Puutarhahommia tehdessäni muistelin lappilaisten pihojen karuutta 60- ja 70 –luvuilla. Asia tuli mieleeni, kun luin Mikael Niemen Populäärimusiikkia vittulanjänkältä –kirjan. Siinä on loistavaa pohjoisen ajankuvaa noilta ajoilta. Tunnistin monet asiat tutuiksi Kittilästä, missä olen syntynyt.

Muistan, kuinka pienenä tyttönä ihastelin Ruotsin puolen pikkusieviä pihapiirejä, kun kävimme sokeri- ja rasvamatkoilla naapurissa. Itselleni ne reissut merkitsivät ennen kaikkea Polka-karkkien saantia. Ne ovat niitä valkoisia palleroita, joissa on punaisia viivoja välissä. Ei sellaisia ollut silloin Suomen puolella.

Lappilaisia pihoja ei tuolloin pahemmin koristeltu. Pihat palvelivat elämisen mahdollisuuksien ylläpitoa. Esimerkiksi ulkokukat eivät kuuluneet pihoille vaan hautuumaille. Pihoista huokui karuus, joka tietyllä tavalla sekin osaa olla toki kaunista. Mutta kun tiesi elämän karuuden pirttien sisällä, ei se pihankaan karuus viehättänyt. Tai pienenähän sitä ei noin tiedostaen ajatellut. Ymmärrys tuli vasta vanhemmiten.

Pieneen tyttöön teki vaikutuksen naapurimaan talojen huolitellut ikkuna- ja räystäspielet ja somat kukkalaitteet pihoilla, vaikkei se ollutkaan sellaista kukkaloistoa ja varustelua, jota pihoilla näkee tänä päivänä. Se oli kuitenkin kuin valon pilkahdus kepeämmästä elämästä.

Vittulanjänkä-kirja antaa hyvän kuvan siitä elon rankkuudesta mitä se tuolloin oli. Onhan selvä, että kun talon miehet ovat 13-kesäisistä lähtien tukkimetsällä ja naiset pitivät pystyssä pihapiiriin kuuluvia asioita, ei siinä kenelläkään ollut voimia kopsutella kukkaistutuksien kanssa.

Kun viime kesänä kävin pitkästä aikaa kesällä Kittilässä, kiinnitin huomiota juuri noihin pihapiireihin. Nykyisin Suomen puolellakin näkee samanlaisia pikkunättejä pihoja kuin aikoinaan naapurin puolella. Se ilahdutti mieltä.

Mukavaa, että elämä ei ole enää niin rankkaa, ettei olisi voimia esteettisten asioiden ylläpidolle. Ja voihan asia olla niinkin, että Lapin sodan kokeneiden ihmisten siirtyminen hautuumaille on myös antanut henkistä tilaa nähdä, että elämässä on sallittua tehdä työn ulkopuolella muutakin kuin urheilla tai käydä seuroissa.

Ironista kyllä hautuumaa ei Kittilässä ollut enää siinä loistossa kuin 70-luvulla. Mutta ajattelin, että ehkäpä puhuminenkin on nykyisin luontevaa myös pohjoisen perukoilla. 70-luvulla naiset kävivät haudoilla puhumassa mielen painumistaan. Miehethän eivät puhuneet silloin muuten kuin ehkä kerran viikossa sinä pienen pienenä hetkenä kun viina oli avannut kielenkannat, muttei ollut ihan vielä ehtinyt viedä järkeä.

Onneksi ei eletä enää niitä aikoja.

Pienenä tyttönä suunnittelin minikoteja itselleni. Keittiön pöydän äärellä piirtelin ruutupaperille erilaisia versioita yksiöistä. Ainakin yksi vihkollinen pohjapiirustuksia tuli tehtyä ja harmittelen, ettei niitä tullut säilytettyä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, minkälaisia arkkitehtonisia ratkaisuja pidin tärkeänä noin 12-vuotiaana.

Harrastukseni tuli mieleen tänään Finlandia-talolla pidetyn Valtakunnallisen asuntopäivän aikana, kun professori Markku Hedman esitteli tamperelaisten opiskelijoiden suunnittelemia minimikoteja. Kahdeksan nuorta oli suunnitellut mitä mielenkiintoisempia vaihtoehtoja urbaaneille pikkukodeille, joita voisi sijoittaa simpukan muodossa kauppakeskuksien pilareihin tai kontteina parkkipaikoille ja keskelle kaupungin sykkeistä katuelämää.

