Asuntoreformiyhdistyksen historiikista luin, että sata vuotta sitten Helsingin asunnoista jopa yli 80 prosenttia oli vuokra-asuntoja. Historiikki kertoo koruttomasti sen kuinka omistusasuminen pikku hiljaa yleistyi, kun sille luotiin paremmat olemassaolon edellytykset.

Haluttiin selkeää eroa itäisen naapurimaan aatteisiin ja katsottiin, ettei valtion pidä liikaa järjestää ihmisten asumisoloja. Omistusasuminen kun sopi paremmin yhteiskuntajärjestykseemme, todettiin tuolloin. Ja samalla linjallahan ollaan edelleen huolimatta siitä, että lama-aikoina vuokra-asuntojen tuotantoa tuetaan sen verran, että asuntojen tuotanto ei Suomessa vallan lakkaisi.

Nyt ollaan tilanteessa, että koko Suomen 2,7 miljoonasta asunnosta vain 800 000 eli hieman vajaa 30 prosenttia on vuokra-asuntoja. Noin 200 000 vuokra-asuntoa on yksityisten omistuksessa ja loput kuuluvat isoille yleishyödyllisille asuntojen omistajille.

Isot omistajayhtiöt tekevät nyt siis väliaikaisesti vähän enemmän uusia vuokra-asuntoja, kun valtio tukee niiden tekemistä. Ovat kuitenkin jo ilmoittaneet, että jatkossa tuskin tehdään, kun tuki loppuu.

Helsingissä ja muissa opiskelijakaupungeissa vuokra-asuntopula koettelee näin elokuussa erityisesti nuoria ihmisiä.

Tänä päivänä ei ole enää vuokrasääntelyä, vaan vuokrat määrittyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan. Eli tuon mallin mukaan vuokrat ovat nyt korkeita, koska asunnoista on pula. Mutta miksi asuntoja ei sitten ole enempää vuokralla, jos niistä on niin kova kysyntä ja vuokraakin saa periä ihan omantunnon mukaan?

Todennäköisesti siksi, ettei vuokra-asuntojen omistaminen ole mikään kultakaivos, josta omistajat kahmalokaupalla haalisivat voittoja nostamalla vuokria mielensä mukaan. Hommaan sisältyy paljon tekijöitä, jotka tekevät siitä bisneksestä vähemmän houkuttelevan.

x x x

Olen itsekin vuokra-asunnon omistaja, sillä minulla on mieheni kanssa sijoitusasunto Helsingissä. Meidän kaltaisia vuokra-asuntojen omistajia valtio ei tue, joten näköpiirissä ei ole tilannetta, että väki ryntäisi hankkimaan sijoitusasuntoja ja laittamaan niitä vuokralle.

Onneksemme me olemme löytäneet asuntoon opiskelijan, joka asuu jo viidettä vuotta tuossa asunnossa. Siis ihanneasukas omistajan kannalta: maksaa vuokransa säännöllisesti, elää ihmisiksi ja asuu pitkään.

Mutta miksi emme ole hankkineet enempää vuokra-asuntoja omistukseemme?

Yksinkertaisesti siksi, että vuokra-asunnon omistaminen ei todellakaan ole mikään pikavoittojen kultakaivos, jos asunnon hankkii velkarahalla, kuten me. Eikä varsinkaan, jos asunto on vanhassa kiinteistössä, kuten meidän.

Itse asiassa melko suuri osa maamme vuokra-asunnoista sijaitsee vanhoissa, perusparannusta kaipaavissa taloissa. Ja varsin harvalla taitaa olla mahdollisuus hankkia vuokra-asuntoja kasapäin käteisellä.

Meille sijoitusasunto on pitkän tähtäimen hankinta, josta ei odoteta pikavoittoja. Siksi tällaiseen palkattomaan ”harrastukseen” on varaa ja intoa. Jos asuntoja olisi enemmän, myös palkaton hallinnointi-, markkinointi- ja kunnossapitotyö lisääntyisi ja alkaisi todella tuntua työltä.

Olen työskennellyt vuosikausia vuokra-asuntoja omistavassa yrityksessä ja tiedän sen työn ominaisuudet. Siitä syystä ei haluta alkaa tehdä sitä hommaa ihan päivätyökseen. Niihin ominaisuuksiin kuuluvat muassa ihmisten maksuvalmiuden ongelmat, asiakkaiden kasvavan vaatimustason tyydyttäminen ja taloussuhdanteiden oikut, jotka saattavat euroalueen korkotasollakin tehdä ikäviä tepposia.

Ymmärrän hyvin, miksi vuokra-asunnot ovat Suomessa suurimmaksi osaksi isojen, institutionaalisten omistajien hallussa. Riskit hajautuvat.

Oman vähäisen omistajakokemuksen myötä ymmärrän yhä paremmin isoja kiinteistönomistajia, jotka yrittävät pitää talonsa kunnossa ja saada niistä sen verran tuottoa, että se riittäisi hallinnon pyörittämiseen ja henkilöstön palkkoihin. Kauheasti ylimääräistä tuottoa siitä hommasta ei jää omistajille jaettavaksi, vaikka asukkaat toki muuta ajattelevatkin, kun vuokrat vaan nousevat.

