Tämän päivän Hesarissa Marja Salmela nosti esiin Asuntopolitiikka on umpisolmussa –artikkelissaan, kuinka valtio perii vuokrataloyhtiöiltä lainoista jopa kaksi prosenttiyksikköä enemmän korkoa kuin vapailla markkinoilla. Kyse ei ole pikkusummasta, vaan noin 130 miljoonasta eurosta vuodessa.

Vihdoinkin tuo asia tuodaan esiin, sillä on valtiolta kaksinaamaista toimintaa, että he patistavat toimijoita tekemään lisää valtion lainoituksella taloja, josta sitten kupataan kunnolla katetta valtiolle. Ja maksajina toimivat siis juuri ne tavalliset palkansaajat, joiden asuminen alkaa olla jo aivan liian kallista erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Edellisessä kirjoituksessani syytin SAK:ta toimettomuudesta kohtuuhintaisten asuntojen tuottamisessa, mutta kyllä valtion toiminta vaikuttaa asiaan paljon enemmän kuin nyt esimerkiksi SAK:n.

Jos ihmettelet, miksi noita vuokra- tai asumisoikeusasuntojen lainoja muuteta tavallisiksi pankkilainoiksi, syynä on muun muassa se, ettei niillä taloilla välttämättä ole edes vakuusarvoa eli vapaarahoitteisen lainan saanti ei ole aina edes mahdollista.

Ja toinen syy on, että totta kai valtion laina on turvallisempi kuin kovan maailman pankkilaina. Valtio pitää vain sille turvatakuulle kohtuuttoman suurta hintaa, sillä kuten kaikki tietävät markkinakorot ovat olleet jo vuosikausia matalat, eikä sille tielle ole loppua näkyvissä.

En tiedä kuinka paljon vuokralaiset maksavat vuokrissaan pääomakuluja, mutta ainakin asumisoikeustaloja omistavan Asokotien vastikkeissa pääomakulut ovat peräti kuusi euroa neliöltä kuukaudessa. Keskimääräinen käyttövastike on noin 11 euroa.

Valtion lainaehdot ovat kaiken lisäksi sellaiset, että lainat lyhenevät todella hitaasti eli valtion rahastusautomaatti on aikoinaan turvattu pitkäksi aikaa.

Minun mielestäni on hölmöläisten valonkantohommaa, jos valtio lähtee vaan nostamaan asumistukia. Pitäisi tehdä isompi korjausliike, niin että järjestelmä saataisiin sellaiseksi, että sitä voisi kutsua oikeudenmukaiseksi. Samalla poistuisi rakennuttajilta tekosyy olla tekemättä rajoitusten alaista asuntotuotantoa.

Ilman muuta pitää kuitenkin säilyttää vuokraustoimintaa ohjaavaa valvonta ja tiettyjä rajoituksia, jotta yhteiskunnan tukea ei käytettäisi yhtiöiden tuottojen kasvattamiseen. Olisi naiivia kuvitella, etteivätkö jakokelpoiseen tulokseen tähtäävät yhtiöt niin tekisi, jos siihen on pieninkään mahdollisuus – laillisesti totta kai.

Päivi Karvinen

Kävin eilen Teuvo Auran 100-vuotisjuhlaseminaarissa. Lyhyesti sanottuna tuo pallosalamaksi mainittu entinen Helsingin kaupungin ylipormestari ja valtakunnan poliitikko taisi olla aikoinaan melkoisen aikaansaava tekijä, joka vaikutti myös asuntosektorilla. Minulle jäi kuitenkin parhaiten mieleen se, että häntä kuvattiin ihmisjohtajaksi, sovittelijaksi ja vahvaksi aatteen mieheksi.

Voi kuinka kaipaankaan tämän päivän politiikkaan ja yritystoimintaan samanlaisia tekijöitä. Ikävä kyllä taitaa monella toimijalla on nykyään tärkeämpää se, että näyttää bisnesmaailmassa hyvältä sen sijaan, että antaisi sosiaalisen aatteen palon ohjata toimintaa.

Hyvältä näyttämisestä tuli mieleen SAK:n ja STTK:n kasvupoliittinen ohjelma, joka julkistettiin tällä viikolla. Siellä on paljon paatoksellista asiaa myös siitä kuinka kohtuuhintaista asuntotuotantoa pitäisi saada liikkeelle nopeasti. Tavallaan syytetään monia tahoja vastuuttomuudesta, mutta ei katsota selvästikään omaan peiliin.

