Turun Sanomat julkaisi lauantaina 2.4. artikkelin, jossa Kelan pääjohtaja Liisa Hyssälä ehdottaa suurten vuokranantajien tulonmuodostuksen kohtuullistamista. Hyssälä toteaa, että tuki tulee vuokranantajalle kuin Manulle illallinen.

Muistui mieleeni takavuosilta erään suuren yhtiön johtajan toteamus toiminnan riskialttiudesta:  ”Riittää, kun reskontranhoitajat tulevat töihin, niin firma pysyy pystyssä.”

Kyllä noin riskitöntä tulonmuodostusta on kai varaakin kohtuullistaa. Ja on aivan oikeutettua, että valtio tekisi sen kohtuullistamisen. Valtion tuellahan nuo putiikit ovat omaisuutensa luoneet, vaikka eivät enää ARA-tuotantoa teekään.

Toki suuret toimijat investoivat uusiin asuntoihin ihan kiitettävästi, mutta on erittäin perusteltua kysyä, onko oikein, että ne tekevät vain kalliita vuokra-asuntoja? Onko oikein, että ne voivat pyytää asunnoista korkeaa  vuokraa, koska tietävät että asuntopulan alueilla asukkailla ei ole vaihtoehtoja ja valtio maksaa asumistukea tai toimeentulotukea joka tapauksessa?

Turun Sanomien artikkelissa todetaan, että asumistuki- ja toimeentulotukikulut ovat kasvaneet siten, että kansantalous ja veronmaksajat eivät kestä enää nousua.

Yksittäinen pienituloinenhan on jo pitkään kärvistellyt kohtuuttomien vuokrien kanssa. Josko tämmöinen ”hätähuuto” Kelan taholta vihdoin saisi aikaan sen, että isojen vuokranantajien vuokrankorotuksiin saataisiin jokin roti.

Mutta tasapuolisuuden vuoksi on tuotava esiin myös valtion toimet. Valtio on perinyt pienituloisimmilta kansalaisiltaan jo vuosikausia ARA-talojen rahoittamiseen käytetyistä lainoista huomattavasti korkeampia korkoja kuin mitä omistusasujat joutuvat maksamaan ns. vapaarahoitteisista lainoistaan.

Valtio siis rahoittaa yleiskulujaan noilla korkotuloilla. Asian myönsi asuntoministeri Kiuru muutama vuosi sitten häntä haastatellessani.

Olisi kohtuullista, että lainajärjestelmiin saataisiin vihdoin korjausliike, joka vaikuttaisi merkittävästi sekä asukkaiden maksamiin vuokriin että myös siihen, että toimijat innostuisivat tekemään enemmän uusia asuntoja valtion tukemalla lainoituksella.

Nyt valtion toiminta on kaksinaismoralistista, kun toisaalta ollaan huolissaan korkeasta vuokratasosta, mutta itse myös aiheutetaan sitä.

Päivi Karvinen

Olen vetänyt viitisen vuotta WH-Asuntojen asukaskokouksia. Kuukauden kokousputki kahdeksalla paikkakunnalla on juuri takana.

Kokouskäytäntöömme on kuulunut, että käyn paikkakunta- ja talokohtaiset asiat ensin iltapäivällä läpi paikallisten työntekijöiden kanssa. Illan kokouksessa puhutaan aina asumisen oikeista asioista, eikä mitään korulauseisia firman linjauksia. Myös työntekijät, kiinteistöhuoltajat ovat aina mukana kokouksissa.

Erittäin tärkeä osa kokousta on, että asukkaat saavat itse kertoa asumiseen vaikuttavista asioista. Yleensä ne ovat hyvin samantyyppisiä asioita talosta toiseen: asuntojen lämpötilat, asumisrauha, pihan tai yhteisten tilojen siisteys, parveketupakointi, lumityöt, lemmikit, lajittelu tai vuokrataso.

Firman viesti on asukkaille on selvä. Halutaan tietää asumisen vikakohdista, jotta niihin voidaan puuttua.