On helpompi syyttää omistajaa ahneeksi, kun perehtyä siihen kuinka muun muassa valtion tulo- ja menoarvion myötä sähkön kiristyvä verotus tulee jälleen nostamaan lämmityksen hintaa ensi vuonna. Tai kuinka kiinteistöjen rakennuskustannusindeksi on noussut voimakkaammin kuin inflaatio ja nostanut talojen korjauskustannuksia viime vuosina voimakkaasti.

Mutta sanottakoon, että tietysti on hyvä, että asukkaat ovat kriittisiä. Purematta ei kannata niellä mitään. Enkä kyllä yhtään ihmettele ihmisten epäileväisyyttä. Kun jatkuvasti uutisoidaan poliitikkojenkin taloudellisen moraalin höltymisestä, niin miksi yritysmaailmassa toimijoiden uskottaisiin olevan yhtään puhtoisempia.

Toinen asia on vielä ymmärtää sekin, että omistajalla on useimmiten ihan lainmukainen oikeus periä vuokra-asunnosta haluamaansa vuokraa ja jopa myydä se, jos haluaa. Se tosin on myös seikka, joka ikävä kyllä vaikuttaa vahvasti vuokra-asumisen imagoon pysyvänä, arvostettuna ja turvallisena asumismuotona.

Ja ymmärtää vielä sekin, että tähän on suomalainen yhteiskuntajärjestys tähdännyt jo vuosikymmeniä. Enpä voi sanoa, että olisin itse sitä toista vaihtoehtoakaan ollut halukas valitsemaan.

x x x

Entä mitä aiomme tehdä pitkällä tähtäimellä omalle sijoitusasunnollemme? Se on maksettu velattomaksi siinä vaiheessa, kun olemme joko jääneet tai jäämässä kohta eläkkeelle. Pistämmekö lihoiksi ja ostamme harrikat vanhuuden vaivojen vastalääkkeeksi?

Kun asunto on velaton, siitä saa jo kohtuullista vuokratuottoa, joka voi olla ihan mukava lisä eläkkeeseen. Silloin voi olla tyytyväinen siitä palkattomasta työstä, jota sen eteen tekee nyt. Lähes palkatontahan se on, sillä ennen kuin laina on maksettu, ei yksittäisestä asunnosta tule vuokratuottona kuin kahvirahoja.

Jos pidämme asuntoa omistuksessamme vielä siinä vaiheessa, vuokralaisemme on varmasti yhtä tyytyväinen kuin nykyinenkin. Sen verran tiedän vuokra-asuntojen markkinoinnista, että kohtuuttomia vuokria ei kannata periä, jos haluaa pitkäaikaisen asukkaan asuntoon. Silloin vaivaa on vähemmän, eikä rahaa kulu asukkaan etsimiseen tai asunnon tyhjäkäyttöön.

Eläkkeellä olisi toki myös aikaa harrastaa asunnon omistamiseen liittyviä töitä. Tarkemmin ajateltuna, pitäisiköhän hankkia sittenkin vielä lisää sijoitusasuntoja. Eihän sitä koskaan tiedä, miten paljon ne eläke-edutkin heikkenevät parissa kymmenessä vuodessa.

Päivi Karvinen

Sain eräältä blogini lukijalta mukavaa palautetta. Osaan kuulemma hyvin sitoa elämää laajemmin asumisen tavalliseen arkeen. Olin tyytyväinen, sillä siihen olen pyrkinytkin. Elämähän nivoutuu jollain lailla joka asiassa asumiseen.

Nyt luemme lehtien palstoilta, kuinka kummallisesti ihmiset käyttäytyvät helteen vuoksi. Tilanne voisi olla toisin, jos asunnoissa olisi laajemminkin ilmalämpöpumput viilentämässä huoneita edes yöaikaan. Ainakin oma pääni on kestänyt hellettä paremmin hyvin nukuttujen öiden takia.

Alkuviikosta uutisoitiin Hesarissa, että kaukaisempien lähiöiden opiskelija-asunnot eivät houkuttele nuoria. Esimerkkinä käytettiin Vantaan Korsossa sijaitsevaa Kulomäen aluetta. Samaisiin HOAS:n asuntoihin jouduin itse muuttamaan 80-luvun alussa Helsinkiin tullessani.

Sieltä piti päästä jo silloin nopeasti pois ihmisten ilmoille, ettei masennus valtaisi mieltä yhtä hataraksi kuin se parakkimainen asumus.

Tämän päivän Hesarissa valtionvarainministeri Katainen puolestaan varoitteli ihmisiä liiallisesta velanotosta asuntoa hankittaessa. Pitää osata varautua siihen, että rahaa jää muuhunkin elämiseen. Viisaasti varoiteltu, sillä asumiseen saa huomaamattaan todella uppoamaan rahaa.

Ja jos rahaa ei ole muuhun kuin asumiseen, muuttuu elämä todella ahdistavaksi. Sitä asiaa ei onneksi sentään itse ole tarvinnut kantapään kautta kokea, mutta myötäelää kylläkin muutamien haastateltavien kautta. Erityisesti rahan kautta asumisella on tänä päivänä todella moniulotteiset lonkerot elämäämme.

