jätekuluille tapahtuu, kun pääsemme samoihin lukuihin esimerkiksi Saksan kanssa. Kun Suomessa jätteistä päätyy kaatikselle noin puolet sekajätteistä, niin Saksassa vain alle viisi prosenttia.

Kun itse asun omakotitalossa, enkä voi epäillä ketään omistajatahoa välistävedosta, näen selkeästi sen, kuinka homma juontuu melko suoraan poliittisiin päätöksiin. Niihin valintoihin, joita poliitikot tekevät jakaessaan verorahojamme, säätäessään lakeja tai toteuttaessaan omistajapolitiikkaa eri yhtiöissä.

Hyväksyn täysin esimerkiksi kalliimmat asunnon lämmityskustannukset, jos tähtäimessä on kasvihuoneilmiön hillitseminen, mutta en niele sitä, että minun pitää maksaa erilaisina maksuina ja veroina välillisesti kaikenlaisten poliittisten lehmänkauppojen tuloksia.

Meillä kaikilla on täysi syy epäillä poliitikkojen vilpittömyyttä kaikkien näiden kähmintäsotkujen keskellä.

Poliittinen pelaaminen vie pohjaa monelta asialta, mutta tässä tapauksessa ennen kaikkea ilmastonmuutostalkoilta.

Ihmiset eivät halua rajoittaa energian kulutustaan, kun siinä ei nähdä mitään henkilökohtaista hyötyä. Ja kun ihmiset eivätkä yritykset rajoita energian kulutusta, tarvitaan yhä enemmän energiaa ja luonnollisesti tästä saadaan hyvä syy rakentaa muun muassa uusia ydinvoimaloita.

Näin se logiikka toimii, ikävä kyllä, kuten Ahtisaari sanoisi. Minä sanon, että olen valmis mieluummin rajoittamaan kulutusta, koska en halua lisää ydinvoimaloita. Ajatukseni pohjaa vahvasti Eppujen ironiaan: missään muualla kuin Suomessa, ydinvoima ei ole vaaroja vailla.

Edessämme voi olla ihan liian kallishintainen tulevaisuus, jos pienten asioiden oikeudenmukaisuuteen ei kiinnitetä ajoissa huomiota.

Päivi Karvinen

Käydessäni Tampereella jutunteossa törmäsin mielenkiintoiseen näkyyn. Heti ulko-oven vieressä oli alkovin tapaisessa tilassa kiinteällä harjalla varustettu suihku. Lattiassa oli tietysti viemärikaivo kuraritilän alla.

En ole koskaan aiemmin törmännyt moiseen, vaikka olen urani aikana vieraillut varmasti useammassa rappukäytävässä kuin moni muu. Tai ainakin vieraillut siten, että arvioin porrashuoneen asumisen toimivuuden silmin.

Miksi ihmeessä suihkuja ei ole kaikissa uusissa kerrostaloissa? Omakotitaloihin moni jo ymmärtää moisen arjen avittajan suunnitella.

Sain talon omistajan edustajalta kuulla, että syy porrassuihkun olemassaoloon voi olla se, että rakennusaikana on jäänyt ylimääräistä rahaa, joka on pitänyt sijoittaa johonkin järkevään. Hänkään ei ollut nähnyt muualla vastaavaa.

Systeemi pitää aivan varmasti sekä rappukäytävät että asunnot siistimpänä ja pidempään paremmassa kunnossa. Siivoaminenhan on ikuisuusaihe silloin kun puhutaan huollon toimivuudesta tai toimimattomuudesta.

Noin yksinkertaisella lisävarusteella lisättäisiin varmasti asumisviihtyisyyttä monella tavalla.Monta muutakin käytännön elämää helpottavaa asiaa voitaisiin suunnitella kerrostaloihin automaattisesti.

Rappukäytävien tyhjille seinille voisi laittaa kapeita lukollisia kaappeja uimahallin pukukoppien tavoin, jotta ulkona tarvittavat välineet saisi säilytykseen lähemmäs ulko-ovea. Niissä voisi säilyttää kuka mitäkin suksista sateenvarjoihin, pyöräilykypärästä lasten leluihin sen mukaan kuin omat elintottumukset vaatisivat.

Kaapit lisäisivät myös asukkaiden pysähdyksiä käytävässä, jolloin luonnollisen kanssakäymisen mahdollisuus muiden asukkaiden kanssa lisääntyisi.

Tai sitten rappukäytävään voisi toteuttaa isot kapeat vitriinit vaihtuvia valokuva- yms. näyttelyitä varten. Jälleen naapurikontaktien mahdollisuuskin lisääntyisi varsinkin, jos porrashuoneeseen varattaisiin tila penkille ja sellainen siihen myös hankittaisiin.

