Filosofi Pekka Himasen johtaman työryhmän loppuraportin käsittely julkisuudessa osoittaa surullisen selvästi, kuinka oikeaan työryhmä on päätelmissään osunut.

Arvokkaan elämän kunnioittamisen puute on johtanut siihen, että loppuraporttia ja sen tekijöitä kohdellaan armotta, repien heidän työnsä eli suuren osan elämäänsä arvottomiksi palasiksi perustellen asiaa enemmän tai vähemmän muotoseikoilla.

Himasen ryhmän työn raateleminen tällä tavoin peittää alleen sen, mistä oikeasti pitäisi tässä yhteydessä puhua eli arvokkaan elämän kunnioittamisesta.

Ei ole filosofien tehtävä tuoda konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä arvokas elämä pitää sisällään. Konkretian määritteleminen olisi meidän toimittajien tai yhteiskunnallisia palveluita suunnittelevien ja toteuttavien tahojen tehtävä.

Kun isot huutavat, pienet eivät uskalla sanoa ääneen, että kyllä tuossa perusasiassa on oikeasti sisällään tärkeä sanoma, jonka työstäminen eteenpäin käytäntöön antaisi meille kaikille paremman tulevaisuuden.

Me kaikki haluamme, että elämämme olisi arvokasta. Haluamme, että meitä ei sanottaisi irti työstä kevyin perustein tai ettei meitä kiusattaisi työpaikalla. Haluamme, että lapsemme ja vanhuksemme hoidetaan inhimillisesti. Me haluamme, että meille jää asumiskulujen jälkeen rahaa harrastuksiin tai että voimme toteuttaa itseämme ilman, että meidän pitää pelätä henkistä tai fyysistä väkivaltaa.

Kun arvokkaan elämän sanoma vaietaan näin isolla lekalla, käy mielessä pelko, että mihin me suomalaiset olemme oikeasti maatamme viemässä.

Päivi Karvinen

Tuo otsikon ajatus ei ole omani, vaan Aki Riihilahden, jota kävin taannoin haastattelemassa. On olemassa energisoivia ihmisiä ja Aki on ihan ehdottomasti yksi heistä.

Entiselle jalkapalloilijalle oli ilo haastatella toista entistä jalkapalloilijaa. Jälkimmäisen ura jalkapalloilijana on toki tunnetumpi. 🙂

Olen Akin kanssa ehdottomasti samaa mieltä, että ajatuksilla on suuri voima elämässämme. Ja mitä vanhemmaksi tulemme, sitä suurempi merkitys niillä on.

Kehon voimien heikkeneminen luo mahdollisuuden ajatella toisella tavalla, muuttaa totuttuja tapoja.

Aloitin eilen lokakuun lihattomuuden monen muun suomalaisen tavoin. Minäkin innostuin Rikun ja Tunnan haasteesta katsottuani Foodinc –dokkarin ja poikien keskusteluohjelman sen jälkeen.

Kaikki lähtee ajatuksesta, että minulla on yksilönä mahdollisuus vaikuttaa vähintäänkin omaan elämääni. Mitäpä en tekisi voidakseni hyvin ja jos sen seurauksena vaikutan pisaran tavoin laajempaan hyvinvointiin, niin sehän on mukava lisäsiunaus.

Akin mielestä olemme heittäneet vaikuttamisen ja vastuunkannon pallon jollekin muulle kuvitellen, että joku hoitaa asioitamme puolestamme. Ihmiset valittavat nykyään tosi paljon, vaikka meillä on perusasiat todella hyvin, kuten jokainen talous-, sosiaali- tai sotahistoriaa tunteva tietää.

Sorrun valittamiseen joskus itsekin, kuten varmasti jokainen joskus. En yritä väen väkisin kääntää silloin mieltäni positiiviselle vaihteelle, vaan mietin, mikä on oikea syy siihen, että valitan.

Yleensä syy löytyy jollain lailla elämäntapaan liittyvästä asiasta. Ei se minun kohdallani yleensä sen ihmeellisempää ole. Ja jos on, niin ratkaisukeskeiseen terapiaan uskovana yritän poistaa syyn, niin että positiivisille ajatuksille löytyy taas tilaa.

