Sunnuntain Helsingin Sanomissa (4.10.2015) toimittaja Unto Hämäläinen nosti esiin 20 vaikuttajahenkilön näkemyksiä hallituksen toiminnasta. Artikkeli oli erinomainen esimerkki siitä, kuinka myös miehet juoruilevat eli keskustelevat siitä miltä asiat näyttävät ja tuntuvat.

Vaikuttajien nimiä ei mainittu. Kyselyssä ja haastateltavissa oli varmaan mukana naisiakin, mutta koska vaikuttajatahoina on viimeaikoina julkisuudessa näkynyt pääasiassa miehiä, oletan että suurin osa haastateltavista oli miehiä.

Erona naisten vastaavaan toimintaan on se, että yhteiskunnan valtarakenteista johtuen miesten juoruilulla saattaa olla dramaattisemmat vaikutukset. Tässä tapauksessa jopa maamme hallituksen toimintaan hetkellä, jolloin Suomi on poikkeuksellisen hankalassa tilanteessa talousongelmien ja pakolaiskysymyksen takia.

Juoruilu eli tuntemuksistaan keskusteleminen on ihan hyvä juttu, jonka on todettu helpottavan yksilön selviytymistä arjen paineiden alla. Hyvä, että miehetkin sitä tekevät, mutta on myös hyvä huomata se ero, mikä vaikutus toiminnalla on, kun juoruilu puetaan yhteiskunnallisen analyysin kaapuun.

Silti se on juoruilua, jonka motiivit on hyvä kyseenalaistaa niin arjen keskusteluissa kuin isommissakin piireissä. Niin naisten kuin miestenkin osalta.

Päivi Karvinen

Edellisessä kirjoituksessani puhuin haaveilemisen tärkeydestä. Olen kohta taas toteuttamassa yhtä unelmaani, kun vajaan parin viikon päästä lähdemme mieheni ja tyttäreni kanssa reissuun, jonka pääkohde on Cookinsaaret Tyynellä valtamerellä. Täytän pyöreitä ensi viikolla ja lähden lämmittelemään vanahoja luita.

No sitäkin toki, sillä lämmin keli on tullut minulle iän myötä yhä tärkeämmäksi ja tosiaankin se johtuu kropasta. Mutta en suinkaan valita ikääntymisen kauheutta sen takia. En todellakaan! Tunnen olevani juuri sen ikäinen kuin olen aina halunnut olla; on kokemusta, näkemystä ja virtaakin riittää, kun on pitänyt itsestään huolta. Kolotuksetkin pysyvät aisoissa, kun elämä on liikunnan, unen ja ravinnon suhteen tasapainossa. Ja onneksi on hyvä perusterveys.

Todellinen syy lähteä juuri Cookinsaarille on se, että olen käynyt siellä reppureissaten vuonna -86. Silloin ajattelin, että haluan tänne vielä joskus uudelleen. No nyt olen sinne menossa ja mieli on kuin parikymppisellä!

Edellisessä kirjoituksessani totesin, että kannattaa myös nähdä vaivaa unelmansa eteen. Tämä reissu on vaatinut parin vuoden säästökuurin. Ja vaiva on ollut sekin, ettei ole voinut tehdä meille niin tyypillisiä sponttaaneja reissuja juuri noista säästösyistä.

Se on rehellisesti sanottuna välillä vähän kiristänyt ilmapiiriä, mutta minua on auttanut jaksamaan se, kun tiedän, mikä paratiisisaari meitä odottaa. Uskoisin siipan ja tyttären olevan perillä samaa mieltä.

Moni on kysynyt, että mitä aiotte tehdä siellä pienellä saarella kolme viikkoa. Ei mitään ja sehän se ihanaa onkin. On rauha aistia, nauttia ja antaa ajatusten vaellella.

Mitään tekemättömyyttä kannattaa tietysti harrastaa säännöllisesti lähempänäkin, mutta ei se hullumppaa ole Rarotongallakaan, joka on siis Havaijin ja Tahitin välissä oleva pieni saari. Ja onneksi nuo isot saaret ovat niin paljon vetävämpiä, että Rarotongalle ei ole vieläkään hirveää turistitunkua.