Tulevaisuutta varten rappuun pitäisi myös saada komerotila, johon lähikauppa voisi tuoda netin kautta tilatut ostokset. Kaapin oven saisi auki vaihtuvalla koodilla, jonka asukas ilmoittaa kauppiaalle. Kooditus olisi jo ihan oikeasti mahdollista, kunhan vaan nuo kauppapalvelut tulevat nettiaikakauden tasolle.

Monta muutakin juttua voisi keksiä. Enkä oikein usko, että tuollaisten pienten asioiden lisääminen olisi edes kustannuskysymys. Olen nähnyt aivan liian monta valtavan isoa porrashuonetta, jotka ihan kumisevat ankeuttaan ja tyhjyttään.

Mielelläni näkisin rappukäytävien olevan tulevaisuudessa ikään kuin vanhanaikainen kuisti. Valoisa ja viihtyisä tila, jossa asukkaat voisivat sekä viettää aikaansa yhdessä että säilyttää tavaroita luonnollisesti paloturvallisuusasiat huomioon otettuna.

Päivi Karvinen

Kävin tekemässä Tampereella juttua asumisoikeustalosta, jossa asukkaista koostuva talotoimikunta on ollut erittäin aktiivinen koko talon 10-vuotisen historian ajan. Rakennusaikana he pääsivät valitsemaan asuntojen pintamateriaaleja ja valvomaan työmaakokouksissa asukkaiden etuja laajemminkin.

Myöhemmin ovat itse touhunneet pihalla sen verran paljon, että ympäristö on siisti ja viihtyisä. Huoltoakin ovat vaihdattaneet niin kauan että on löytynyt kunnolla hommansa hoitava yhtiö.

Porukka on ollut kaikin puolin aktiivinen muutenkin hoitamaan talon asioita sillä periaatteella, että turhista ei nipoteta ja talonpoikaisjärkeä käytetään hommassa kuin hommassa.

Eräs asukas kiteytti heidän touhunsa sopivasti sanoihin: ollaan sen verran aikuisia ihmisiä, että ymmärretään, ettei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, mutta silti osataan tehdä kompromissejä.

Se oli mielestäni hyvin sanottu. Kuinka helposti meistä varmaan jokainen niksahtaa välillä lapselliseen käytökseen, joka aiheuttaa joskus jopa kestämättömiä konflikteja niin isommassa yhteisössä kuin myös perheessä kodin seinien sisäpuolella.

Mutta kuinka paljon mukavampaa kaikki on, kun voidaan sopia asioista asiallisesti ilman jatkuvaa kiistaa siitä, kuka on eniten oikeassa. Jos jotain saisin kaikkivaltiaana muuttaa, niin poistaisin ihmisten turhan ylpeyden ja vääristyneen omanarvontunnon. Niistä ei ole koskaan seurannut mitään muuta kuin vahinkoa.

Mutta kun en ainakaan vielä ole havainnut itsessäni kaikkivaltiaan ominaisuuksia, joudun tyytymään hyvän viestin eteenpäin viemiseen.

On mukava kirjoittaa tuollaisten porukoiden tekemisistä ja antaa esimerkkejä siitä, kuinka asuminen isossa kerrostaloyhteisössä voi olla mukavaa ja toimivaa.

Varmasti siinäkin talossa on ollut monenlaista takkuakin, mutta aikuiset ihmiset ymmärtävät, että ne nyt vaan kuuluvat elämään eikä niistä kannata määräänsä enempää illittää.

Päivi Karvinen

Lomamatkalla Kreikan Zakinthoksella koin elämäni ensimmäisen maanjäristyksen. Sata kilometriä lomakohteesta länteen oli merenpohjan syvyyksissä ollut reilun viiden richterin järistys.

Seisoin hotellihuoneessa peilipöydän edessä, kun yhtäkkiä jalkojen alla lattia alkoi liikkua. Otin kiinni pöydästä ja sekin huojui. Vaikka koko rupeama tuskin kesti kuin sekunnin, jäi se mieleeni lähtemättömästi. Voin hyvin kuvitella, että haitilaiset eivät halunneet nukkua öitään talojen sisällä koettuaan monin verroin pahemman rupeaman tammikuussa.

Muistan, kuinka kehoni valtasi hämmentynyt pelonomainen tunne, joka seurasi minua ja muitakin alitajunnassa mukana pitkin matkaa. Esimerkiksi korkealla kallion kielekkeellä kävi yhden jos toisenkin mielessä, että täällä ei olisi kiva olla silloin kun maa alkaa täristä.