Joskus on pitänyt tehdä radikaalejakin muutoksia elämässä, mutta se on kannattanut. En viitsi tuhlata elämääni negatiivisiin ajatuksiin. Se on melkoista ajan ja kapasiteetin hukkaa.

Uskon siis oman ajattelun voimaan erittäin paljon, mutta niin uskon myös toisista ihmisistä saatavaan energiaan. Akin tapaaminen sai minut ajattelemaan paljon oman toimintani vaikutusta lähipiiriin.

Haluaisin antaa edes jossain määrin kanssakulkijoilleni energiaa samalla tavalla kuin Aki antoi sekä minulle että kuvarina juttukeikalla olleelle Jarille. Kiitos Aki!

Päivi Karvinen

Kuva: Jari Härkönen

Olen ollut pitkään turhautunut siitä, kuinka kaikki vaan valittavat, että ei kohtuuhintaisia asuntoja saada aikaan tonttipulan, rakentamisen kalleuden tms. takia. Onpa tuntunut siltäkin, että valtapeli jyllää ja sen alle jää asuntoja tarvitsevien tarpeet.

Mutta pohojalaanen Lakea Oy toi valoa tunnelin päähän kehittämällä ARAn kanssa vuokra-asunnonmallin, jossa asunnon voi lunastaa omaksi määräajan kuluessa.

Kyseessä on aito win-win –tilanne. Asukas saa riskittömän vaihtoehdon hankkia omistusasunto ja Lakea saa työllistettyä rakennuttajapuolen ja isännöinnin henkilökuntaa.

Tätä toimintaa voi luonnehtia aidosti yhteiskuntavastuulliseksi ja yleishyödylliseksi toiminnaksi. Kiitos Lakea ja kiitos ARA! Tällaisten toimijoiden kanssa on ilo tehdä töitä!

Lue tämän linkin kautta Lakean sivuilta lisää Omaksi-asunnoista. Myös Hesari kirjoitti asiasta tänään isosti kiitos Marja Salmelan asiantuntemuksen (Omaan asuntoon kohta osamaksulla).

Päivi Karvinen

Moraalinen ristiriita vihdoin tunnustettu

Olin tällä viikolla ministereiden Kiuru ja Niinistö järjestämässä toimittajatapaamisessa. Pääsin kysymään asuntoministeriltä, mitä hallitus aikoo tehdä vanhojen vuokra- ja asumisoikeusasuntojen lainoille, jotka tulevat asukkaille todella kalliiksi. Lainajärjestelmään on sisäänrakennettu maksuautomaatti, jolla kerätään koko ajan rahaa valtiolle.

Olin aivan ällikällä lyöty, kun ensimmäistä kertaa kuulin ministerin myöntävän, että valtio todellakin lypsää vuokra- ja asumisoikeusasukkailta rahaa yleisiin tarpeisiin. Näin ministeri totesi:

– Käytännössä niillä vuokrilla, joita ihmiset maksavat, maksetaan myös moottoriteitä tai syöpähoitoja tai pääministerin kanslian menoja. Tämä on iso juttu ja pointti on sinä, että kuinka kauan me voimme pitää moraalisesti oikeutettuna, että sieltä jatkuvasti lypsetään.

Olen tehnyt töitä seitsemän asuntoministerin aikana ja Kiuru on todellakin ensimmäinen, joka myöntää tämän tajuttoman epäoikeudenmukaisuuden, josta kärsivät pienimmät tulonsaajat. Ilokseni kuulin Kiurun kertovan myös tämän asian:

– Esitys on, että tämä oikeasti nostetaan päivänvaloon ja tehdään suunnitelma siitä, millä aikataululla tästä lypsävästä lehmästä luovutaan.

Mutta jälleen asot jäävät rannalle!

Mutta vaikka tuo huutava vääryys koskee myös asumisoikeusasuntoja, Kiuru ei vielä tässä vaiheessa luvannut huojennusten koskevan asoja. Eli asumisoikeusasukkaat joutuvat yhä edelleen toimimaan lypsylehminä valtiolle.