Mistäkö sitten unelmoin, kun tämä on tehty? Aloitan tammikuussa joogaohjaajakoulutuksen. Haaveilen, että pystyisin joskus yhdistämään joogan reissaamiseen. Mielenkiintoista, millä tavalla se sitten tulee toteutumaan.

Päivi

p.s. Ihanille ja välittäville naapureillemme tiedoksi, että talollamme näkyy valoja ja savu nousee piipusta ihan luvan perästä, sillä jompi kumpi pojista punkkaa matkamme ajan meillä.

Asetin itselleni tavoitteen: olen noin seitsemän vuoden päästä taloudellisesti riippumattomampi tekemään asioita, joista todella pidän, kuten vapaa kirjoittaminen, joogaaminen tai mikä luova harrastus sitten onkin mieltäni kiehtomassa.

Nyt tuttavani todennäköisesti kauhistuneena ajattelevat, että nyt se työnarkkis on taas aloittamassa itsensä uuvuttamista tekemällä sikana töitä.

Ei en ole, olen vaan lukenut kirjan: Erilainen ote omaan talouteen, vapaus, onni ja hyvä elämä. Kirjoittajina kolme fiksua nuorta miestä Antti Rinta-Loppi, Pasi Havia ja Ville Lappalainen.

Kirjassa pohditaan käytännönläheisesti ja innostavasti muun muassa, että tuoko raha onnea, paljonko rahaa on riittävästi tai tarkoittaako säästäminen aina niukkuutta?

Erittäin virkistävää tekstiä tässä mullekaikkihetinyt, rahamäärääkaikentahdin, valitanitsenikatkeraksi  ja epäonnenijohtuuainamuista –maailmassa.

Ja erityisesti erittäin virkistävää siksi, että se ei ole mitään yli hilseen menevää ja maailmoja syleilevää gurumeininkiä vaan todella arjen talousasioihin paneutuvaa ja opastavaa asiaa.

Sanomattakin selvää, että pidän tuota tekstiä hyvänä siksi, että olen aina ajatellut samoilla linjoilla noiden poikain kanssa ja siksihän heitä on ilman muuta helppo pitää järkijätkinä. Heh, heh!

Tuon kirjan lukeminen kuitenkin antoi sykäyksen siihen, jota olen jo pitkään miettinyt. Suuri kiitos pojille siitä hyvästä! Pääsen sen varmasti jossain vaiheessa heille sanomaankin, sillä aion tehdä tästä aiheesta joskus artikkelinkin.

Jaa että miksikö seitsemän vuotta. Aion hakeutua joogaohjaajakoulutukseen, joka kestää seitsemän vuotta. Saman verran aikaa on siihen, kun Huvikummun laina on maksettu.

En aio toki  alkaa elämään mitään ”sitku” -elämää. Aloitan vaan tuon mielenkiintoisen ja elämänkylläisen matkan heti, sillä jo tälle matkalle lähteminen helpottaa varmasti elämääni monella tavalla.

Ja tietysti toivon, että seitsemän vuoden päästä haaveeni toteutuu jossain muodossa. Aina minun haaveeni ovat tavalla tai toisella toteutuneet, miksi ei nytkin.

Joka tapauksessa aina kannattaa haaveilla ja ottaa ensimmäinen askel haavettaan kohti, sillä sen olen myös todennut, että yleensä haaveiden eteen pitää vähän nähdä vaivaakin. Välttämättä siihen ei tarvita kuin asennemuutos, kuten nyt esimerkiksi tässä asiassa.

Päivi Karvinen

Tämän vuoden asuntomessuilta Jyväskylästä minulle jäi mieleen Maailmanpylväs-kerrostalo ja sinkun omakotitalo Noppa. Erinomaisia asuinkohteita.