Joitain asioita ei tosin edes voida muuttaa. Ongelma voi johtua jostain muusta kuin yhtiön toiminnasta tai sitten jokin asia nyt on vaan niin kuin se on. Mutta sekin kääntyy voitoksi, kun asialliset syyt tuodaan esiin.

Ihmiset ovat fiksuja ja ymmärtävät mikä on mahdollista ja mikä ei. Siihen on tosin auttanut sekin, että olen täti-energiallani pistänyt joissain kokouksissa keskenkasvuiset illittelijät ruotuun korostamalla, että vaadin asiallista käytöstä, jotta asiat voidaan viedä rakentavasti eteenpäin.

Asiattomat ovat vaienneet ja suuri osa väestä kiittänyt tyylistä tulemalla vuodesta toiseen uudelleen. Monista asukkaista on tullut jo tuttuja, joita on mukava käydä joka kevät tapaamassa. Sain Raumalla nuo puiset voiveitset lahjaksi eräältä asukkaalta. Olen käynyt tekemässä heidän talonsa puutyöverstaasta, Mestentuvasta joskus juttuakin.

WH-Asuntojen asukaskokoukset ovat vahvistaneet käsitystäni, että ihmiset haluavat kokea, että heitä aidosti kuunnellaan ja että he voivat vaikuttaa edes jossain määrin asumiseensa. Kyse ei ole useinkaan isoista asioista. Joskus riittää vaikkapa ikkunoiden tiivistäminen.

Tänä vuonna kokouskierros on ollut jopa erittäin vuorovaikutteinen, kun hoksin kytkeä Pelargonia-asiakaslehden palautekyselyn osaksi kokousta. Sain seuraavia lehtiä varten aivan uusia näkökulmia siihen, mitä ja miten asioita pitäisi lehdessä käsitellä, jotta asukkaat saisivat lehdestä todellisen hyödyn.

Olen tavalla tai toisella tehnyt asukashallintotyötä ja hoitanut asukasviestintää jo yli 20 vuotta. Yhä edelleen innostun siitä, kun voin innostaa ihmisiä kehittämään omaa asumistaan.

Ihmisten vilpitön kuunteleminen on yksi merkittävä osa innostamista. Jokainen ihminen haluaa tulla kuulluksi.

Päivi Karvinen

Kävin lounastamassa ministereiden Berner ja Tiilikainen tiedotustilaisuudessa. Kärkiviestinä oli normien purku.

Salillinen tiukkaan istutettuja toimittajia kuunteli, kuinka tavoitteena on joustavoittaa kansalaisten toimintaa ja edistää elinkeinoelämän mahdollisuuksia kuitenkin niin, että säilytetään turvallisuus ja ihmisten vaikuttamismahdollisuus.

Tilaisuudessa oli melkoinen sillisalaattitarjoilu asian puolesta, kun tarjolla oli liikenne-, maatalous- ja ympäristöministeriön alaiset asiat. Itse olin tietysti kiinnostunut asumisen ja rakentamisen asioista.

Mieleen jäi päällimmäiseksi, että liito-orava temmellyksiä ei ehkä enää jatkossa noteerattaisi yhtä tiukasti kuin ennen, opiskelija-asunnoista voitaisiin harkita autopaikkojen vähentämistä tai asukkaiden vapaaehtoisen talkootyön verokäytäntöjä selvitetään. Tuttuja juttuja jo entuudestaan.

Kovin paljon ei Tiilikaisella ollut konkreettista kerrottavaa jo tehdyistä päätöksistä.

Tilaisuudessa mietin, että miksi tämä tilaisuus oli oikein järjestetty, kun uutisoitavaa tästä ei juuri ole. Saman huomion oli tehnyt moni valtakunnallisen median paikalla ollut toimittajakin, koska päivän pääuutislähetyksissä ei asiaa käsitelty nimeksikään.

Tiilikainen pääsi uutisiin maatalousasioista ja Berner selittämään, kuinka Suomessa ongelmalliseksi asian tekee se, että meillä säädetään lakeja kun muualla tyydytään säätelemään säädöksin. Niitä on helpompi soveltaa ja myös muokata uusiksi. No niinhän se on.