Itse pidin eniten lähiötalon kylkeen suunnitelluista symbioosikodeista. Idea oli loistava. Tylsännäköisten elementtitalojen kylkeen rakennettaisiin kuin pahkoja, joihin mahtuisi sopivasti asumaan yksi ihminen tai sitten sopuisa pariskunta yhteiselämänsä alkutaipaleella. Saataisiin lähiöihin varmasti lisää nuoria asukkaita.

Arvelen, että olisin itsekin ollut valmis muuttamaan nuorena tuollaiseen mielenkiintoiseen asumukseen. Eihän sitä tilaa etsinyt ensimmäiseltä asunnoltaan, eikä liiemmin mukavuuksiakaan. Muistan kuinka tärkeintä ensimmäisessä asunnossani olivat kauniit ikkunat ja niiden kautta suodattuva pehmeä valo.

Yhteistä nuorten minimikodeissa oli mielestäni se, että ne oli pyritty saamaan luontevaan yhteyteen olemassa olevan elinympäristön kanssa. Muistan kuinka itse aikoinaan jouduin pk-seudulle muuttaessani Korson perukoille HOAS:n opiskelija-asuntoihin. Sieltä piti päästä pian pois, eikä mitään väliä millaiseen luukkuun, kunhan olisi lähempänä ”elämää”.

Senkin muistan, kuinka eräs kaverini sai lottovoiton ja pääsi asumaan Isolle Roballe….17 neliön yksiöön. Juuri sellaiseen pikkukoloon, jollaiseksi mielsin opiskelijoiden minikoditkin. Mutta siinä yksiössä oli kaikki tarvittava, mitä nuori kaipasi: hyvä sijainti keskellä vilskettä, riittävä yksityisyys siksi ajaksi kuin sitä kaipasi ja kyllä sinne mahtui meitä kavereitakin aika monta kerrallaan.

Toivottavasti tamperelaisten opiskelijoiden minimikodeille löytyy jatkokehittelijöitä ja toteuttajia. Voit lukea lähipäivinä lisää minimikodeista osoitteesta minimikoti.fi.

Haastattelin taannoin Ruotsin vuokralaisten etujärjestön johtajaa Anders Konradssonia. Hän kertoi, että naapurissa mitä todennäköisimmin poistuu vuokrasääntely ensi vuoden alussa.

Prosessi on lähtenyt liikkeelle siitä, kun yksityiset vuokranantajat ovat kannelleet EU:hun, että vuokrasääntely tuo kilpailuetua kunnallisille vuokra-asuntojen omistajille. Vuokralaisten etujärjestö käynnisti asiasta pikaisesti neuvottelut jotta saataisiin aikaan kompromissiratkaisu ennen kuin EU tekee linjauksensa.

Neuvotteluissa päädyttiinkin ratkaisuun, jossa vuokria ei enää jatkossa verrattaisi kunnallisten asuntojen vuokriin vaan hintataso neuvoteltaisiin noudattamaan yhteisesti sovittua vuokratasoa. Vuokralaisten etujärjestö olisi mukana neuvottelemassa hintatasosta ja Konradssonin mukaan aikoo myös pitää huolta, että vuokrat eivät nouse kohtuuttomasti. Vastapuoli odottaa voivansa korottaa vuokria ja toisaalta tehdä sen myötä lisää uusia vuokra-asuntoja.

Mielenkiintoista nähdä, pystyykö vuokralaisjärjestö vaikuttamaan hintatasoon. Toki Ruotsin vuokralaisjärjestö on vahva yli 500 000 jäsenensä kautta. (Naapurissa on puolet enemmän vuokra-asuntoja kuin meillä eli noin 1,7 miljoonaa.)

Etujärjestö on vahva vaikuttaja myös valtiovallan suuntaan. Konradssonin mukaan he tekevät yhteistyötä yksityisten vuokranantajien kanssa saadakseen vuokra-asuntojen tuottamiseen korkovähennysoikeuden kuten omistusasumisessa on. Sen asian etenemiseen ei Konradsson osannut vielä sanoa aikataulua, mutta oli toiveikkain mielin siksi, että valtiovarainministeri on kuulemma jo myöntänyt, että asiassa on selkeä epätasa-arvo.