SAK:laiset liitot ovat isoina omistajina muun muassa VVO:ssa. Jos SAK haluaisi toimia sillä periaatteella, jonka takia se on ollut vuonna 1969 VVO:ta perustamassa, se ei syyttelisi muita, vaan ottaisi vastuun ja ohjaisi VVO:ta rakennuttamaan kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja.

Miksikö se ei tee sitä? Siksi, että SAK tarvitsee hupenevien jäsenmaksujensa korvikkeeksi VVO:n tekemää jakokelpoista tulosta. Asukkaan kannalta kohtuuhintaiset asunnot rakennutetaan valtion tuella ja lainoituksella, ne talot pitää ylläpitää omakustannusperiaatteella ja ne ovat voitonjakorajoitteisia. Siksi nyky-VVO ei juuri tee niitä enää.

Käännetäänpä asia toisinpäin. Jos SAK panostaisi ja todella saisi aikaan uusia kohtuuhintaisia asuntoja jäsenistölleen, huomaisivatko potentiaaliset jäsenet, että SAK:sta on ihan oikeasti heille jotain hyötyä? Kääntyisikö jäsenmäärä kasvuun, eikä SAK:n tarvitsisi enää huudella VVO:n voittojen perään? Jos VVO:n kautta tätä asiaa ei saa hoidettua, niin kannattiko perustaa uusi VVO – Valtakunnallinen vuokratalo-osuuskunta?

Voisi muuten joku fiksu laskea senkin, kuinka paljon SAK:n jäsenistölle olisi taloudellisesti kannattavampaa jos heidän edunvalvojansa taistelisi kohtuullisten asumiskulujen puolesta muutaman sentin palkankorotusten sijaan.

Muistutuksena vaan todettakoon, että tällä viikolla uutisoitiin myös, että vuokrat tulevat nousemaan tänä vuonna noin 3,5 %. Se johtuu vain siitä, että vuokra-asuntoja on liian vähän kysyntään nähden.

Päivi Karvinen

Kävin Barcelonassa tutustumassa muun muassa Anthoni Gaudin arkkitehtuuriin. Jäin koukkuun sen miehen aikaansaannoksiin!

Minua ei viehättänyt niinkään hänen aikaansaannostensa kauneus, koska rehellisesti sanottuna esimerkiksi La Sagrada Familia, Gaudin suunnittelema roomalaiskatolinen kirkko kaupungin keskustassa on paikka paikoin ulkoa päin jopa ruman vastenmielinen, mutta kokonaisuudessaan aivan lumoavan upea.

Kirkossa tunsin itseni Liisaksi ihmemaassa, joka vain suu auki äimistellen kulki paikasta toiseen ihmetellen Gaudin kykyä hyödyntää luontoa rakennuksen muotokielessä. En ole koskaan tuntenut sellaista ”jumaluutta” missään kirkossa ja yleensä aina tutustun maan kirkkoarkkitehtuuriin, koska se kertoo kulttuurista melkoisesti.

La Sagradan upeuteen vaikuttaa varmasti tieto siitä, että Gaudi pyhitti viimeiset vuosikymmenensä tuolle rakennukselle. Hän teki La Sagradaa intohimolla, jonka tuloksia me kaikki saamme ihastella.

Vastaavanlaisen kokemuksen intohimoarkkitehtuurista olen kokenut Intian Taj Mahalissa vieraillessani. Sehän on miehen rakkaudenosoitus vaimolleen ja suuruudenhulluudessaan täysin verrattavissa La Sagradaan.

Minua tuollainen hulluus viehättää. Annan arvon sille, että ihminen tuntee sisällään paloa, joka tuottaa tuollaisia monumentteja jälkipolville.

Ihan niin kuin olisi itsekin saanut ammennettua jotain virtaa La Sagradassa käynnistä. Jatkoin kuljeskelua siellä kirkossa, La Pederassa ja Park Güellissä vielä matkan jälkeisinä öinä unissani ja sellaista ei yleensä tapahdu.