Skeptikkona toki mietin, että tuo tilaisuus oli vain julkisuustemppu, hallituksen kikka kolmonen päästä ulos jostakin muusta asiasta kuin yhteiskuntasopparista. Saattoi ollakin ja toimikin jossain määrin.

Silti harmitti, että tilaisuuden kärkiasia, normien purku jäi yhä vaille tukevaa lihaa luiden päällä. Me kaikki toimittajat odotimme varmasti jo tuloksia uutisoitavaksi.

Muistan kuinka ministeri Vapaavuori julisti ministerikautensa aluksi normipurkutalkoot muistaakseni vuonna 2007. Siitä asti hommaan on tehty. Olisi jo lupa odottaa tuloksiakin.

Tiedän toki, että ainakin asumisen saralla normien purkaminen on todella työlästä. Kuten arkkitehti Jari Mäkimattila totesi asiasta keskusteltuamme, niillä normeilla on yleensä perusteensa.

Miten yhdistää jo pitkään harjoitettu poukkoileva politiikanteko pitkäjänteiseen ja vastuulliseen kokonaisuuksien ymmärtämiseen ja hiontaan. Siinäpä sitä purtavaa.

Toivon todella,  että tuo epäilykseni tiedottamisen julkisuushakuisista syistä ei nyt pitänyt paikkaansa, vaan että ministerit aidosti halusivat kertoa väliaikatietoja asiasta. Olihan heillä toki paljon hyviä aihioita asiasta.

Päivi Karvinen

Kuningaskuluttajassa perättiin tänään (25.2.2016 Kuningaskuluttaja) sitä, että jollakulla pitäisi olla rotia sanoa, mikä on kohtuullinen vuokrataso.

Vielä 90-luvulla asia määriteltiin selkeästi siten, että asumisen kulujen kaikissa asumismuodoissa ei saisi viedä käytettävissä olevista tuloista kuin 25 prosenttia. Tänä päivänä mennään Helsingin seudulla kaukana tuosta luvusta.

Taannoinen haastateltavani, A-Kruunun hallituksen puheenjohtaja määritteli vuokratason siten, että pienipalkkainen työntekijä, ihan normaali velvoitteensa hoitava ihminen, voi maksaa vuokraa 10 – 15 euroa neliöltä.

Tuo yläraja tekee kuulemma jo tiukkaa ja lisää myös yhteiskunnan asumistukimenoja melkoisesti.

Suuri osa vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen hinnoista Helsingissä on reippaasti yli 15 euroa neliöltä kuukaudessa. Kun asunnoista on pula, voidaan pyytää mitä vaan. Näin se vain on.

Asukkaiden palkan ostovoima ei ole noussut samassa suhteessa vuokrien nousun kanssa, joten nykyinen hintataso on sikälikin todella kohtuuton, jopa lohduton.

Lohduttomaksi asian tekee se, että elämä menee todella pieneksi, jos rahat menevät vain asumiseen. Pistäkääpä omalle kohdalle. Ainakin minä olen viettänyt sellaista elämää nuoruudessani ja nyt näen työni kautta ihmisiä, jotka elävät sellaista kituutusta vielä pitkästi aikuisiällä. Ja he ovat ihan kunnollisia asiansa hoitavia ihmisiä.

Kuningaskuluttajan jutussa kerrottiin, että huoneenvuokralain muutostarvetta ollaan parhaillaan arvioimassa. Josko huoneenvuokralakiin saataisiin jonkinlaista kirjausta siitä, mikä on kohtuullinen vuokra ja vuokrankorotustaso.

Ollaanhan sähkönsiirtoyhtiö Carunankin korotuksia suitsimassa lailla. Kyllä asuminen on samalla tavalla ihmisen perusedellytyksiä ja asuntopulaa voidaan verrata ihan syystä monopoliaseman väärinkäyttöön.

Päivi Karvinen

Isoveljeni soitti minulle ja kiitteli vuolaasti, että heille myymämme sijoitusasunto takavuosina on ollut yksi hänen parhaista sijoituksistaan.

Hän oli kuulemma perehtynyt vastikään pääkaupunkiseudun asumisen hintatasoon ja järkyttynyt tasosta. Oli tyytyväinen, kun ostetun asunnon avulla tytär oli saanut kohtuuhintaisen asunnon Helsingistä.