Vuokralaisten etujen valvonta on niin Suomessa kuin muualla Euroopassa selvästi tarpeellista yhä edelleen. Pohjoismaissa ei ehkä tarvita enää perusoikeuksien ajamista kuten esimerkiksi itä-Euroopan maissa, mutta esimerkiksi yhdentyvä Eurooppa tuo selvästi esiin uuden tyyppisiä asioita, joissa tarvitaan edunvalvontaa. Ruotsin kantelu on hyvä esimerkki siitä.

Suomessa Vuokralaisten Keskusliitto vaihtoi juuri nimensä Vuokralaiset ry:ksi. Ajatuksena on uudistaa ilmettä ja kertoa sen myötä vuokralaisille, että he ovat ajassa pysyvä, kaikkien vuokralaisten etujärjestö. Hyvä niin, sillä vaikka monet vuokranantajat ovat hyvin valveutuneita ja noudattavat yhdessä sovittua Hyvää vuokratapaa, niin poikkeuksiakin löytyy.

Neuvontatyö on tärkeää ja toisaalta meilläkin tarvitaan asiantuntijaa, joka ottaa kantaa myös yhteiskunnallisella tasolla vuokra-asumiseen. Sitä ei voi jättää ihan pelkästään yksityisen Vuokraturvan varaan. Toivoisin, että isot vuokra-asuntoja omistavat yhtiöt ryhdistäytyisivät ja alkaisivat sekä tekemään uusia vuokra-asuntoja että puhumaan vuokralla asumisen puolesta.

Vaarana on, että polarisoituvassa yhteiskunnassamme vuokra-asuminen jää vain kaikkein heikoimmin toimeentulevien asumismuodoksi. Se ei ole kenenkään etu.

Asumisoikeuslakia sorvataan uuteen uskoon kovalla kiireellä. Ihmetyttää aikataulu ja se, että pois aiotaan jättää lähes kaikkein tärkein uudistuksen tarve eli järjestysnumerokäytäntö.

Sen lopettamisella olisi kiire, sillä pitkään asuneet asukkaat joutuvat nykyisin useimmiten muuttamaan pois tutusta pihapiiristä, jos mielivät uuteen asuntoon. Vaihtaminen on tullut hankalaksi toteuttaa, vaikka lain tarkoitus on alun perin ollut aivan päinvastainen.

Sen sijaan lakia meinataan muuttaa esimerkiksi siten, että vastikkeiden tasauksesta halutaan poistaa normaalien korjauskulujen tasaaminen. Asumisoikeustalojen omistajat ovat voineet tasata isot korjauskulut kaikkien omistamiensa kiinteistöjen kesken, jolloin yksittäisellä talolla ei vastike nouse korjausten takia yllättäen. Asukkaille se on merkinnyt ennakoitavissa olevia asumiskustannuksia.

Lakimuutos tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että asumisoikeusasunnoista tulisi samanlaisia kuin asunto-osakeyhtiötaloista, joissa yksittäinen talo joutuu kustantamaan kaikki korjauskulut itse. Siitä syystä useat osakeyhtiötalot ovat erittäin huonossa kunnossa. Tarpeellisia korjauksia lykätään kuin syntinen parannuksen tekoa, etteivät asumiskustannukset nousisi hillittömästi.

Toinen kauniisti sanottuna hieman ajattelematon ehdotus lakiesityksessä on, että asojen vastikkeet eivät saisi olla korkeampia kuin aravavuokrat. Asoasunnot ja talot ovat kuitenkin kalliimmilla lainoilla tuotettuja ja laadukkaampia tasoltaan. Vertailu tuottaisi tuloksena konkurssikypsät yhtiöt.

Ja kaiken huippuna ehdotuksessa on vielä se, että kun lailla tehdään kiinteistöjen järkevä hallinnointi mahdottomaksi, seurauksena lain noudattamatta jättämisestä olisi niin isot sanktiomaksut, että viimeistään ne vetäisivät yhtiön selvitystilaan.

Vapaavuori asuntoministerinä haluaa, että laki uudistetaan pikavauhdilla. Lain kirjoittaja myöntää, että on ollut niin kiire, ettei olla ehditty perehtymään minkään osapuolen toimintaan. Ei ole kuultu sen paremmin asuntojen omistajia kuin asukashallinto-organisaatioihin kuuluvia asukkaitakaan.