Päivi Karvinen

Olin eilen Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn järjestämässä Asumisen uudistaminen –projektin loppuseminaarissa. Siellä loistivat poissaolollaan isot yleishyödylliset toimijat, jotka eivät toden totta ole viime vuosina kauheasti tuottaneet uusia, valtion tuella rakennettuja vuokra-asuntoja.

No hyvä, että ovat aikoinaan olleet innostuneita asiasta ja tuottaneet markkinoille kymmeniä tuhansia asuntoja.

ARAn seminaarin aloituspäivänä äänessä olivat pienemmät toimijat kuten Järvenpään Mestariasunnot ja Lakea Oy. Heillä oli kerrottavana uusia kehityshankkeita, joissa toteutetaan energiatehokkaasti kohtuuhintaisia vuokra- ja asuntoja. Hyvä juttu!

Noiden yritysten kaltaisia toimijoita tarvittaisiin nyt enemmän. Eli niitä, joilla on palava into tehdä jotain uutta sen sijaan, että mietitään vain asuntojen tuottoa. Ei Lakea ja Mestariasunnotkaan taloja persnetolla tee, mutta heitä ajaa selvästi eteenpäin muukin motiivi kuin raha. Tosin heidänkin intoaa on rajoittamassa juuri rahoituksen järjestämisen vaikeus.

Uskonpa, että uusia asuntoja ei saada liikkeelle ilman uusia, innokkaita toimijoita. Tänä vuonna on lähtenyt liikkeelle vain noin 400 ara-asuntoa, mikä on aivan järjettömän vähän kysyntään verrattuna.

Valtiovallan puheenvuoroa kuunnellessa – ministeri Kiurun sairaslomasijaisena toimi kansliapäällikkö Pokka – tuntui käsittämättömältä, että ministeriössä on sellainen käsitys, että rakentajia ei vain huvita tehdä uusia taloja.

VAV:n toimitusjohtaja Teija Ojankosken selkeässä esityksessä tuli hyvin esiin se, kuinka valtio kuppaa lainaehdoillaan kaikkein pienituloisimpia asukkaita. Kun korjaustoimintaan tarvittaisiin rahaa, sitä ei voida enää kerätä tai ottaa lisää lainanhoitokuluja kannettavaksi jo muutenkin korkeissa, omakustannusperiaatteen mukaan määritellyissä vuokrissa.

Valtion lainaehdot vaikuttavat siihen, että korot ovat jatkuvasti korkeat ja lainaa pystyy lyhentämään aivan liian hitaasti. Vuokrien korkeaan hintaan vaikuttavat myös valtion määrittelemät verot ja maksut, jotka lohkaisevat jo melko ison osan talojen hoitokuluista.

Olisi ensisijaisen tärkeää, että vanhojen lainojen ehdot uudistettaisiin siten, että korkokatto säilytetään, mutta korkotaso myötäilisi markkinakorkoja, eivätkä asukkaat maksaisi vuokrissaan ylikorkeita korkoja valtiolle, kuten ovat jo vuosikausia tehneet. En yhtään ihmettele, että asukkaat kokevat tilanteen epäoikeudenmukaiseksi.

On käsittämätöntä, että valtion taholta ollaan muka huolissaan erityisesti pääkaupunkiseudun asuntopulasta, mutta lainajärjestelmään ei ole suunnitteilla minkäänlaisia helpotuksia eikä eilisen kuuleman mukaan myöskään käynnistysavustuksia ole suunnitelmissa uusien asuntojen tuottamiseksi. Sillä konstilla saatiin vuoden 2008 talouskriisin jälkeen liikkeelle iso määrä asuntoja. Valtion täytetakaus uusille asunnoille voisi sekin olla nyt paikallaan.

Tiedän, että valtion taholta pelätään tuen menemistä vääriin taskuihin. Siksi ehdottaisinkin, että luotaisiin uudenlainen tukimuoto sellaisille toimijoille, jotka sitoutuvat tiukkoihin yleishyödyllisyyskriteereihin, joilla varmistetaan, että talot ylläpidetään omakustannusperiaatteella ja pysyvät vuokra-asuntokäytössä pitkään. Lähes ikuiset käyttörajoitukset ovat muuten jo käytössä asumisoikeusasunnoissa.