Maailmanpylväässä oli hyvin suunniteltuja asuntopohjia ja hyvänkokoisia terasseja kauniisti avautumassa järvelle. Nopassa oli siinäkin aivan loistavasti käytetty kaikki 75 neliötä.

Juttelin Nopan suunnittelijan kanssa ja hän totesi talon suunnittelun lähteneen liikkeelle siitä, että suunnittelija väsyi kerrostaloasumisen häiriöihin. Niinhän se usein on, että ongelma tuottaa uusia innovaatioita.

Sen sijaan muu messutarjonta ei juuri säväyttänyt minua innovatiivisuudellaan. Vuodesta toiseen nähdään samantyyppisiä toteutuksia; ei suinkaan huonoja, mutta mieleen nousee kysymys, että kehittääkö tarjonta oikeasti suomalaista asumista?

On toki hyvä, että messuilla on edes pari tuollaista kohokohtaa, mutta miksi pitää tyytyä niin vähään?

Juttelin kaupungin kokkareilla kaupungin viestintäjohtajan kanssa ja hän ihmetteli, eivätkö messut voisi olla joka toinen tai joka kolmas vuosi. Erinomainen idea, komppasin heti.

Jos messut olisivat harvemmin, olisi myös messuorganisaatiolla aikaa ideoida ja etsiä asumisen kehityshankkeita mukaan yhteistyössä tutkijoiden ja rakennuttajien kanssa. Siten messut myös toteuttaisivat paremmin varsinaista tehtäväänsä eli parantaa asumisen laatua Suomessa.

Nyt se on lähinnä markkinatapahtuman järjestämistä eli sitä, mikä toiminta-ajatuksessa tulee vasta laadun parantamisen jälkeen.

Tiedän sen kokemuksesta, sillä vastasin sen firman viestinnästä vuonna 2008. Kyllästyin nopeasti siihen, että tärkeille asioille ei jäänyt aikaa, kun koko ajan oli viidetkin messut tekeillä. Ihan turha kuvitella, että sellaisella tahdilla kukaan pystyisi pysähtymään kehitystyöhön.

Jyväskylässä kävi vain noin 115 000 ihmistä. Helle toki vaikutti, mutta olisiko ollut syynä myös se, että ihmiset kaipaisivat sisältöön jotain uutta.

Messujen valojen yö oli jo loistava idea, jonka kaupunki toi uutuusideana mukaan halutessaan nostaa esiin valaistuksen merkitystä asumisessa ja omaa osaamistaan valosuunniittelun edistäjänä. Lisää moisia ideoita, kiitos!

Toivottavasti vähäinen kävijämäärä on se ongelma, joka pysäyttää messut kehittämään konseptia toden teolla uusille urille. Konseptihan on aivan loistava ja sillä on jo sellainen historia, ettei kannattaisi antaa sen kuivua kokoon liian kiireen takia.        Noppa-talo iltavalaistuksessa.

Päivi Karvinen

Satuin paikalla, kun Miina Äkkijyrkän lehmää vietiin isolla lavetilla pois. Taiteilija itse kuvasi tapahtumaa videolle. ”Nämä lehmät ovat kuin lapsiani”, kertoi Äkkijyrkkä, kun vaihdoin muutaman sanan hänen kanssaan. Sitten hän lähti hoitamaan ”lapsiaan” Riihimäelle, jonne ne olivat näyttelyyn matkalla.

Toivon todella, että Sipoon kunta hankkii edes yhden lehmän takaisin meidän sipoolaisten iloksi. Olen ihaillut niitä nämä neljä vuotta ja iloinnut, että kuntamme on ymmärtänyt, kuinka valtava määrä luovuutta niihin sisältyy.

Jokainen on varmasti täällä Sipoossa nähnyt lehmiä sen verran, että pystyi huomaamaan, kuinka tarkasti Äkkijyrkkä on osannut luoda peltilehmiin oikeiden lehmien upeat muotokaaret. Se vaatii näkemystä, puhumattakaan siitä, että on tajunnut, että nimenomaan autoista löytyy samanlaista muotokieltä kuin noista upeista luontokappaleista.