Syy tähän löytyy varmastikin valtiovarainministeriöstä, jossa suhtaudutaan asumisoikeusasukkaisiin paremman maksuluokan vuokralaisina, joita ei tarvitse tukea. Ministeri kuitenkin vastasi näin:

– Asumisoikeusjärjestelmässä tarvitaan enemmän läpinäkyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta, mutta en osaa vielä vastata, mitä siihen pitäisi tehdä. Mitään kirjauksia ei ole tehty.  Jossakin vaiheessa, jos itse jatkan näissä tehtävissä, aion puuttua näihin asoasukkaidenkin asioihin.

Päivi Karvinen

Hallituksen asuntopoliittisessa uudistuspaketissa esitetään, että valtion tukemien vuokra-asuntojen lainoitusvaihtoehdoksi tulisi uusi, 20 vuoden rajoitusajat sisältävä malli.

Tähän saakka 40 vuoden mittaiset rajoitukset ovat tarkoittaneet muun muassa sitä, että asunnot ylläpidetään omakustannusperiaatteella ja asukasvalinta sekä vuokrataso on säännelty. Rajoitusten alaisten asuntojen avulla ei saa kerätä yritykselle voittoa, mikä luo hyvän pohjan asumisen kulujen kohtuullisuudelle.

Rajoitusaikojen lyhentämistä ajaneet tahot ovat ehdottaneet muun muassa, että rajoitukset koskisivat kymmenen vuotta vuokranmääritystä ja toinen kymmenen vuotta vielä sitä, että talo pitäisi pitää vuokrauskäytössä.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vuokralaiset joutuisivat ensimmäisen kymmenen vuoden jälkeen joko vaihtamaan kotia tai sitten hyväksymään, että vuokra nousee omistajan tuotto-odotusten mukaan. Tai sitten vuokrakorotukset tulisivat verovaroin kustannettaviksi asumistukena. Toisen kymmenen vuoden jälkeen asukkailla olisi jatkuva epätietoisuus siitä, myydäänkö koti alta pois. Talo saattaa silloin jopa poistua vuokra-asuntomarkkinoilta.

Tuollainen toimintamalli ei lisää vuokra-asumisen arvostusta, vaan vahvistaa omistusasumisen kulttuuria. Se voi myös vahvistaa kansalaisten kahtiajakoa heihin, joilla on mahdollisuus hankkia omistusasunto ja heihin, joille se ei ole mitenkään mahdollista. Se voi siten myös lisätä segregaatiota eli alueellista eriarvoistumista, jota jo Suomessakin tapahtuu.

Lyhyempää rajoitusaikaa perustellaan sillä, että saataisiin yleishyödylliset rakennuttajat tekemään lisää kohtuuhintaisia asuntoja. Tavoite on tärkeä, sillä asumisen hinta pysyy kohtuullisena vain jos tarjontaa on kysyntään nähden riittävästi. Mikäli rakennuttajat kuittenkin tekevät jatkossa vain lyhyemmän rajoitusajan tuotantoa ja rajoitusajan ehdot ovat asumisturvaa heikentäviä, seuraukset voivat olla pitkällä tähtäimellä huonot.

Yleishyödyllisiltä vuokra-asuntojen rakennuttajilta olisi oikeasti yhteiskuntavastuullista toimintaa pidättäytyä lyhytnäköisestä voitontavoittelusta ja tehdä asuntoja, joissa asukkaat tietäisivät, että heidän asumisturvansa olisi taattu jopa koko asumisen elinkaaren ajan.

Valtion puolestaan pitäisi oikeasti kehittää 40 vuoden rajoitusaikamallia lainaehdoiltaan kilpailukykyiseksi vaihtoehdoksi, eikä olla viemässä asuntopoliittisilla päätöksillä yhteiskunnan kehitystä arveluttavaan suuntaan.

Päivi Karvinen

SAK on huolissaan asuntopulasta (HS 16.3.) ja esittää, että valtion tukeman asuntotuotannon rajoitusaikoja pitäisi lyhentää, jotta tuottajat tekisivät kohtuuhintaista asuntotuotantoa. SAK kannattaa myös sitä, että valtio tekisi uusia asuntoja Kruunuasuntojen kautta, koska se olisi SAK:n mielestä hyvä, suhdanteista riippumaton toimija tuohon hommaan.