Tiedän, että tuollaista ratkaisua vastustetaan siksi, että se muka vääristäisi kilpailutilannetta. Siksi on vastustettu sitäkin ehdotusta, että valtio itse aloittaisi vuokra-asuntotuotannon omistamansa Kruunuasuntojen kautta.

Suomeksi sanottuna tuo tarkoittaa sitä, että jos asuntoja rakennettaisiin edullisesti paljon, tarjonta  alkaisi vihdoin vastata kysyntää, mikä aina johtaa hintojen laskuun.

Ja sitähän ei tässä rahan pyörittämässä maailmassa anneta tapahtua. Siksi puhe asuntopuolasta erityisesti pääkaupunkiseudulla jatkuu aivan samalla tavalla kuin muistan sen jatkuneen jo yli kymmenen vuotta.

Päivi Karvinen

Tiedäthän tilanteen, kun hankit itsellesi vaikkapa uuden merkkisen auton, alat nähdä niitä joka paikassa. Minä sain samanlaisen kokemuksen kuullessani terapeutilta, että tunnen syyllisyyttä monista asioista ihan turhaan.

Terapiassa käymistä ei muuten kannata häpeillä, päinvastoin. Se kertoo, että ihminen ei halua jämähtää vanhaan, vaan hakee tietä eteenpäin. Samalla tavalla yritykset käyttävät konsulttipalveluita muun muassa nähdäkseen, miksi vanha tyyli ei enää pelitä uuden tuloksen tavoittelussa.

Vaikka tavallaan olin tuon syyllisyysasian itse jo tiedostanut, niin ulkopuolisen havainnoijan sanomana tuo asia rävähti silmilleni ja aloin nähdä tilanteita, joissa todellakin itse omalla käytökselläni aiheutin itselleni ylimääräistä taakkaa.

Yllättävintä on ollut tajuta se, kuinka alitajuisesti jotkin asiat tapahtuvat. Minäkin olen aina pitänyt itseäni vahvana naisena, enkä todellakaan ole antanut kenenkään hyppiä silmilleni. Silti tuo syyllistymisen kiero peikko on päässyt ujuttautumaan minuun kuin toiseksi luonnoksi ja pilaamaan elämääni monella tavalla.

Ratkaisukeskeisenä ihmisenä aloin heti katkaista noita käytöshäiriöitä ja voit uskoa, että olo on ollut kuin uudestisyntyneellä.

Mutta se vaatii sen, että täytyy päästää välillä myös suuttumus pintaan. Se ei ole minulle tyypillistä. Olen aina ajatellut, että on jotenkin lapsellista päästää suuttumus esiin. Aikuinen ihminen käsittelee asioita mielestäni rationaalisen järkevästi.

Mutta suuttumus ja aggressio oikeassa paikassa ovat kuulemma puolustautumista tunnetasolla – aikuismainen asian selvittely puolestaan puolustautumista rationaalisen käyttäytymisen tasolla. Molempia tarvitaan. Mielenkiintoinen ja ihan loogiselta tuntuva ajatus.

Ulkopuolisen havainnoijan apuun turvautuminen on kyllä erinomainen keino saada uusi näkökulma oman mielen oravanpyörään. Jos ei se anna, niin ei otakaan, mutta parhaimmillaan sen avulla voi pitää yllä elämäniloa, eikä se ole lainkaan pieni asia.

Päivi Karvinen

p.s. Tuo kuva on acryylimaaleilla toteuteuttamani mielenmaisema eräänä keväisenä päivänä. Maalaaminen on erinomaista terapiaa sekin. Ja jos ajattelet nyt, että et osaa maalata, niin älä välitä, en minäkään, mutta on hitsin terapeuttista pursotella maalia alustalle ja katsoa, minkälaisia väriyhdistelmiä syntyy. Tarvikkeita olen ostanut muun muassa Clas Ohlsonilta.

Missä menee raja siihen, mihin asukkaat voivat vaikuttaa taloyhtiöissä, joissa he eivät omista asuntojaan, mutta toisaalta yhtiö on saanut talojen rakennuttamisen valtion tukemaa lainaa?

Olen aikoinaan tehnyt graduni vuokralaisdemokratiasta ja koko työurani kannustanut asukkaita yhteistoimintaan asumismuodosta riippumatta. Olen aina uskonut asukkaiden yhteistoiminnan positiivisiin vaikutuksiin. Ainakin tähän saakka.