Velipoika vuodatti hetken asuntomarkkinatilanteen älyttömyyttä ja puuskahti sitten, että valtion pitäisi pikaisesti tehdä pääkaupunkiseudulle 100 000 asuntoa, jotta asuntojen hinnat saataisiin kohtuullisiksi.

Hän totesi, että eihän tässä ole mitään järkeä, että asumisen hinta on niin kohtuuton ja valtio joutuu sitten maksamaan asumistukea älyttömästi ja se tukihan menee suoraan asuntosijoittajille.

Jos veljeni olisi poliittisesti vasemmalle kallellaan, en yhtään ihmettelisi tuota kommenttia, mutta ei, veljeni on paperi- ja energiateollisuuden parista leveän leivän yrittäjänä tekevä innovatiivinen bisnesmies.

Nyt hänkin on joutunut aikuistuvien tyttärien kautta näkemään tilanteen kohtuuttomuuden ja toisaalta bisnesmiehenä ymmärtää laajemminkin mikä arvo elinkeinoelämälle ja koko yhteiskunnalle olisi saada kohtuuhintaisia asuntoja.

Veljeni ei tiennyt, että valtio on jo mukana yrityksellään tuottamassa kohtuuhintaisia asuntoja. A-Kruunu on perustettu sitä varten parisen vuotta sitten.

Haastattelin eilen A-Kruunun hallituksen puheenjohtajaa Hannu Puttosta.

Puttosen haastattelussa tuli esiin, että A-Kruunu on perustettu tuottamaan nimenomaan kohtuuhintaisia asuntoja pääkaupunkiseudulle.

Yleishyödyllisiä toimijoita, jotka ylläpitävät kiinteistöjä omakustannusperiaatteella eli siten, että omistaja ei kerää vuokrissa ylimääräisiä tuottoja itselleen ja asumisen kustannukset pysyvät siten oikeasti kohtuullisina, sellaisia toimijoita on Suomessa nykyään todella vähän.

Puttonen korosti, että tavallisen palkansaajan vuokranmaksukyky riittää 10 – 15 euron neliöhintaan. Vapaiden markkinoiden vuokrataso Helsingissä on reippaasti yli 15 euroa. Ja tosiaan, asumistuen kautta valtion rahaa valuu asuntosijoittajien taskuun.

Puttosen haastattelusta on nostettava esiin myös yksi erittäin tärkeä seikka, jota hän korosti eli yhteisöllisyys. Hänen visionaan on, että A-Kruunussa tullaan kehittämään myös asukashallintoa.

Noissa valtion tuella rakennutetuissa taloissa pitää noudattaa lakia yhteishallinnosta eli lakia, joka antaa asukkaille vaikutusmahdollisuudet asumiseensa.

Lain vaatimukset voi täyttää melko pieninkin toimenpitein, mutta jos ymmärtää lain hengen, sillä voi saada aikaan todella paljon ihmisten elämänlaadun parantamiseksi. Ja siitä hyötyy myös yhtiö.

Niissä taloissa, joissa on asukastoimintaa, pidetään paikat paremmin kunnossa. Asumisen tapa on kiinteistöä kunnioittava.

Olen kirjoittanut juttuja yli 20 vuotta asukasyhteistyöstä. Olen nähnyt, kuinka sen avulla on vaikutettu siihen, että taloissa todella pidetään yhteisvastuullisesti huolta kiinteistöistä, koetaan talo turvalliseksi paikaksi asua ja talossa viihdytään.

Puhumattakaan siitä, mikä vaikutus tuolla toiminnalla on yksilön omanarvontunteeseen. Jokainen meistä haluaa kokea olevansa tarpeellinen yhteisössään.

Olin todella iloinen, kun Puttonen nosti tuon asian tärkeyden esiin. Hänelläkin oli omansa työuransa varrelta kokemus siitä, miten laaja yhteiskunnallinen merkitys tällaisten asioiden huomioon ottamisella on. Asuminen vaikuttaa hänen kokemuksensa mukaan todella laajasti ihmisen elämään.