Mihin on kadonnut VVO hoitamasta tuota samaa tehtävää? VVO on toiminut aikaisemmin juuri tuollaisena suhdannepoliittisena rakennuttajana toteuttaen esimerkillisesti yhteiskuntavastuullista tehtävää ainakin ensimmäiset 30 toimintavuottaan.

Mikä olisikaan ollut ammattiliittojen jäsenten työllisyystilanne 90-luvun laman aikaan, ellei VVO olisi rakennuttanut omistukseensa jopa tuhansia, valtion tuella toteutettuja vuokra- ja asumisoikeusasuntoja vuodessa.

Samalla saatiin suuri määrä kohtuuhintaisia asuntoja tavallisille palkansaajille. Sitä tarkoitusta varten SAK:laiset ammattiliitot perustivat VVO:n vuonna 1969. Nuo liitot omistavat yhä suuren osan VVO:sta. Yritys tekee nykyään todella vähän rajoitusten alaisia asuntoja.

Valtion tuella rakennutetut vuokra-asunnot ylläpidetään omakustannusperiaatteella ja vuokrataso on säännelty. Niiden kautta ei saa kerätä yritykselle voittoja, mikä luo hyvän pohjan asumisen kulujen kohtuullisuudelle.

Rajoitusajat ovat nykyisten säädösten mukaan 40 vuotta ja se aika halutaan nyt puolittaa esimerkiksi siten, että kymmenen vuotta rajoitukset koskisivat vuokranmääritystä ja toinen kymmenen vuotta vielä sitä, että talo pitäisi pitää vuokrauskäytössä.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vuokralaiset joutuisivat ensimmäisen kymmenen vuoden jälkeen joko vaihtamaan kotia tai sitten hyväksymään, että vuokra nousee sen mukaan, kuinka paljon omistajataho haluaa kerätä tuottoa. Toisen kymmenen vuoden jälkeen asukkailla olisi jatkuva pelko siitä, myydäänkö koti alta pois.

Tuollainen toimintamalli ei lisää vuokra-asumisen arvostusta, vaan päinvastoin vahvistaa sen imagoa epävarmana asumismuotona.

Missään ei näy merkkejä siitä, että kohtuuhintaisten asuntojen puute olisi helpottamassa. Siksi herättää ihmetystä, että ammattiyhdistysliike ei käytä VVO:ta nykyistä enempää asuntopoliittisena työrukkasenaan, vaan tukee toimenpiteitä, jotka rapauttaisivat vuokra-asumisen roolia yhteiskunnassamme.

Asumisen kustannusten kautta vaikutetaan merkittävästi tavallisten palkansaajien elinkustannusten kehitykseen. Sillä luulisi olevan merkitystä nimenomaan SAK:lle.

Päivi Karvinen

SAK:laiset ammattiliitot perustivat VVO:n vuonna 1969 saadakseen jäsenilleen kohtuuhintaisia asuntoja yleishyödyllisin periaattein. Nuo liitot omistavat yhä suuren osan VVO:sta, mutta yrityksen tahtotila on selvästi muuttunut.

VVO:lla on kuitenkin 40 000 asunnostaan noin puolet valtion tuella rakennutettuja vuokra-asuntoja, jotka pitää muun muassa ylläpitää omakustannusperiaatteella ja vuokrataso on säännelty. Niiden kautta ei saa kerätä yritykselle voittoja, mikä luo hyvän pohjan asumisen kulujen kohtuullisuudelle.

Ison asuntokannan avulla pystytään vuokratasausjärjestelmää hyväksi käyttäen myös ylläpitämään ja korjaamaan taloja ja asuntoja niin, ettei asukkaille koidu yllättäviä kustannuksia samalla tavalla kuin omistusasumisessa.

Vuokrantasausjärjestelmää on paljon parjattu, mutta se on oikein käytettynä ehdottomasti asukkaan edun mukainen järjestelmä. Iso toimija pystyy myös tuottamaan edullisemmin uusia asuntoja ja uusia maksajia rajoitusten alaisen asuntokannan hallinnointiin.

Ison asuntokannan mukanaan tuoma mittakaavaetu ei synny hetkessä, joten VVO:ta ei pystytä nopeasti korvaamaan. Asialla on siis suuri yhteiskunnallinen merkitys. Siksi on harmillista, jos VVO:n omistajat eivät enää ymmärrä antaa arvoa yleishyödyllisyydelle. VVO:n valtion tuella toteutettu asuntokanta pienenee koko ajan rajoituksista vapautumisen kautta, eikä uusia asuntoja tehdä.