Luen parhaillaan Asuntoreformiyhdistyksen satavuotisesta historiasta tehtyä kirjaa. Yhdistys perustettiin kehittämään suomalaista asumista aikana, jolloin perusolot olivat todella ankeat. Kirja alkaa osuvalla kuvauksella.

” Näiden asuntojen ikävyys ajaa miehet kapakoihin, ahtaus saa naiset torailemaan keskenään ja aiheuttaa lasten siivottomuuden, harmaa puolihämärä masentaa mielen, riistää rohkeuden, toivon ja työhalun: siveellinen kurjuus kulkee käsikädessä ruumiillisen kanssa.”

Vaikkei tänä päivänä enää taistella samanlaisen tilanahtauden kanssa, asumisen kytkökset elämän laatuun laajemminkin ovat yhä olemassa. Edelleen huonot asumisen olot voivat masentaa mielen ja riistää rohkeuden, toivon ja työhalun. Onneksi kuitenkin ihmiset osaavat itsekin jo vaatia asumiseltaan laatua.

Haastattelin viimeviikolla erästä isännöitsijää, joka totesi, että asumisoikeusasukkaat ovat vaativampia asiakkaita kuin vuokralaiset. Heti perään hän lisäsi, että on aivan oikein, että ihmiset vaativat asumiseltaan laatua. Se varmistaa hänen mukaansa, että asuntojen omistajat kehittävät asumisoloja.

Viisas isännöitsijä. Ymmärsi selvästi asumisen merkityksen ihmisen elämässä laajemminkin.

Päivi Karvinen

En valita helteestä, koska nautin lämmöstä, mutta kyllähän nämä heinäkuun helteet ovat olleet hurjia. En valita helteistä todennäköisesti myöskään siitä syystä, että otimme ensimmäistä kertaa käyttöön ilmalämpöpumpun eli tuttavallisesti ilpon viilentävän ominaisuuden.

On se hyvä. Ei mene hermot, kun pää toimii ja yöllä saa nukuttua.

Aikaisemmin on vähän omatunto soimannut, kun tiedän toki, että ilmaston ääriolosuhteet ovat lisääntyneet ja sähkövempainten käyttöä pitäisi rajoittaa. Vai pitäisikö?

Yritän kuitenkin käyttää viilennystä harkiten ja muistaa myös perinteiset keinot helteiden torjunnassa. Pidän verhot kiinni etelänpuolelta ja ovet säpissä, etteivät koneella yön aikana viilennetyt rakenteet lämpenisi ulkoilmalla. Kerrankin pääsee sanomaan, että ovet kiinni, ettei kylmä karkaa harakoille.

Itselleni viilentävä kone on luksusta, jota ilman toki selviäisin. Vanhemmiten olen oppinut senkin, ettei haittaa, vaikka pää ei toimisikaan joka ikinen päivä. Otetaan silloin vähän rennommin.

Mutta erityisen tyytyväinen olen siitä, että appivanhemmillani on samainen vekotin. Heidän kohdallaan kyse on terveydestä, sillä hellehän on pahimmillaan tappaja. Oman pappani sydän ei kestänyt sitä kesällä 1972.

Miksi ihmeessä olen tuntenut viilennyksestä huonoa omaatuntoa? Kai se vaan kuuluu tähän suomalaiseen mentaliteettiin ajatella, että kaikki luksus on jollain lailla pahasta. Kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat!

Huvittavaa huomata, kuinka tuo ajattelutapa on syvään istutettu huolimatta siitä, että jo nuorena ajattelin, että elämän tarkoitus on olla onnellinen. Joku on äpittänyt vastaan sanomalla, ettei tuo ajatus ole järkevä, sillä elämähän on taistelua.

Joo, joo, olen sen kyllä oppinut, mutta silti uskon edelleen, ettei meillä täällä ole mitään muuta järkevää olemassaolon syytä kuin että olisimme onnellisia.

Sillä samaisella logiikalla käytän ilpoa. Meidän täytyy kuulemma tottua ilmaston ääriolosuhteisiin. Siksipä on hyvä, että rakentamisessa vaaditaan yhä tiukempaa energiatehokkuutta, jotta voidaan käyttää energiaa järkevästi niihin asioihin, jotka parantavat elämän laatua asumisessa.

Itse olen järkevän energian käytön kannalla ja satsannut muun muassa aurinko- ja savukaasuenergian hyödyntämiseen käyttövetemme lämmittämisessä. Meidän talossa ei jatkossakaan säästellä energiaa viilennyksen kohdalla, sillä se on oikeasti järkevää energian käyttöä tällaisilla helteillä.

Päivi Karvinen

Tein artikkelin minimikodeista. Tampereella on arkkitehtuurinlaitoksella tutkittu asiaa ja oppilastyönä on syntynyt hyviä malleja siitä, kuinka samaa tilaa voidaan käyttää tehokkaammin useampiin toimintoihin. Vähän samalla idealla kuin entisaikojen tuvat toimivat ruoan valmistuksen, työn tekemisen, säilytyksen, vapaa-ajan ja nukkumisen tiloina.

Tavoitteena ei ole ollut luoda ahtaita asuntoja vaan miettiä, miten pienestä tilasta saataisiin monikäyttöisempi. Kannatan ideaa.