Lakia yhteishallinnosta vuokrataloissa sovelletaan valtion tuella rakennetuissa vuokra- ja asumisoikeustaloissa. Laki antaa asukkaille päätösvallan lähinnä järjestyssääntöihin tai saunan varausvuorojen organisoimiseen. Yhtiön isoihin asioihin asukkailla on lähinnä vain tiedonsaanti- ja lausunnonanto-oikeus.

Omistajayhtiö päättää kaikista yhtiön talousasioista, kuten määrittelee vuokrat tai asumisoikeusasuntojen vastikkeet. Toki tekee sen lain puitteissa, sillä valtion tuki rajoittaa yhtiöiden toiminta monin tavoin.

Pitäisikö asukkailla olla enemmän valtaa päättää myös yhtiön talousasioista? Onko oikein, että asukkaat maksavat vuokrissaan ja vastikkeissaan yhtiön lainakuluja ja kasvattavat siten omistajatahon omaisuutta hyötymättä siitä itse taloudellisesti?

Yhteishallintolaki antaa mielestäni aivan riittävät vaikutusmahdollisuudet siihen nähden, että on kyse toisen omaisuudesta. Viisas omistaja kuitenkin kuulee asiakkaitaan ja toimii yhteistyössä.

Ja kyllä, mielestäni on oikein, että lainariskin kantava omistaja kartuttaa omaisuuttaan. Vuokra tai vastike on hinta siitä, että saa käyttöönsä asunnon ilman omistajan velvoitteita ja vastuita. Samoin asumisoikeusmaksu on hinta asumisen oikeudesta, ei osakkuus yhtiössä.

Mutta totta kai on tärkeää, että valtion tuella rakennetuissa taloissa asumisen hinta pitää pysyä kohtuullisena, koska ne talot pitää ylläpitää omakustannusperiaatteella. Valtion tehtävänä mielestäni on sitten valvoa näiden yhtiöiden toimintaa siten, että asukkaat voivat luottaa omakustannusperiaatteen toimivuuteen ja yhtiön voitonjakorajoitteisuuteen.

Miksikö uskoni asukkaiden yhteistoiminnan positiivisiin vaikutuksiin on nyt hieman horjunut.

Siksi, että olen seurannut läheltä, kuinka pieni ryhmittymä voi vaatia itselleen yhtiötasolla lain vastaisia valtuuksia ja tehdä sen vielä erittäin röyhkeästi unohtaen enemmistön toiveet ja tarpeet.

Sellaisesta toiminnasta harvoin koituu mitään hyvää. Ja kuitenkin, asukkaiden yhteistoiminnalla erityisesti talotasolla on  erinomaiset vaikutusmahdollisuudet talon viihtyvyyden lisäämisessä ja asumisen turvallisuuden tunteen kasvattamisessa.

Toki yhtiötason toimintakin on aivan kullanarvoista niin yhtiölle kuin asukkaille. Asumisen kehittäminen kun on parhaimmillaan silloin, kun asukkaat ja yhtiö tekee sitä yhteistyössä. Ja toisaalta, rakentava yhteistyö kasvattaa myös asukkaiden vaikuttamisen mahdollisuuksia.

Päivi Karvinen

Huvikummun viereinen oja täytettiin kunnan toimesta viime syksynä. Tänä kesänä sitten rikkaruohot pääsivät täydellä teholla valloilleen Helsingin veden ravinteikkaan mullan ansiosta. Pyysin kunnan puutarhuria katsomaan tilannetta ja hänkin tuumasi, että onpa hurjannäköistä.

Kysyin puutarhurilta, josko kunta voisi maisemoida penkan jotenkin, kun alueen ohi kulkee jatkuvasti liikennettä lenkkeilijöistä linja-autoihin. Eikä tietenkään vähäinen syy ole sekään, että minä katselen sitä työhuoneeni akkunasta lähes päivittäin. Mutta sen syyn takia eivät kunnan koneet taitaisi liikahtaa.

Puutarhuri raapi hieman ohimoitaan ja tuumasi, että resurssit ylläpitoon ovat vähäiset, mutta jos olen itse valmis tekemään hoitotyötä, niin silloin kunta voi perustaa siihen esimerkiksi luonnonkukkaniityn. Se sopisi tuohon paikkaan, johon talvella kertyy lunta sen verran paljon, ettei pensaita kannata ajatella.