Lakiesityksen pitäisi toimia siis keskustelunavauksena. Sellaisena se on tosiaankin toiminut, mutta antaa varmasti aseita sellaisille tahoille, jotka haluavat saattaa järjestelmän siihen pisteeseen, että asunnot menevät myyntiin.

Siihen päättyisi asumisoikeusasumisen tarina Suomessa, sillä vaikka asukkailla on ollut mahdollisuus jo 15 vuotta perustaa yhdistyksiä hallinnoimaan kiinteistöjä, niitä ei ole syntynyt kuin kourallinen. Osa niistäkin on ammattitaidon puutteesta jo konkurssissa tai kolkuttelevat isojen toimijoiden ovia.

Ylläksellä viikon hiihtoreissulla majoittauduimme Ylläshotelliin, uusiin huoneistoihin. Sisään astuessani vastaan tuli moderni huoneisto, jossa oli laattalattia ja hillityt värit.

Ensimmäinen reaktioni oli, että voi taivas kuinka kalsea. Ei tietoakaan kodikkuudesta, joka olisi oikein pakottanut nauttimaan joka solulla loman leppoisuudesta.

Samanlaista persoonatonta moderniutta olen ikävä kyllä nähtävissä monissa muissakin Lapin lomakohteissa, erityisesti Levillä, jonne on rakennettu valtavasti viime vuosina

Kävin nytkin Sirkassa kylästelemässä lapsuudenystäväni luona ja samalla pyörähdin Levin lomakylässä, jossa mielestäni on surullinen esimerkki siitä, kuinka jotain olennaista on unohdettu.

Kylä on arkkitehtuuriltaan kuin kopio mistä tahansa talvilomarysästä.
Jäin miettimään mitä muuta se voisi olla. Mitä on se omaperäinen lappilaisuus, jota toivoisin näkeväni enemmän?

Itse miellän lappilaisuuteen kuuluvan käytännönläheisyyden, jota en voi moittia nykysuuntauksessa. Puutakin käytetään, mutta niin pitkälle jalostettuna, että ei edes takan lämpö saa siitä tekemään kodikasta.

Ehkä kyse on juuri siitä ihmisen käden jäljen näkymättömyydestä. Lappilaisuuteen olen aina liittänyt käden taidot ja ihmisen luovuuden, johon pitkät välimatkat ja luonnon kaunis karuus ovat jopa pakottaneet. Ei siellä ole entisaikoina selvinnyt, jos ei ole osannut tehdä asioita itse. Ne, jotka eivät ole osanneet tai halunneet tehdä ovat muuttaneet helpomman elämän perässä etelään.

On tietysti niinkin, ettei sillä itse tekemisen periaatteella pyöritetä välttämättä isoa matkailubisnestä ja hyvähän se on, että lappilaisille on matkailun lisääntymisen myötä tullut töitä ja paremmat elämisen mahdollisuudet. Ja voihan olla, että suurin osa matkailijoista todella kaipaakin sitä, että joka paikassa on samanlaista. Ettei tarvitse pelätä mitään yllätyksiä.

Nykyihmisillä kun on usein niin vauhti päällä, että poikkeavuudet koetaan häiriöinä, joista hermostutaan. Ei nähdä sitä, että pysähtymällä ymmärtämään asiaa vähän laajemmin saattaisi nähdä jotain enemmän;)

Siksi toivoisin, että lappilaista persoonallisuutta ei menetettäisi kokonaan. Tiedän toki kokemuksesta, että lappilainen asuminen on ollut entisaikoina jopa hirvittävän ankeaa, mutta parhaimmillaan se on ollut lämminhenkistä kodikkuutta, jossa on yhdistynyt puurakentaminen, käsityötaidot, kiireettömyys yhdistettynä touhukkuuteen ja sitten tietysti elävän tulen luoma lämpö.

Ja sitten vielä lisättynä ripaus yllätyksellisyyttä, sillä sitähän lappilainen elämä on aina ollut. On ollut pakko sopeutua siihen, että kaikki ei mene niinkuin itse kuvittelee asioiden menevän.

Olen tehnyt parin viime viikon aikana asukashaastatteluja Asokotien asukashallinnon kehittämisen pohjatyöksi. Asukasvaikuttaminenhan on ominta aluettani sikäli, että koko työurani olen tehnyt asukasviestintää ja aikoinaan tein valtsikkaan gradunikin aiheesta.