Minulle nuo peltilehmät ovat olleet luovuuden ylistystä. Ne ovat kertoneet omalla tavallaan sen, että luovuuden ei tarvitse rajoittua totuttuihin raameihin, vaan sitä voi toteuttaa monella tavalla, kukin siten, mikä itselle on luontevinta. Sitä viestiä toivoisin kunnan päättäjien haluavan välittää kaikille sipoolaisille jatkossakin.

Päivi Karvinen

Vaaleanpunaisen talon toimittaja

Huhtikuussa osallistuin Facebookissa haastekuvauskampanjaan. Kuvasin viiden päivän ajan arkeani.

Se oli hyvä haastekamppis. Sain todeta itselleni, että ainakin sen viikon ajan vietin omannäköistä ja itselleni mieluista arkea. Sitä asiaa ei tule helposti hoksanneeksi arjen tohinoissa.

Huhtikuussa pääsin työni puolesta tutustumaan myös monen muun tavallisen ihmisen arkeen asumisen näkökulmasta katsottuna, kun kiersin asiakkaani asukaskokouksia vetämässä Rauma-Joensuu –linjan eteläpuolella. Samalla rundilla olen ollut jo kolmena vuonna.

Tämän vuoden kokoukset ovat olleet ihmeen leppoisia. Ei turhia valituksia juuri mistään. Oma analyysini tilanteesta oli, että asiaan vaikutti olennaisesti maltilliset vuokrankorotukset sekä lämmin ja vähäluminen talvi. Kun tuollaiset perusasiat ovat kunnossa, ei turhista viitsitä valittaa.

Asumisen solmukohdista toki kokouksissa keskusteltiin vilkkaastikin. Asukkaat toivat esiin kerrostaloasumisen ongelmina muun muassa lajittelun ja autojen pysäköinnin.

Kaikki asukkaat eivät ymmärrä, kuinka roskaaminen vaikuttaa kaikkien viihtyisyyteen ja myös kustannuksiin tai että väärin pysäköity auto pihatielle voi olla jopa turvallisuusriski.

Naapurisopukin on välillä koitoksella liiallisen metelöinnin tai lemmikkien huonon hoidon vuoksi.

Kerrostaloasuminen vaikuttaa monella tavalla ihmisten arkeen. Kokouksiin osallistuneita kuunnellessa tuli jälleen kerran mieleen, että asumisen perusasioita pitäisi opettaa jo koulussa. Enää ei voi luottaa siihen, että perusasiat opetettaisiin kotona. Tässäkin asiassa uusavuttomuus periytyy.

Jos olisi aikaa pähkiä tuota asiaa enemmänkin, voisi asumisen perusopetuksesta kehittää koulutuskonseptin, jolle saisi varmasti joltain taholta projektirahaakin.

Itselläni on kädet niin täynnä töitä, etten tuohon hommaan repeä, mutta jos joku innostuu, niin käyttäköön tätä ideaa vapaasti hyväksi.

Päivi Karvinen

Filosofian ylioppilas Saara Seppälä toi Hesarin mielipidekirjoituksessaan (HS 24.2.) esiin, että asiantuntijuuden pitäisi ratkaista työelämässä sukupuolikysymyksen sijaan. Niin minäkin uskoin 80-luvulla nuorena opiskelijana.

Sittemmin työelämä on osoittanut todeksi asian, joka myös jo julkisesti tunnustetaan eli että sukupuolella on merkitystä työelämässä. Nuoren naisen työn hakemista hankaloittaa lapsentekoikä. Sen lisäksi perheen ja työn yhdistämistä pidetään yhä ensisijaisesti naisten haasteena. On selvä, että nuo asiat vaikuttavat naisten urakehitykseen.

Kun naisten eteneminen työelämässä on jo lähtökohtaisesti hankalampaa kuin miesten, ei ihme, että naisten asiantuntijuutta ei myöskään tunnisteta. Ei riitä, että tehokkaat superyksilöt nousevat silloin tällöin esiin, vaan tarvittaisiin naisten asiantuntemuksen esiin nostamista laajemmin.