Nytkin teen töitä tilassa, joka muuttuu tarvittaessa telkkari-, jumppa- tai makuutilaksi. Olohuoneeseenkaan en ole koskaan halunnut perinteistä sohvapöytää, jotta lattiatilaa olisi tarpeeksi niin leikeille kuin jumpalle tai venyttelyllekin.

Aikoinaan käytin keittiötä puutyöverstaana, kun ei ollut muuta tilaa niille hommille. Siellä syntyi muun muassa tarpeeksi suuri keittiönpöytä Hesarin lukemista varten. Vaatihan se vähän pölyjen pyyhkimistä jälkeenpäin ja valmisruokien syömistä viikon verran, mutta lopputulokseen olin tyytyväinen.

Miksi asunnossa pitäisi ollakaan vain tiukasti yhteen toimintaan rajattuja huoneita? Näin kuitenkin monissa suomalaisissa kodeissa on ja kun tilaa saadaan yhä enemmän, niin ei ole edes tarvetta miettiä tällaisia asioita.

Silti miettimällä tilankäyttöä syvemmin, voisi asumiseltaan saada enemmän ja jopa vähemmällä rahalla tai tavaramäärällä.

Pienessä mittakaavassa sitä voi tehdä ja tottakai moni tekeekin omassa kodissaan, mutta vielä ollaan kaukana siitä, että uusien asuntojen rakentamisessa otettaisiin nämä asiat laajemmassa mittakaavassa huomioon ja tehtäisiin asunnoista muunneltavampia. Toivon, että joskus vielä päästään siihen. Asumisella on suuri merkitys ihmisen elämässä.

Minimikotiajatus palvelee hyvin tämän päivän tarpeita, kun ruokakunnat pienenevät, energiaa pitäisi säästää ja ihmisten elämäntyyli kaupunkilaistuu. Silti niistä ideoista saa hyviä ratkaisumalleja myös isompiin asuntoihin. Niitäkin toki tarvitaan. Sen varmasti allekirjoittaa ainakin jokainen uusperheellinen;)

TTY:n minimikoteihin voi tutustua tarkemmin osoitteessa minimikoti.fi. Kannattaa tutustua ihan jo pelkästään oman asumisen kehittämisen kannalta. Työt antavat ajatuksia myös teille, joita kiinnostaa tämän päivän elämän ilmiöt laajemminkin.

Artikkelini aiheesta julkaistaan lähiviikkoina Rakennuslehdessä.

Päivi Karvinen

Olen eräänkin kerran kuullut tuttavieni kysyvän, että mikä ihmeen järki on asumisoikeusasumisessa. Maksat ensin asumisoikeusmaksun ja sitten melkein yhtä paljon kuukaudessa kuin vuokralla, mutta et voi koskaan lunastaa asuntoa itsellesi.

Olen vastannut heille, että olisin todella toivonut, että eroni jälkeen 90-luvun alussa Sipoossa olisi ollut asoasuntoja. Kun ei ollut, niin jouduin muuttamaan kunnan vuokra-asuntoon pariksi vuodeksi ennen kuin sain ostettua oman asunnon.

Omistusasuntokin oli siis pakkosauma, sillä vaikka kunnan vuokratalo oli oikein mukava ja rauhallinen asuinpaikka, en pitänyt siitä, että naapureissa väki muutti jatkuvasti. Harmitti, kun mukava naapuri, johon juuri oli tutustunut, muutti pois, eikä voinut tietää, millainen tuli tilalle. Omistusasuntoyhtiössä naapurit olivat pysyvämpiä.

Minulle se oli tärkeä asia. Vuokrakulut eivät olleet niin kovat, että niiden takia olisi pitänyt muuttaa. Joutuuhan pankillekin maksamaan melko lailla korkoja, joista rahoista ei itse hyödy. Nuukana ihmisenä olisin hyvin voinut sijoittaa lainanlyhennyksen verran rahoja järkevästi ja saada kerättyä omaisuutta muullakin tavalla.

Asoasunnoissakin on yhtä pieni vaihtuvuus kuin omistusasunnoissa. Kun asukas panostaa kymmenen tai parin kymmenen tuhannen euron verran asumisoikeusmaksuna asumiseensa, hän ei ole hetken mielijohteesta muuttamassa pois. Mutta pääsee toki asunnostaan omistusasuntoa helpommin eroon kolmessa kuukaudessa ja saa varmasti saman rahan takaisin minkä on siihen laittanut.

Asumisoikeusasuminen on siis monella tavalla turvallinen asumismuoto sopivaan elämäntilanteeseen. Minäkin olisin saanut sen kolmion kolmihenkiselle perheelleni. Sen sijaan minulla ei ollut varaa ostaa kuin kaksio. Onneksi poikani muistavat sen asunnon erityisen rakkaana ja kyllä minäkin olin olohuoneen parveeni oikein tyytyväinen.

Asoasumisesta tehtiin keväällä tutkimus, jossa 1012 asumisoikeusasukasta antoi mielipiteensä asumismuodostaan. Siinä tutkimuksessa korostui juuri tuo sama asia, mistä kerroin. Aso on hyvä ja suositeltava vaihtoehto silloin, kun ei ole halua tai ole mahdollisuutta ottaa isoa lainaa ja silti haluaa itselleen ja perheelleen omistusasumisen kaltaista asumisen turvallisuutta.