Asukkaat kokevat nykyään vahvasti, etteivät voi vaikuttaa asioihin ja tarkoittavat yleensä talousasioita. Se mitä kustannuksia voidaan tänä päivänä vähentää suoraan esimerkiksi oman huoltotoiminnan kautta, on monen mielestä liian pientä. Tiedän, ettei tämä ole pelkästään Asokotien ongelma.

Asuminen nykyaikaisella tekniikalla varustetuissa kiinteistöissä vaatii ammattiosaamista ja toisaalta käsityötä vaativiin huoltotöihin on vaikea sitouttaa ihmisiä.

Ihmisiä vaivaa se, että asuminen kallistuu koko ajan. On ymmärrettävää, että monesta tuntuu, että iso kiinteistönomistaja vetää vain välistä, kun vuokra tai vastike nousee. Sitä tosiasiaa, että asumisen kulut ovat viimeisen viiden vuoden aikana nousseet kaikissa asumismuodoissa, on vaikea hyväksyä.

Silti ulkopuolisena on pakko todeta, että kun esimerkiksi Asokotien asukasvaihtuvuus oli viime vuonna vain 15,4 %, se kertoo ainakin minulle, että asuminen asumisoikeusasunnossa on edelleen edullista. Jos ei olisi, ihmiset olisivat laajemmin äänestäneet jaloillaan. Vaihtuvuus kaikissa asumismuodoissa keskimäärin on korkeampi tuota. Vuokrapuolella isojen kiinteistönomistajien asukasvaihtuvuudet liikkuvat 25 – 30 % välillä ja sitäkin pidetään ihan suht normaalina määränä.

Viimeisessä keskustelutilaisuudessa kysyin vaikuttamismahdollisuuksien puuttumispuheiden jälkeen, että onko asukastoiminta sitten aivan turhaa. Tuli ensin syvä hiljaisuus ja sitten alkoi löytyä paljon hyviä syitä siihen, miksi asukkaiden kannattaa toimia yhdessä.

”Talossahan olisi kolkkoa asua, jos ei tuntisi ketään. Asukastapahtumat ovat ainoa tilaisuuksia tutustua naapureihin. Ilman talohallitusta ei uuden talon toimintoja olisi saatu mitenkään pelaamaan. Kaikki viat tulevat nopeammin esiin ja korjatuksi, kun talohallitukseen on helpompi ottaa yhteyttä kun isännöitsijään. Kyllähän sillä vaihtuvuuteenkin vaikutetaan, kun ihmiset miettivät, kannattaako muuttaa mukavasta talosta pois, jos uudessa paikassa ei olekaan tämmöistä.”

Lopuksi joku totesi, että kyllähän nuokin asiat varmasti vaikuttavat kustannuksiin, mutta kun näille pehmeille toiminnoille on niin vaikea laskea hintaa.

Näinhän se on. Ilman asukashallintoa ja asukkaiden yhteistä toimintaa asuminen olisi monessa paikassa paljon ankeampaa ja kalliimpaa. Voi kun siitä saaduille hyödyille voisi tosiaankin kehittää jonkin matemaattisen laskukaavan.

Sitä odotellessa täytyy vain sinnikkäästi kertoa niistä hyvistä esimerkeistä, joita taas sain kuulla kolmessa keskustelutilaisuudessa.

Perustin Facebookiin ryhmän nimeltä Asuntopolitiikkaa amatööreille ja ammattilaisille. Olen iloinen, että siellä on jo vajaan viikon sisällä käyty hyviä keskusteluja energiansäästöasioista.

Sain sitä kautta muun muassa tietää, että parillakin alueella Porvoossa ja Espoossa on vireillä kaavahankkeita, joissa jo kaavoitusprosessiin otetaan mukaan energia-asiat. Olen menossa torstaina Hiilijälki hallussa -seminaariin kuulemaan Porvoon tapauksesta enemmän.

Energia-asiat kiinnostavat sitä enemmän, mitä kalliimmaksi energian hinta nousee. Ihan samalla tavallahan autojen kulutustasoihin on alettu kiinnittää huomiota polttoaineen hinnan kallistumisen myötä. Ja kun asiakkaat ovat ostaneet mieluummin vähemmän kuluttavia autoja, niitä on myös tehty enemmän.