Jos asian arvo ymmärrettäisiin, VVO tekisi enemmän valtion tukemia vuokra-asuntoja eikä vaan havittelisi lyhempiä rajoitusaikoja ja isompia tuottoja yhtiölle. Nyt käytössä oleva 40 vuoden rajoitusaika turvaisi ammattiliittojen uusille jäsenille kohtuuhintaisen asumisen vielä eläkepäivinäkin.

Missään ei näy merkkejä siitä, että kohtuuhintaisten asuntojen puute olisi helpottamassa. Siksi herättää ihmetystä, että ammattiyhdistysliike ei käytä VVO:ta nykyistä enempää asuntopoliittisena työrukkasenaan. Asumisen kustannusten kautta vaikutetaan kuitenkin merkittävästi tavallisten palkansaajien elinkustannusten kehitykseen.

Päivi Karvinen

Ystäväni osti uuden kodin Helsingistä. Se laukaisi minullakin sen tyypillisen kevätkaipuun uusiin neliöihin. En suinkaan ole mihinkään muuttamassa, minulla on Sipoossa unelmakoti, mutta se käsittämätön uusien kuvioiden kaipuu iskee minuun kyntensä säännöllisesti.

Annan sen iskeä, sillä on mukavaa unelmoida ja sikstoisekseen unelmilla on usein tapana myös toteutua. Unelmointini tulosta on nykyinen asuinpaikkani ja myös Huvikumpu, joten ei se ole lainkaan se turhaa puuhaa, kunhan muistaa, että pitää järkensä mukana unelman tavoittelussa.

Nyt unelmoin siitä, missä asun, kun vanhuus koittaa, enkä jaksa omakotitalon vaatimia toimia. Se voisi ihan yhtälailla olla yhä edelleen omakotitalo, mutta ilman isoa pihaa ja huolta ikääntyvän talon kunnosta. Mutta ihan yhtä hyvin se voisi olla rivi- tai kerrostalokin.

Tärkeintä unelmien kodissani on valoisuus. Löysin aikoinaan Kuopion asuntomessuilta ihanan talon, jossa kodin sydän oli keskellä oleva, avara olohuone. Ikkunat antoivat järvelle ja sisustuksen muotokieli oli pehmeän pyöreä, puuta oli käytetty sopivasti pehmentämään valkoisia kivirakenteita.

Tuo kuvassa oleva makuuhuone oli unelmieni täyttymys. Saatoin kuvitella itseni lueskelemassa tai vain lekottelemassa sängyllä ikkunoista avautuvaa maisemaa ihailemassa. Lekottelun jälkeen kävisin peseytymässä makkarin oheen liitetyssä, yksinkertaisen tyylikkäässä kylpyhuoneessa ja sen jälkeen pukeutuisin samoin makkarin oheen toteutetussa vaate/pukeutumishuoneessa.

Täysin rentoutuneena avaisin oven avaraan olohuoneeseen, jossa valo tervehtisi minua toivottaen uuden päivän alkaneeksi. Iltaisin nautiskelisin takan lämmössä joogaten ja mieleni olisi tyynen rauhallinen myös siitä asiasta, että matalaenergitaloni pitäisi hiilijalanjälkeni pienenä.

Siitä minä unelmoin. Mielenkiintoista, missä muodossa se toteutuu.

Päivi Karvinen

Molin käymäs Äiren tykönä Seinäjoella ja piipahrin samalla kattomas kaupungin uutta kirijastotalua Aalto-keskukses. Kylloli komia pysti niin sisältä ku ulukuaki, morerni mutta silti kotoosa.

Kannattaa käyrä tutustumas, jos lakeuksilla poikkiaa. Son luakiteltu arkkitehtoonisesti merkittäväksi rakennukseksi, enkä kyllä yhtään ihimettele miksi. Se sopii justihin Aaltokeskuksehen, vaikkei sookkaa ittensä Alavarin piirroskynästä lähteny. Uuren pystin on suunnitellu JKMM Arkkitehdit.