Päivi Karvinen

Heräsin sateen kiihtyvään ropinaan. Heti nousi huoli siitä, kuinka kaminan kipinöiden reittämä puolijoukkuetelttamme pitää vettä. Teltassa nukkui kanssani kymmenen lasta ja neljä aikuista. Väsytti kovasti, sillä olin vasta nukahtanut edellisen herätyksen jäljiltä. Joku lapsista kiljaisi unissaan. Sitä ennen säännöllisin väliajoin joku toinen lapsi hytisi kylmästä pyörittyään pois makuupussista tai tapahtui jotain muuta vastaavaa.

Kuulostelin sadetta ja ajatuksiini tuli edellisen illan pyssyn pauke. Sellainen aina havahduttaa miettimään, että mitäs nyt tapahtuu. Sain kuulla, että lähellä on ampumarata. Niin tietysti, eipä täällä lintukodossa muuten niin kovaa ja jatkuvaa ampumista kuuluisi. Pauke lakkasi tietysti jo hyvissä ajoin ennen nukkumaan menoa.

Mietin kyllä jo illalla, että miltä mahtaa tuntua tälläkin hetkellä tavallisista uzbeskeistä ja kirgiiseistä, kun siellä päin maailmaa pyssyn pauketta on oikeasti syytä kavahtaa. Yön pimeinä tunteina mietin myös, miltä mahtaa tuntua niistä tuhansista pakolaisista, jotka nukkuvat yötään samanlaisissa teltoissa kuin me nyt partioleirillä Pukkilassa.

Miltä mahtaa tuntua äideistä ja isistä, jotka havahtuvat sateeseen, lastensa pahoihin uniin, kylmään tai oman kroppansa puutumisiin vähän väliä alkeellisissa asumuksissa. Heillä ei ole tietoa siitä, että seuraavana yönä pääsee kunnolla oman kodin suihkuun ja huolella valitun oman patjan uumeniin levollisille yöunille.

Jos joku sanoo, ettei Suomi ole enää lintukoto, niin olen kyllä eri mieltä asiasta. Meillä on tajuttoman turvallista verrattuna moneen maailman kolkkaan, joissa tavallinen väki joutuu luopumaan kodeistaan ja pelkäämään koko ajan pahinta eikä tietoa paremmasta tulevaisuudesta ole.

Ensimmäisen yön jälkeen leirillä mietin, että on aivan älytöntä viettää aikaa vapaaehtoisesti askeettisissa leiriolosuhteissa. Ei koskaan enää, ajattelin. Toisen yön jälkeen totesin, että pistän itseni jatkossakin kärsimään leiriöitä, jotta muistan olla onnellinen kodistani, turvassa olevista läheisistäni ja tästä kotimaasta.

Meillä ihmisillä kun on yksi ikävä inhimillinen piirre. Emme ole koskaan tyytyväisiä, ellemme tajua tai havahdu yhä uudelleen tajuamaan, että voimme menettää sen, mitä meillä on.

Airot särpivät veden pintaa tasatahdissa. Veto vedolta etenemme kohti Hytermää, jonka rannassa astumme karjalaiseen pihaan. Hopeapajua muistuttavat kilsepensaat tuoksuvat imelän voimakkaasti mukulakiviaidan kupeessa.

Nousemme Romu-Heikin ja hänen vaimonsa Pikku-Julian entisen kotitalon raunioille. Se paloi jo vuosikymmeniä sitten, mutta pihapiirin koristeellisesta karjalaismökistä voi aistia päärakennuksen olemuksen. Samoin voi kuvitella topakan taloudenhoitajan kulkemaan kuivakan kangasmetsän polkuja pitkin tai isännän suunnittelemassa, mihin laittaisi seuraavan myllynkiven. Romu-Heikki oli keräilijä, joka jätti jälkipolville ihailtavaksi mitä mielenkiintoisempia kivipystejä.

Lähdemme kulkemaan kangasmetsän polkuja läpi suopursujen huumaavan tuoksun. Matkalla nousemme työn ylistykselle rakennettuja portaita, joiden yläosassa on valtava sementistä ja kivestä tehty paasi. Siihenkin on upotettu myllynkiviä ja painetuista numeroista näkee, että rakennusvuosi oli 1937. Nimismiehenä toiminut Romu-Heikki teetti sen kuulemma vangeilla.

Matka jatkuu rauhoittavalla harjulla, jonka rinteillä isot männyt kohoavat ryhdikkäinä ja alhaalla olevat lammet kimmeltävät kesäisesti. Istumme välillä valtavaan kivisohvaan ja mietimme, miksi siinä istutaan metsäiseen kuiluun eikä järvelle päin. Erikoinen ratkaisu, jolla varmasti on jokin mielenkiintoinen selitys.

Kulkumme johtaa aina polun päässä olevalle kivisillalle, jota pitkin pääsee hautasaarelle. Sinne on haudattuna tämän erikoisen valtakunnan valtiaat, Romu-Heikki ja vaimonsa Pikku-Julia.

Hautapaikka oli rajattu kauniisti vajaan metrin korkealla kiviaidalla. Noin parin sadan neliön, pyöreän muotoisen alueen keskellä oli luonnonkivinen kumpu haudan kohdalla. Seisomme sen edessä tovin.