Ei naiseus suinkaan ole mikään erityistaito työelämässä, mutta naisen näkökulma asioihin muotoutuu useimmiten jo pelkästään lapsen hankintaan liittyvistä syistä erilaiseksi kuin miehen. Siksi ainakin minä haluaisin, että naisten ääni kuuluisi koko yhteiskunnassamme vahvemmin.

Meidän naisten merkitystä ei tietenkään kukaan järkevä ihminen kiistä, mutta naiseuden aiheuttamat esteet työelämässä tuntuvat monista naisista vähintäänkin ammatillista arvoa halventavina tekijöinä.

Mutta millä muulla tavalla kuin kiintiöimällä saamme naisia esiin työelämässä ja asiantuntijoiksi mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Mielestäni kiintiöajattelua tarvitaan niin kauan kuin naisten määrä vaikuttajina on silmiin pistävän vähäinen. Sitä se yhä edelleen on.  Toki tarvitaan myös naisten omaa ymmärrystä luottaa itseensä ja toisiinsa. Eikä pahitteeksi olisi, jos valveutuneet miehet havahtuisivat huomaamaan naisten osaamisen nykyistä paremmin.

Pisteenä iin päälle voisi vielä tasata lapsen hankinnasta aiheutuvat kulut kaikkien työnantajien kesken. Pelkästään jo sillä tavalla vähennettäisiin melkoisesti sukupuolen merkitystä työelämässä.

Päivi Karvinen

Mika Lilli nosti Hesarissa (mielipide 18.2.) esiin tärkeän kysymyksen. On suorastaan kansantaloudellista vastuuttomuutta olla nostamatta esiin naisten osaamista yhteiskunnan eri osa-alueilla.

Itse törmäsin vastaavanlaiseen tilanteeseen eräässä rakennusalan julkaisussa, jossa pohdittiin asumisen tulevaisuutta. Viidestä asiantuntijasta vain yksi oli nainen. Ihmettelin ääneen asiaa julkaisusta vastanneelle miesjohtajalle, joka hämmentyneenä totesi, ettei äkkiseltään ollut tullut toista naista mieleen.

Julkaisun arvo ainakin minun silmissäni laski juuri siksi, ettei naisia oltu kuultu asiassa, jossa naisen rooli on yhtä tärkeä kuin miehen. Julkaisuun valitut asiantuntijamiehet olivat mielestäni laaja-alaisesti ajattelevia miehiä, mutta mies ei voi korvata naisnäkökulmaa aivan kuten ei nainenkaan voi korvata miesnäkökulmaa. Molempia tarvitaan.

Huolehtimalla siitä, että miesten ja naisten määrä asiantuntijoina pidetään tasapuolisena, saadaan nostetuksi esiin myös uusia naisia ja kasvatetaan yleistä tietoisuutta naisten osaamisesta. Siten on jatkossa helpompi myös muistaa naisasiantuntijoiden olemassaolo.

Tämän hetken valinnoilla vaikutetaan myös pitkälle tulevaisuuteen kaikkien meidän tyttärien elämään.

Toivon, että tyttäreni asiantuntijuutta arvostettaisiin tulevaisuudessa niin paljon, että hän voisi rauhassa tehdä sitä missä on hyvä, eikä joutuisi käyttämään voimiaan sen miettimiseen, miten pääsee asiantuntijana esiin miesten varjosta. Edellä kerrottu ja Mika Lillin esiin nostama esimerkki puhuu karua tosiasiaa siitä, että ihan vielä ei olla tässä tilanteessa.

Meillä ei pienenä maana globaalissa taloudessa yksinkertaisesti ole varaa siihen, että hyvää asiantuntemusta jää hyödyntämättä yhteiskunnan kehittämisessä vain siksi, ettei kenelläkään tule mieleen muita kuin miehiä asiantuntijoina.