Istuksin aikani ikkunaseinän viäres olevilla oranssinpunaasilla keinustooleilla ja ihastelin näkymää Lakeuren Ristille. Sisäpualella mua viähätti se puun ja betonin synkka. Yhtään ei häirinny harmaa betonikatto, ku sitä puuta oli sopivasti ja valakoosta mones paikas.

Seki oli mulle mialuusta, että tila oli kauhian avara ja eri toimintoja ei oltu sirpalootu eri tiloohin, vaan sulas sovus oli kirijaosastot musiikkipaikkojen ja kahavilan kans. Siälä voi muuten syärä kunnon ruakaaki, jos näläkä yllättää. Ja tietysti siälä oli tietsikkajutut viimmeesen päälle.

Siitä moon aina tykänny pohojalaasis, notta monikaan niistä ei oo huanolla tavalla kateellisia. Se kateus vaan ilimenöö sillä tavalla, että teherähän ittelle vähän komiampaa ku krannis. Ne kun tietää, että tottakai kaikki on maharollista, kuvvaan taharotahan itte asiaa tarpeheksi palijon ja ollahan valamihia tekemähän häjyn palijon hommia.

Ei se ihime oo, notta pohojalaisis on muuta Suamea enämpi yrittäjiä. Moon sitä mieltä, että son justihin kiinni tuasta oikiasta näkökulumasta tuahon kateutehen.

Toivoosin meille Sipoosehenki samallaasta näkökulumaa, jotta saataasihin meilleki vähän äksöniä tähän kuntakehityksehen. Kirijaston vois muuten pistää jokivartehen ja samalla tavalla ison klasiseinän aukenemahan vanahalle kirkolle päin.

Eikä sen tarttis olla Seinäjoen kirijastoa isompi, mutta pyyrettääs vaikka Miina Äkkijyrkältä taireteoksia, kun son lehemänsäki antanu meirän iloksi kylän raitille. Miina pitääs taatusti hualen myös julukisuutta tuavista performanssiistaki. Jotakihan täytyy teherä aina vähän toisella tavalla ja mialuusti paremmin ku muut.

Päivi Karvinen

Väite 1: Suomi ei nouse talouden taantumasta viennin tai kulutuksen kasvun, työajan lisäämisen tai hyvinvointivaltion menojen jatkuvien leikkauksien avulla.

Väite 2: Suomi nousee vain sitä kautta, että sen jäsenet eli me kaikki suomalaiset voimme paremmin, iloitsemme elämästä, arvostamme toisiamme ja voimme toteuttaa itseämme. Taloudellinen kasvu on sitten tuon kaiken seurausta eli mukava lisäsiunaus. Ja mikä parasta, vaikkei hommasta innostuisi laaja joukko, niin omalla toiminnalla voi saada oman lähipiirinsä kukoistamaan ja elämään rikasta elämää.

Jos kuvittelit, että puhe yhteisöllisyydestä on vain kukkahattuhemmojen löysien huulien höpinää, niin pysähdy ihmeessä miettimään tarkemmin yhteiskuntamme tilaa.

Yksinäisyys lisääntyy yhdenhengen kotitalouksien lisääntymisen tahtiin. Nuorten mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet käsiin samassa suhteessa vanhempien lisääntyneen työstressin takia. Vanhusten hoito on käsittämättömän huonolla tolalla.

Kaikki tämä aiheuttaa jo nyt kallista laskua meille veronmaksajille puhumattakaan yksittäisten ihmisten hädästä eli yhteiskuntamme aivan huutaa avukseen yhteisöllisyyttä.

Toisinkin voisi olla. Mutta jos nyt ajattelet, että yhteisöllisyys hoituisi vain yhteiskunnan toimien kautta, niin älä unta näe. Kaikki mikä luo yhteisöllisyyttä, lähtee tavallisten ihmisten toiminnasta.

Mutta juuri siksi yksittäisen talon asukkaat voivat luoda omaan taloon hyvän ja turvallisen asuinympäristön riippumatta siitä, miten muu yhteiskunta toimii.

Jos kiinnostuit aiheesta, lue koko artikkeli, jonka kirjoitin Asokoti-lehteen: Suomi nousuun yhteisöllisyyden avulla

Voikaa ihmiset hyvin yhdessä!

Päivi Karvinen