Paikalliset totesivat kokemamme pikku järistyksen olevan aivan arkipäivää saarelaisille. Vuonna 2008 oli kuulemma vähän suurempi järistys ja 50-luvulla maaperää huojuttanut tärinä tuhosi suurimman osan saaren rakennuksista.

Taidamme tosiaankin elää Suomessa lintukodossa, mietin tuolloin.

Kotiin päästyäni oli pakko ottaa selvää, miten rakennuksissa voidaan varautua maanjäristyksiin. Onneksi täällä ei sitä tarvitse tehdä, kun energiansäästötoimet ja muut jutut tekevät jo sinällään rakentamisen Suomessa tyyriiksi.

Talot kuulemma hajoavat useimmiten siitä syystä, että ne tippuvat pois jalustaltaan. Sitä voi estää muun muassa laakeroimalla alusta.

Tulevaisuuden tekniikkaa puolestaan on toteuttaa rakennuksiin teräsvanteet, jotka pitävät palkkeja ja pilareita paikoillaan. Järistyksen jälkeen nuo vanteet vetävät palkit ja pilarit tarvittaessa myös paikoilleen.

Tuon kaltainen taipuisa, venyvä ja painuva, muttei silti rikkoutuva rakennemalli pitäisi olla mahdollista toteuttaa kaupalliseen käyttöön Yhdysvalloissa 5 – 10 vuoden päästä.

Toivottavasti onkin, sillä perusturvallisuuden tunteen soisi lisääntyvän joka paikassa. Mietin Zakinthoksella käydessäni, että olisipa hirveää, jos pitäisi varautua jatkuvasti siihen, että koti häviäisi alta milloin tahansa, eikä siihen voisi itse vaikuttaa millään tavalla.

Päivi Karvinen

Kaavoitus on sellainen asia, joka normaalilla ihmisellä pistää haukotuttamaan. Näin minullekin on aikanaan käynyt, mutta kun on työn puolesta joutunut pakosta tutustumaan aiheeseen, on siitä tullut ihan mielenkiintoinen asia.

Kaavoitus nimittäin vaikuttaa esimerkiksi siihen pystytkö käyttämään jouhevasti polkupyörää kotipaikkakunnallasi vai ovatko autot pyhän lehmän asemassa. Omakotitaloasujalla se voi vaikuttaa siihen, minkälaisen talon saat rakentaa ostamallesi tontille.

Kuuntelin tällä viikolla Asuntoreformiyhdistyksen seminaarissa kaavoituspäällikkö Leo Kososen kertomusta Kuopion ns. sormimallin käytöstä kaavoituksessa. Mallia voisi kuvata myös jalankulkukaupungin malliksi.

Sen mukaan 1-3 kilometrin säteellä keskustasta kaavoitus määrää rakentamaan sellaisia kulkureittejä, että ne edistävät jalankulkua ja pyöräilyä. Käytännössä tämä tarkoittaa kapeita teitä ja jopa autoilun estäviä esteitä väylillä.

Kaupunki satsaa myös maanalaisiin parkkialueisiin ja Helsingin keskustan kaltaisiin kauppakeskustunneleihin, jotta keskustassa pystyisi liikkumaan helpommin kävellen. Siitä syystä Kuopion tori on myllerryksen alla huolimatta siitä, että kaupungissa on megayleisötapahtuma Asuntomessut. Yksittäisen tapahtuman ei anneta hallita pitkäjänteistä kaupunkisuunnittelua.

Pyöräilyvyöhyke ulottuu puolestaan noin viiden kilometrin päähän keskustasta. Sille alueelle on suunniteltu pyöräilykaistoja niin, että esimerkiksi työssäkäynti on helppoa polkienkin.

Joukkoliikenteen ”sormet” puolestaan ulottuvat aina kymmenen kilometrin säteelle ja sillä alueella pitäisi päästä jouhevasti bussin kyytiin.

Kaupunki tekee muun muassa pelkästään busseille tarkoitettuja kapeita teitä asuinalueiden sisälle, jotta ihmiset pääsisivät kotioveltaan linjuriin. Tällaista ajattelua ei kuulemma ymmärretä esimerkiksi pääkaupunkiseudulla, jossa painotus on melko vahvasti yksityisautoilulla.

Yli viiden kilometrin päässä keskusta alkaa vasta autokaupungin vyöhyke, mutta niidenkin alueiden suunnittelussa otetaan huomioon se, että asukasrakenne tukee joukkoliikenteen kannattavuutta.