Kulku kääntyy takaisin veneelle. Askel on verkkaisempi, enemmän ajatuksissa oleva.

– Tuollainen on upea päätös eletylle elämälle, toteaa yksi matkalaisista.

– Onhan se, mutta minä kyllä satsaisin enemmän viimeiseen vaiheeseen täällä ajassa, vastaa toinen.

Kolmas jättäytyy jälkeen ja on sen näköinen, ettei käydä häntä häiritsemään turhilla jutuilla.

– On kai sitä tultu siihen ikään, että tällainen paikka pistää miettimään elämän päättymistä, toteaa jälleen yksi.

– No johan sen jo ymmärtää osaksi tätä elämää, kommentoi toinen.

Airo särpii jälleen veden pintaa rytmikkäästi kohti Herttuan rantaa. Matka käy joutuisammin, tottuneemmin kuin mennessä.

– Hieno päiväretki. Hytermään kyllä voisi mennä toistekin, toteaa airoparin toinen.

– Niin oli. Sellainen akkuja lataava paikka, vastaa toinen.

Mitä tehdä itäsuomalaiselle muuttotappiokaupungille, joka on kuitenkin asumisolosuhteiltaan erinomainen? Matalaa asutusta ja liiketilarakentamista, väljyyttä, vehmautta, viihtyisyyttä ja kuohuva koski keskustan kupeessa. Imatrasta on nyt kyse

Mietin tuota käydessäni siellä alkuviikosta juttukeikalla. Haastattelemani asuntojen välittäjä kuvasi ongelmaa reuna-alueongelmaksi. Kaupungin keskustassa tai heti sen liepeellä olevat asunnot menevät senioreille hyvin kaupaksi, mutta heti vähän kauempana olevat asunnot eivät.

Jo parin kilometrin päässä keskustasta sijaitsevat asunnot ovat haasteellisia myytäviä. Erityisen haasteellisia ovat perheasunnot.

Venäläiset ostajat ovat vähän helpottaneet tilannetta. Ostamalla sijoitusasunnon Imatralta he saavat edullisesti kortteerin vierailuilleen sekä rahansa turvaan. Siksi Imatralla joka toisessa autossa onkin venäläiset kilvet ja liikkeiden tarjouskyltitkin ovat monin paikoin pelkästään venäjäksi.

Jotta Imatra säilyisi suomenkielisenä kaupunkina, pitäisi sinne saada varmaan jotain muutakin kuin koski, Valtionhotelli ja heinäkuinen Big Band –festari. Mutta mitä se voisi olla?

En oikein lämpene valtion laitosten hajasijoittamiselle kepulaiseen tyyliin vaikka ehdottomasti haluaisin, että elämisen mahdollisuudet säilyisivät muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla. On järjetöntä, että kaikkien pitää ahtautua Helsingin kupeeseen, kun Suomessa on niin paljon kauniita asuinseutuja.

Toivoisin valtion käyttävän aluetukia uusien innovatiivisten matkailuideoiden kehittämiseksi. Tai sitä tukea voisi käyttää siihen, että perustettaisiin Leville Päivikki Palosaaren matkailukoulu, jossa Päivikki itse opettaisi kädestä pitäen uusia Päivikkejä.

Valmistumisen jälkeen heidät sitten sijoitettaisiin raukoille rajoille tuomaan vipinää ja työtä. Sitä tarvittaisiin, jotta niihin Imatrankin perheasuntoihin saataisiin asukkaita.

Populäärimusiikkia vittulanjänkältä –kirja innoitti minua menemään vielä kauemmas lappilaista historiaa. Otin yhteyttä ainoaan elossa olevaan setääni, joka pystyi kertomaan sodanaikaisesta elämästä Kittilässä. Isä ja mummo ovat jo pois nukkuneet, enkä nuorempana tajunnut kysellä heiltä niistä ajoista.

Ajelin setäni luo uusmaalaiseen pikkupitäjään, jossa hän on elänyt jo yli 50 vuotta. Huolimatta etelässä vietetyistä vuosikymmenistä setämiehen puheessa vilahtaa h-kirjain oikeassa paikassa ja mie ja sie tulevat ihan aidolla nuotilla. Löysin taas itsekin sen nuotin.

– Missä tet asuitta silloin ko sie olit ihan pieni, kysyin isääni päivälleen vuotta vanhemmalta sedältäni.

Ja hän aloitti tarinansa seinällä olevasta kuvasta, joka oli otettu vanhassa Karvisessa eli isovanhempiensa talossa, jossa nuori perhekin asui. Kuvassa setämies istui vuoden vanhana lappilaisen krumeluuristi koristellussa keinutuolissa, jota peitti pitsikoristeinen istuinliina.

Kuvassa takana oli pitkä pöytä ja lipasto. Huone näytti samalta kuin mikä tahansa 30-luvun puolen välin koti etelä-Suomessakin. Isoisäni isä oli tullut työnjohtajaksi metsähallituksen leipiin kaukaa etelästä ja koti saattoi olla ehkä hieman paremmin varustettu kuin perilappilaiset asumukset.