Hyvä, että vertailua autoon on otettu yhä laajemmin käyttöön myös rakentamiseen liittyvissä energia-asioissa. Viesti on aina hyvä konkretisoida jo tuttuun juttuun, jotta se menee paremmin perille.

Itse mietin tällä hetkellä kiivaasti energiansäästövinkkejä kerrostaloasukkaille. Olen tekemässä siitä artikkelia jälleen kerran. Ja yhä uudelleen joudun miettimään, millä uudella tavalla asian voisi tuoda asukasta lähemmäs ja tökätä niin, että hän havahtuu asiaan ja jopa kokeilisikin uusia asumisen tapoja.

Täytyy varmaankin heittää Asuntopolitiikka -ryhmän keskustelupalstalle kysymys aiheesta. Parhaat ideathan ovat niitä, jotka joku on jo kokeillut käytännössä ja hyväksi havainnut.

Siihen hommaan naamakirja on oiva väline. Ja käytännön energiansäästövinkit ovat mitä suuremmassa määrin asuntopolitiikkaa. Onhan se jo todettu, että asumisen tavat vaikuttavat todella paljon muun muassa rakennuksen lämmityskuluihin. Eikä niitä tapoja muuteta muuten kuin sinnikkään viestinnän avulla.

Kun kävin katsomassa Risto Räppääjä-elokuvan, jäin taas miettimään sitä, miksi meillä ei ole useampia Kartanonkosken kaltaisia asuinalueita. Se alue huokuu kodikkuutta, inhimillisyyttä ja lämpöä johtuen rakennusten väreistä, arkkitehtuurista ja aluesuunnittelusta. Se on tehty ihmisen mittakaavaan.

Samanlaista fiilistä voi aistia 50-luvuilla rakennetuilla alueissa tosin vähän hillitymmin värein. Minulle Kartanonkosken värimaailma sopii. Kävin kuvaamassa tuon nettisivujeni yläpalkkikuvankin sieltä.

On selvä asia, ettei koko Suomi voi täyttyä samanlaisista alueista, mutta enemmän niitä voisi olla kuin tuo yksi Vantaalla. Kartanonkoski on erittäin suosittu asuinalue niin vuokra-, asumisoikeus- kuin omistusasuntomarkkinoilla. Eikä ihme. Kun tuollaista on vähän tarjolla, niin kysyntä on luonnollisesti kova.

Olisin itse toivonut, että Kartanonkosken linja olisi jatkunut läheisellä Tammiston alueella, mutta siitä ikävä kyllä tuli juuri sellainen kanikoppikylä, jollaisia on jo ihan riittävästi nähty viimeisten kahden kymmenen vuoden aikana nousseilla asuinalueilla.

Ilkikurinen huhu kertoo, ettei Kartanonkosken arkkitehtuurista pidetä suomalaisten arkkitehtien piirissä siksi, että se on ruotsalaista alkuperää. Kartanonkosken kaltaisia alueita olen tosiaankin nähnyt melkein jokaisilla asuntomessu- tai muulla työreissulla Ruotsissa. Eivät ne ole suinkaan olleet samanlaisia, mutta samanhenkisiä kylläkin. Niissä on pidetty se inhimillisyys ja ihmisen kokoinen mittakaava mielessä.

Ei meidän todellakaan kannata kaikessa naapurista ottaa mallia, mutta kun sieltä on jotain hyvää tarjolla, niin silloin kannattaisi jättää ruotsikaunaisuus ja antaa suomalaistenkin nauttia hyvästä elinmiljööstä.

Elinympäristönhän on todettu vaikuttavan laajasti ihmisen elämään. Ihan liian monta kertaa olen joutunut miettimään tuota asiaa vieraillessani erilaisilla asuinalueilla ympäri Suomea. Ja ihan liian harvoin minulla on ollut niin mukavat fiilikset kuin Kartanonkoskella vieraillessani.

Downshifting on nyt rantautunut Suomeen. Sanaa on suomennettu mm. kohtuullistamiseksi, joka on mielestäni yksi hyvä termi kuvaamaan asiaa. Toisia voisivat olla elämän tasapainoittaminen tai vaikka itselle sopivan keskitien löytäminen.