Näin on suunniteltu esimerkiksi asuntomessualue saaristokaupungissa. Messualueelle tulee omakotitaloja, joiden asukkaissa on paljon lapsiperheitä. Alueen viereen on tulossa iso kerrostaloalue, joka vaikuttaa siihen, että julkisen liikenteen käyttäjiä tulee alueelle lisää ja pitää bussilinjan kannattavana vaikka asuntomessualueen väki vanhenee ja liikkumisen tarve nuorison poismuuton myötä vähenisikin.

Kuulostaa ihan järkevältä toiminnalta ja saa asuntomessuillekin ihan uuden näkökulman. Ne eivät siis olekaan – ainakaan tällä kerralla – mikään yksittäinen ökyasumisen esittelykohde, vaan yksi palikka osana järkevää kaupunkisuunnittelua.

Kosonen esitti vielä lopuksi sen, mikä vaikutus Kuopion valitsemalla kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä edistävällä kaavalla on ilmaston muutokseen. Jos kaupunki olisi valinnut vuosia sitten toisenlaisen eli yksityisautoilua tukevan kaavoitusmallin, hiilidioksidipäästöt olisivat puolet enemmän kuin sormimallista aiheutuvat.

Eli myös ilmasto kiittää kaupunkia järkevästä toiminnasta.

Päivi Karvinen

Astun sisään valkoiseksi rapattuun kivitaloon ja silmäni laajenevat. Edessäni aukeaa iso tila, joka osoittautuu olohuoneen ja keittiön yhdistelmäksi, mutta se huonetila ei niinkään tee minuun vaikutusta vaan se näkymä järvelle.

Koko seinän ikkuna avautuu Kallavedelle. Kaunis terassi ikkunoiden takana laskeutuu rantaan, jossa koivut kaunistavat näkymää. Kahden kerroksen ikkunaseinä antaa valoa hurjasti niin alakerran tiloihin kuin myös yläkertaan, jossa ovat talon makuuhuoneet.

Ja se vanhempien makuuhuone! Avara huone, jonka toiselta sivuseinältä pääsi pukeutumishuoneeseen ja kylpyhuoneeseen. Toinen seinä oli jälleen ikkunaseinä, jolta avautui ovi huoneen pyöreästi muotoillulle, isolle parvekkeelle. Valkoinen huone jatkui terassilla lämpimän puun värisenä.

Olin myyty. Ääneen sanoin, että tällä tavalla jokaisen pitäisi voida asua. Laskeutuessani yläkerrasta lasikaiteisia rappusia kuvittelin itseni menemään aamukahville seesteisesti levänneenä. Siinä talossa sielu lepäsi.

Olenhan minä messujen viestintääkin hoitaneena tietoinen siitä, että messuilla täytyy olla asumisen unelmia. Mutta vasta nyt se unelma kolahti omalle kohdalle. Ehkä sittenkin täytyy vielä harkita uuden talon tekemistä. Sellaisen talon, joka olisi pääasiassa aikuisen ihmisen tarpeita varten.

Olen käynyt asuntomessuilla jo vuodesta 1996 ja aina vain työsilmälasein varustettuna. Nuo työsilmälasit ovat erittäin usein kritisoineet messuja siitä, etteivät ne tuo tarpeeksi esiin asumisen kehittämisjuttuja, uusia innovaatioita, jotka nostaisivat asumisen tasoa kaikissa asumismuodoissa.
Monilla messuilla on aihettakin ollut kritiikkiin, mutta nyt täytyy kehua myös tuota puolta.

Kävin tutustumassa messujen oheiskohteeseen, joka on Suomen ensimmäinen nollaenergiakerrostalo. Se oli erittäin hyvä esimerkki siitä, kuinka myös kerrostaloja voidaan rakentaa siten, etteivät ne tarvitse lähes lainkaan ostettua energiaa. Tarvittava energia saadaan auringosta ja maasta. Se on ehdottomasti tulevaisuuden asumista.

Mutta vielä niihin unelmiin. Minulle jäi tuosta unelmatalosta kuva pääni sisään. Positiivisia unelmia pitää olla, sillä olen huomannut, että unelmat ovat vieneet minua aina eteenpäin.

Olen toteuttanut monta unelmaani. Joskus niiden toteuttaminen on kestänyt vuosikymmeniäkin, mutta ei sillä väliä. Tärkeintä on, että ne muovaavat huomaamattani ajatustapaani ja toimintaani positiiviseen, itse haluamaani suuntaan.

Päivi Karvinen