Päivi Karvinen

Sain lukijapalautetta. Olen kuulemma pitänyt hiljaiseloa blogissani, mitä tosiasiaa en voi kieltää, vain selitellä. Olen uusimassa sivujani siitä syystä, että työstän uutta palvelua, sähköistä artikkelipalvelua. Samaan aikaan on muutenkin ollut mukavan työntäyteistä eloa, hyvä niin.

Luin eilisestä Hesarista kolumnin, jossa kirjoittaja oli työstämässä omaa asennettaan kuntoon liikunnan osalta. Mies oli tullut siihen johtopäätökseen, että muutos kannattaa aloittaa siitä, että työstää päästään pois kuvitelman, ettei ole liikunnallinen ihminen. Hyvä idea.

Jäin miettimään, mitä itse voisin työstää samalla tavalla uusiksi. Löysin oikeastaan monta asiaa, mutta viime syksynä muokkaamani asia nousi esiin nostamisen arvoiseksi.

Kärsin viime elokuiseen leikkaukseen saakka lisäkilpirauhasen liikakasvusta. Sitä ei kukaan tiedä kuinka kauan olin sen oireista kärsinyt, mutta diagnoosi tehtiin reilu vuosi sitten. Vaiva teki minusta tietyllä tavalla erakon, koska olin lähes aina väsynyt.

Se väsymys muokkasi ajatuksiani sillä tavalla, että ensimmäinen ajatus sosiaalisista kanssakäymisistä oli aina, että ei, en kuitenkaan jaksa nauttia niistä. Parempi olla rauhassa kotona. Aloin myös nähdä ihmiset rasittavina olioina ja itseni vielä oudompana oliona. Se oli sen pitkään jatkuneen prosessin pahin seuraus.

Onneksi pääsin – tehokkaan suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän ansiosta – vaivasta eroon ja sain voimani takaisin.

Kesti kuitenkin yllättävän kauan päästä eroon sairauden muokkaamasta ajatuskuviosta pään sisällä. Eli päästä eroon siitä ensimmäisestä ajatuksesta, joka alkoi yleensä aina ei-sanalla. Varmuuden vuoksi.

Pikkuhiljaa kuitenkin opettelin uudelleen näkemään, että ihmiset eivät sittenkään ole rasittavia voimasyöppöjä, vaan mukavia, enkä minäkään mikään kauhean outo persoona ole. No okei, olen kyllä, mutta tietty outous on ihan hyvä juttu!

Onneksi asenteitaan ja ajatuskuvioitaan voi todellakin muokata. Eläköön ihmisen kyky parantua asennevammasta!

Päivi Karvinen

Heti kärkeen sanon, että en ole väkivaltaisen toiminnan kannalla missään olosuhteissa, en lasten kasvatuksessa enkä yhteiskunnallisessa toiminnassa. En siis tällä kirjoituksella kannata Tampereen mellakoita itsenäisyyspäivänä.

Olen niistä huolissani, sillä olen jo kauan sitten sanonut ääneen, että tuloerojen kasvu ja kansan jakautuminen hyvin ja heikosti toimeentuleviin on ennenkin maamme historiassa tuottanut tuhoisaa jälkeä.

Tuloerojen kasvua on perusteltu sillä, että se tuo kaikille hyvää. Varmasti niinkin, mutta kolikon toinen puoli on, että myös vertailupinta kasvaa.

Ihmiset vertailevat aina omaa tilannettaan toisiin ja inhimillinen piirre meissä vaikuttaa siten, että vaikka omakin tilanteemme paranee, se näyttää huonommalta, kun sitä vertaa kanssakulkijaan, joka pinkaisee kauas edelle.

Yritystoiminnan kehittämisessä puhutaan aina hiljaisten signaalien havaitsemisesta ja käyttämisestä oman liiketoiminnan eduksi.

Tampereen mellakoihin johtaneet hiljaiset signaalit ovat olleet nähtävissä jo pitkään. Nyt ne signaalit eivät ole enää hiljaisia, ikävä kyllä.

Päivi Karvinen