Kysehän on siitä, että ymmärtää kaiken maailman ylilyöntien aiheuttavan yleensä vain vasta-aallon toiseen suuntaan, ikään kuin elämän tsunamin. Eihän äärikokemuksissa välttämättä sinällään ole mitään pahaa, mutta jos ne pistävät elämän liian sekaisin, niin silloin normaalitapauksessa pitäisi ihmisellä pitäisi alkaa sisäiset kellot soimaan.

Näin ainakin itselleni on käynyt, kun ikää on tullut enemmän ja fyysiset voimavarat ovat vähentyneet. On ollut pakko tajuta, että esimerkiksi hurja työtahti ei voi olla vaikuttamatta koko elämän tasapainoon. Olen oman kohtuullistamiseni tehnyt siirtymällä yrittäjäksi, jolloin voin säädellä itse työmäärääni.

Päätin heti aluksi, että pidän työmäärän kohtuullisena silläkin kustannuksella, että se vaikuttaisi taloudelliseen tilanteeseeni. Se on kannattanut. Lisäaika ajattelemiseen on tuonut mielenkiintoisia työtehtäviä ja myös ihan kohtuullisen korvauksen käytetystä ajasta. Puhumattakaan siitä, että nyt on riittävästi aikaa perheelle!

Mikä sitten estää ihmisiä yleensä tajuamasta oman elämän ylilyöntejä? Väittäisin, että se johtuu ainakin osittain siitä, että ihmisten elämä on nykyisin aivan liian materialistista. Joka puolella annetaan kuvaa siitä, mitä kaikkea ihmisellä pitäisi olla, jotta voisi tuntea olevansa onnellinen.

Tuo on tietysti vanha klisee, jonka vain ns. vaihtoehtoihmiset ovat ymmärtäneet jo kauan. Kukaan itseään trendikkäänä, haluttavana ja menestyvänä ihmisenä pitävä tai siihen pyrkivä ihminenhän ei ole voinut heihin yhtyä. Mutta jos tuo kohtuullistaminen nyt tulisi myös mediaseksikkääksi aiheeksi, kun se tarjoillaan englanninkielisen nimen avulla;) Kerrankin olen tyytyväinen englanninkielisestä termistä!

Ilokseni kuuntelin Asuntoreformiyhdistyksen seminaarissa 9. helmikuuta kuinka energiatehokkaan rakentamisen ohella pitää muistaa, että asunnoissa asuu ihmisiä, joiden asumistottumukset vaikuttavat energian kulutukseen. Että niille ihmisille pitäisi saada viestitettyä oikeista tavoista käyttää asuntoa. Muuten ei ole mitään hyötyä siitä, että rakennetaan teknisesti yhä hienompia ja energiaa säästäviä rakennuksia.

Seminaarissa oli puhumassa entisen työnantajani VVO:n edustaja. Hän toi esiin selkeitä lukuja siitä, kuinka iso kiinteistönomistaja on pystynyt saamaan valtavat säästöt pelkillä asuintilojen lämpötilasäädöillä. Asukkaatkin on jo aikaa opetettu tiedostamaan noiden asioiden merkitys.

Olin itsekin aikoinaan vajaa kymmenen vuotta toteuttamassa VVO:lla asukasviestintää. Silloin opin, kuinka sen pitää olla säännöllistä ja pitkäjänteistä toimintaa, jotta sillä saadaan aikaan asenne- ja toimintatapamuutoksia.

Ei riitä mikään yksittäinen viestintäkampanja vaan tarvitaan säännöllistä viestintää kaikissa yrityksen käytettävissä olevissa kanavissa: asiakaslehdessä, nettisivuilla tai asukastapaamisissa. Toistoa tarvitaan ihan samalla tavalla kuin lasten kasvatuksessa.

VVO kerää nyt ja toki on kerännyt jo aiemminkin tuottoisaa satoa 40 vuotta jatkuneesta kehitystyöstä. Hupaisaa on se, että aikoinaan VVO:n touhuille asukastoiminnan parissa jopa naureskeltiin. Nyt Rakennusteollisuuden tiloissa pidettävässä seminaarissa alan huippuvaikuttajat toteavat, että pitäisi varmaan yhä enemmän ottaa huomioon tämä sosiologinen näkökulma energiansäästöasioissa. Hyvä, että tuo asia vihdoin ymmärretään laajemminkin.

Päivi Karvinen