Luonnonkukkaniitty! Jess, ajattelin heti ja sanoin, että ilman muuta olen valmis kitkemään rikkaruohoja. Olen aina haaveillut niitystä, mutta en ole saanut aikaiseksi sitä perustustyötä. Näin jo sieluni silmissä tulipunaiset unikot ja päivänkakkarat ilahduttamassa ikkunani alla.

Sovimme, että jos mahdollista, kunta käy jo syksyllä niittämässä pahaisen ryteikön ja minä muistutan keväällä lumien sulamisen aikoihin puutarhuria niittyasiasta. Pistin jo kalenteriini muistutuksen maaliskuulle.

On onni, että työkseni kannustan ihmisiä omatoimisuuteen ja rakentavaan yhteistyöhön. Muuten en ehkä olisi tajunnut ajatella tämäntyyppistä yhteistyötä kunnan puutarhurin kanssa.

Nyt tilanteesta hyötyvät kaikki. Saan Huvikummun ympäristön viihtyisäksi ilman että joudun itse hankkimaan ojan viereen aitataimia peittääkseni ruman ryteikön ja alueella kulkevat ihmiset saavat silmäniloa lenkkipolkunsa varrelle. Ja kaikki vain sillä hinnalla, että vietän ensi kesänä muutaman hetken ojanpenkalla rikkaruohoja kitkien. Sillä tavallahan vietän kesäpäiviäni muutenkin puutarhassani.

Toivottavasti kaikki menee niin kuin Strömsössä, mutta miksikäs ei menisi, kun ollaan ruotsinkielisellä maaperällä, jossa perinteisesti arvostetaan viihtyisää miljöötä.

Päivi Karvinen

Kävin poikieni kanssa Walesissa. Suosittelen paikkaa, jos mielii päästä harmonisen kauniiseen ympäristöön rauhoittumaan. Kännykkäkään ei toiminut Posherstonin pikkukylässä kunnolla. Mikä rauhan paikka.

Muutaman kilometrin patikkaretkiä löytyy mistä valita, parisen sataa erilaista versiota hyvin merkittyinä ja useimmat suhteellisen helppokulkuisiakin.

Niin helppokulkuisia, että ajatus saa rauhassa kulkea omia polkujaan. Jylhät, paikoin parikymmenmetriset rantatöyräät saivat ajatuksemme kulkemaan myös elämän ja kuoleman rajamailla: ajattele, kuolema on vain metrin päässä.

Nuo hetket ja keskustelut tulivat mieleeni tällä viikolla, kun mediasta on saanut lukea Mikael Jungnerin sydänkohtauksesta ja sain kuulla entisen työkaverini kuolemasta. Toinen kävi jyrkänteen reunalla ja toinen tippui. Kuolema tuli liki.

Oma isäni kuoli sydänkohtaukseen 49-vuotiaana. Olin tuolloin kaksikymppinen. Tajusin jo silloin, että kuka tahansa voi lähteä koska tahansa. Ja ikävä jää loppuiäksi meille, jotka saamme vielä jatkaa matkaa.

Walesin rantatörmällä olin onnellinen siitä, että sain käydä moninaisia keskusteluja poikieni kanssa ja kotona taas sitten tyttäreni ja mieheni kanssa. Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin sen, että läheisiin ihmisiin on hyvä yhteys. Millä muulla on väliä? Ei minun mielestäni millään muulla.

No ei me nyt vallan pelkästään vakavia ajatuksia matkalla puitu. Pölläiltiinkin paljon ja kaikenlaista keskellä vehmaita satumetsiä, ihanien lammasruokien äärellä pubeissa tai viehättävässä B&B-majapaikassamme St Govans Innissä.

Päivi Karvinen

Onhan se niin, että elämme täällä vain kerran, mutta silti harmittaa, että niin monet ajattelevat todellakin vain omaa elämäänsä eivätkä yhtään pidemmälle. Tarkoitan nyt ympäristöasioita.