– Tuossa pöydän päässä kylän vanhimmalla oli tapana lukea sunnuntaiseuroissa Lestadiuksen tekstejä. Ensin piethin seurat ja sitte juoruthin kylän tapahtumat, naurahti setä ja muisteli lappilaista perua olevan mummonsa olleen tiukan linjan lestadiolaisia. Maineeltaan tosi kipakka emäntä, jolta erityisesti pirunkusi – siis viina sai huutia.

Sitten kaikki loppui hyvin nopeasti. Keuhkotauti vei setiä ja tätejä ympäriltä, niin että jäljelle jäi vai kaksi sisarusta. Isä jäi henkiin, mutta joutui pian Talvisotaan.

Pienen pojan elämään tuli vuosikausiksi jatkuva punatähtiarmeijan hyökkäyksen pelko, hallan viemien satojen ja säännöstelyn takia nälkä ja sodan aiheuttaman materiaalipulan takia myös vilu. Vaatteista ja kengistä oli kaikilla puutetta.

– Sitten tuli vielä se evakkoretki, kun saksalaisten jaloista piti lähteä Ruotsiin. Ja kun tulimma takasin, niin kaikki oli poltettu. Siihen se meni vanha Karvinenkin. Muutamat pyyntipyssyt olimma saanhe piilotettua ennen lähtöä, mutta ei siinä kerinny mitään muuta. Niin kiireellä piti lähteä heti, kun Mannerheim anto käskyn ajaa yli 200 000 saksalaissotilasta kolmessa viikossa Lapista pois.

Kahdeksanhenkinen perhe majoittui ensin yhteen liiteriin, joka oli jäänyt polttamatta. Onneksi myös myllyjä oli jäänyt pystyyn ja yhden myllyn hirsistä rakennettiin perheelle talveksi asuinsija, parikymmenneliöinen huone. Ja kun tila kävi ahtaaksi väen jälleen lisääntyessä, pappani teki perheelle maakuopan eli armeijamallilla korsun.

– Ai että siellä oli lämmin asua. Toisilla oli paljon huonommin asiat. Ne vain tilkittivät sammalilla ladon seiniä ja asuivat niissä.

Kolmisen vuotta perhe asui näissä asumuksissa ennen kuin uusi talo nousi pystyyn. Siinä sitten perhe kasvoi kymmenlapsiseksi. Vain yksi lapsi kuoli ihan pienenä.

Elämä ei suinkaan auvoisaksi muuttunut uuden kodin myötä. Edelleen elämä oli jatkuvaa eloonjäämistaistelua. Halla saattoi vierailla vähäistä satoa karsimassa ja säännöstely tuntui arjessa. Kortilla olivat kaikki elintarvikkeet, kuten myös tupakka ja viina.

– Silloin melkein kaikki vanhat ämmät poltti Lapissa piippua ja kyllä se tuska oli kauhea, kun tupakkaa ei enää saanu.

Pienen pojan arkeen ei paljon leikkiaikaa mahtunut. Vanhimpina poikina setäni ja isäni hommana oli joka päivä tehdä puita ja kantaa vesiä. Molemmat lähtivät tukkimetsäänkin jo vähän toisella kymmenellä. Puiden parkkaus kävi hyvin jo 11-kesäiseltäkin.

Koulunpenkille ei ollut kansakoulun jälkeen asiaa vaikka kylän opettajakin kävi vanhemmille päisevästä pojasta puhumassa ja suosittelemassa oppikoulua. Poikaa tarvittiin tukkimetsän lisäksi pyyntihommiin.

– Eihän sitä kelhän ollu siihen aikaan varaa kouluja käyä, ko jatkuvasti oli kaikesta pulaa. Onneksi silloin vielä oli mettät täynnä lintuja ja met isäs kanssa pyysimmä riekkoja vaikka kuinka paljon ansoilla. Silloin ansapyynti oli sallittu. Äiti laitto niistä sitten oikein hyvää kastiketta.

Poikasten pyyntihommat olivat myös rahan arvoisia avuja. Kahdella oravannahalla sai ruotsalaiselta kaupparatsulta paketin Gevaliaa, ruotsalaista kahvia. Hyvää oli kuulemma myös ohrista paahdettu ja jauhettu jyväkahvi.

– Se oli oikeaa oravannahkakauppaa. Ja oli ne muutkin nahat haluttua tavaraa. Olihan se jännää aina odottaa, että mitä saamma saalhiksi. Joskus jos iso metso oli mennyt ansaan, niin se oli hienoa. Joskus oravat huusivat ansoissa, mutta kärppiä ei kannattanu mennä lähellä, jos ne oli vielä elossa. Ne oli vihasia.

Saksalaisten jäljiltä oli Lappiin jäänyt myös muitakin ikäviä matkamuistoja. Lappi oli pahasti miinoitettu ja ne veivät erityisen paljon poroja. Vaan eipä säästyneet ihmisetkään.

– Meän ikäisiä poikia meni niihin miinoihin, kun lähtivät värkkäämhän niitten kanssa. Pahimpia oli hyppymiinat.

Elämä alkoi helpottaa vasta 1952, kun viimeinen sotakorvauslasti meni naapuriin ja elintarvikkeita vapautui säännöstelystä. Mutta niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin, helpompi elämä koitui monen kohtaloksi. Kaikki alkoi sokerin vapautumisesta, arveli setämies. Sokerin avulla näes pystyi tuomaan iloa elämään kiljun muodossa.