Kannatan ehdottomasti Osmo Soininvaaran ajatuksia verotuksen siirtämisestä työnteosta luontoa kuluttavien raaka-aineiden ja energian kulutukseen. Sillä keinolla saataisiin monta asiaa hoidettua kuntoon.

Ihmisten ei tarvitsisi raataa itseään puhki töissä ja toisaalta vähenisi muun muassa älyttömän krääsän syytäminen markkinoille vain siksi, että kulutus pitää talouden pyöriä pyörimässä.

Olen jo kauan sitten sanonut, että on pakko olla keino lopettaa tämä kulutukseen perustuva, jatkuvan kasvun haikaileminen. Jokainen vähänkään nokkaansa pidemmälle ajatteleva ihminen ymmärtää tämän. Soininvaaran malli olisi hyvä keino oravanpyörän pysäyttämiseen.

Olen jo kauan paasannut siitäkin, että jokaisen ihmisen omalla toiminnalla ON merkitystä. Laiskat, mukavuudenhaluiset tai itseään pettävät ihmiset väittävät muuta.

Mistään muusta ei ole kyse kuin oman älyttömän toiminnan selittämisestä itselle parhain päin. Ihmisluonto on tosi lahjakas tuossa puuhassa.

Kukaan ei voi enää väittää, ettei maapallomme todella voi huonosti. Siitä tulee jatkuvalla syötöllä uusia todisteita. Päätä ei kannata enää pistää pensaaseen.

Mutta toisaalta se, että itse voi tehdä asialle jotain, on myös lohduttavaa. Riittää, että ei osta tavaroita vain huvin vuoksi ostamisen takia, lajittelee ja kierrättää jätteet tai hankkii ruokaa vain sen verran kuin tietää sitä syövänsä ja panostaa tietysti mahdollisuuksien mukaan lähiruokaan.

Noiden esimerkkien lisäksi on paljon, paljon muita keinoja toimia ympäristöä säästävällä tavalla. Lisää keinoja löytyy, kun pysähtyy miettimään omaa toimintaansa siltä kannalta, että kuinka paljon heitän roskiin tavaroita tai käytän autoani turhaan tai kulutanko vettä ja sähköä tarkoituksenmukaisesti vai ajattelemattomasti tuhlaillen.

Eikä kaikkea tarvitse tehdä edes heti. Aloittaa jostain, totuttelee ja laajentaa hommaa ajan kanssa.

Yhden ihmisen esimerkki moninkertaistuu, kun tuon kaiken uskaltaa tehdä avoimesti ja tarvittaessa myös puolustaa toimintatapaansa. Niin moni ei edes ajattele asiaa, ennen kuin joku hänet siihen havahduttaa.

Päivi Karvinen

Tässä hyviä linkkejä ekologisemman elämän alkuun: Motiva, Martat, Vihreät vaatteet, Trafi, Kuluttajavirasto, HSY

Astianpesukone teki laupeuden ja oli pakko kutsua korjaaja paikalle. Hän pisti koneen kuntoon ja siinä samalla minä tietysti hyödynsin tehokkaana toimittajana hänen ammattitaitoaan kyselemällä kaikenlaista.

Nuorimies kertoi, että viimeisten kolmen vuoden aikana kodinkoneiden korjaaminen on vähentynyt. Ihmiset arvioituttavat korjaajalla vakuutusyhtiötä varten korjauksen hinnan ja yhä useammin päätyvät siihen, että hankitaan uusi.

Koneet maksavat nykyään vähän, eivätkä ihmiset ole halukkaita satsaamaan laatuun. Käytetyille koneillekaan ei ole markkinoita, vaikka ne saisi pienelläkin korjauksella toimintakuntoisiksi.

Astianpesukoneen hinta pitäisi korjaajan mukaan olla vähintään 700 euroa, jotta se jotain kestäisi. Laatumerkeissäkin kuulemma on nykyään yhä enemmän susikappaleita.

Sitten kuulin, jotain tosi mielenkiintoista energiansäästökoneista. Niissä on kuulemma käytetty niin monimutkaista tekniikkaa, että ne hajoavat helpommin kuin enemmän energiaa kuluttavat, mutta simppelimmät koneet.

Korjaajan mielestä energiatehokkuudesta on tullut pelkkä markkinointikikka. Mielenkiintoinen asia, jota täytyy alkaa selvittää.

Päivi Karvinen