– Mie luulen, että kun vuosikausia oli eletty puutteessa ja kurjuudessa, niin sitten, kun alko helpottaa, moni luuli olevansa paratiisissa, kun pääsi keittämhän kiljua. Monta sukua siihen meni ja isojakin taloja juothin alta. Sie voit vain kuvitella mitä maksoi käyä taksilla Rovaniemen alkosta hakemassa viinaa.

Setämies ei jäänyt menoa katsomaan yhtään pidempään kuin tarve oli vaikka omassa lapsuudenkodissa viina ei saanut edes haista nuorten miesten hengityksessä. Siitä piti isäukko äitinsä malliin kovan jöön.

– Mie näin, ettei siellä oikhein ollut työn tekemisen mahollisuuksia. Enkä mie niitä aikoja kyllä paljon muistele, ko ei niistä ole paljon kaunista muisteltavaa. Täällä minulla on ollu töitä ja nyt minulla on kaikki niin hyvin.

Setämiehen asunto on kunnan vanhustentalon yksiö. Naisihmisen silmin katsottuna se on miehisen askeettinen asunto, mutta kun on kuunnellut sedän puhetta kolmatta tuntia, kodin näkee hänen silmin. Se on hyvä ja rauhallinen turvapaikka ihmiselle, joka tietää, miten vähällä ihminen oikeasti voi joutua selviytymään elämässään.

Minäkin ymmärrän nyt hieman enemmän isääni, joka jäi sinne pohjoiseen asumaan. Ja ymmärrän senkin, kuinka sodan sanotaan vaikuttavan vielä meissä sodan jälkeen syntyneissä ikäpolvissakin.

Vuokraturvan Timo Metsola puhui tänään asuntomarkkinatilanteen outoudesta radiossa. Kieltämättä outoa onkin, että laman aikana asuntojen hinnat ovat vain nousseet, eikä ihmisiä pelota lainkaan ottaa uusia lainoja. Kreikan kriisi on aiheuttanut kuulemma pientä hidastumista, mutta muutoin alkaa jälleen olla asuntomarkkinoilla kuplimisen merkkejä ilmassa.

Metsola nosti esiin tärkeän asian eli että halpa korko ei suinkaan tarkoita, että asunnon ostaminen olisi nyt edullista. Päinvastoin se kostautuu kalliimpina asuntojen hintoina ja sitä kautta saattaa nopeasti muuttua todella kalliiksi asumiseksi.

Kun kiinteistövälittäjät ovat hyvin usein omistussuhteiden kautta pankkien käsikassaroita, niin ostajalle ei jää muuta mahdollisuutta kuin ajatella itse. Eli kyetä näkemään, että suhdannetilanne saattaa kääntyä hetkessä sellaiseksi, että korkoprosentti onkin aivan jotain muuta kuin ykkösellä alkava.

Vaikka Kreikan kriisin on arveltukin pitävän korkotasoa vielä ensi vuoden puolelle matalana, asuntolaina otetaan tänä päivä yleensä yli 15 vuodeksi. Siihen aikaan mahtuu monenlaisia korkotilanteita.

On hyvä, että asiasta puhutaan. Eipä taida olla mitään muuta keinoa saada ihmisiä ymmärtämään asian tärkeyttä. Kaikkihan eivät ymmärrä sittenkään ja odotettavissa on aivan varmasti kasvava jono velkaneuvojien pakeille. Se jono on kasvanut jo, mutta lähinnä kulutusluottojen osalta, kun niitä käytetään asuntolainan maksamiseen, josta nyt heti tulee mieleen hölmöläisten peitonjatkamispuuhat.

Vuokraturvan roolin asiasta puhujana ymmärtää hyvin. Kun ihmiset ostavat vähemmän asuntoja, vuokra-asunnoilla on parempi kysyntä. Mitä sitten. Asiasta puhujia saisi olla vielä enemmän, oli sitten vaikuttimet mitä tahansa.
Muita hyviä puhujia olisivat isot vuokranantajat, velkaneuvontaa antavat tahot ja muut sosiaalialan vaikuttajat, koulut, opiskelijajärjestöt, ammattiliitot, kansanedustajat yms.

Pankeillekin suosittelisin ihan oikeasti vastuullista valistamista aiheesta. Uskoisin ihmisten antavan arvoa sellaiselle toiminnalle.

Kun itse olin ostamassa olohuoneeseen isoa mattoa ja pohdin väriä, myyjä sanoi minulle, että ota mattomalleja sovitettavaksi vasta sitten, kun olette tapetoineet huoneen. Perään hän totesi, että tietystihän minun pitäisi myydä matto heti, mutta sillä tavalla teet varmemman valinnan ja olet mattoon monta vuotta tyytyväinen.

Annoin myyjän ammattitaidolle suuren arvon ja ostan mieluusti mattoni jatkossakin sieltä. Lisäksi olen suosittelin kauppaa muillekin (Mattokymppi Vantaan Porttipuiston liikekeskuksessa). Eli tuskin heidän kaupankäyntinsä ainakaan väheni vastuullisen toiminnan ansiosta.