Sen olen huomannut myös itse kirjoittaessani asumisen asioista. Siksi asumisen sarka on niin mielenkiintoinen.

Toivon todella, että A-Kruunu saa tuulta purjeisiinsa ja tuottaa runsaasti asuntoa pääkaupunkiseudulle. Rakentaminen on toki niin hidasta toimintaa, että sataantuhanteen kotiin on matkaa, mutta kaikki mitä nyt tuotetaan on enemmän kuin tervetullutta.

Pääkaupunkiseutu on nyt ihan tukossa tuon asian kanssa.

Päivi Karvinen

p.s. Tuo talonkuva on jälleen Tukholmasta. Siellä nyt vaan on niin kauniita taloja! Soisin näkeväni tuollaisia enemmän Suomessakin.

Nuo asukastoimintakuvat puolestaan ovat Raumalta WH-Asuntojen kohteesta, jossa asukkaat talkoilevat ja ovat tehneet talon tyhjiin varastoihin Puuhatuvan ja Miestentuvan. Hyviä esimerkkejä asukastoiminnan mahdollisuuksista.

Tuon otsikon isä on Timo Aro, joka puhui tänään ARA-päivässä Helsingissä. Hän esitti väitteensä tueksi monta faktaa. Muun muassa:

–        Taajamissa asuu neljä viidestä suomalaisesta

–        ¾ maamme bruttokansantuotteesta tulee suurimmilta kaupunkiseuduilta

–        Maamme kaupungistumisaste on näkökulmasta riippuen 70 – 85 %

Ja kun mennään 15 vuotta eteenpäin, on tilanne todennäköisesti se, että joka kolmannessa kunnassa työikäisiä on vähemmän kuin huollettavia lapsia ja erityisesti vanhuksia. Työikäiset muuttavat yhä useammin kaupunkiin työn perässä.

Samasta aiheesta jatkoi tutkija Mikko Annala. Hän kertoi, kuinka olemme luoneet kaupungit ensin tehtaiden ympärille tehdaskaupungeiksi. Sitten on rakennettu kampuskaupunkeja yliopistojen ympärille.

Nyt pitäisi Annalan mukaan luoda kohtaamisten kaupunkeja niin, että ne vastaisivat ihmisten muuttuneita elintapoja ja työelämän vaateita. Annala visioi, että tulevaisuudessa :

–        Pelkkään rutiiniin perustuvat työpaikat häviävät

–        Yhdellä ammatilla ei enää pärjää läpi työuran

–        Työpaikan sijaan puhutaan työstä, yrittämisestä ja toimeentulosta

–        Yhdessä tekemisen taidot ja välineet korostuvat työn tekemisessä

Ihmiset todennäköisesti hankkivat elantonsa yhä useammin pieninä sirpaleina eri lähteistä. Vähän niin kuin minä nyt. Voin rauhoittaa kaikkia, ettei tämä elämäntapa ole lainkaan kauhea!

Annala esitti, että tulevaisuudessa sellaiset työt kuin sihteerin, kirjanpitäjän ja myyjän työt häviävät. Kauhukseni hän näytti myös esimerkin siitä, kuinka kone pystyy tekemään jo ihan hyvän tekstinkin!

Viesti olisi selvä: mitään vanhaa ei kannata pitää itsestäänselvyytenä.

Vanhan kaupunkisuunnittelun ongelmana on Annalan mukaan ollut se, että tiloja ei ole suunniteltu edistämään kohtaamisia. Ja ettei auta hokea vain, että tiheä kaupunki on paras mahdollinen.

Tiheys kääntyy hyödyllisiksi asioiksi Annalan mukaan vasta silloin, kun se mahdollistaa vuorovaikutuksen.

Uudenlainen kohtaamisten kaupunki olisi sekoitus asumista, työntekoa ja palveluita. Se kokeilee ja kannustaa kokeilemaan. Ja se rakentuu asukkaiden, yritysten ja kaupungin hyvällä yhteistyöllä.

Sellaisesta kaupunkiasumisesta voisin itsekin tykätä.

Se että kaupungistuminen on monelle tunnetila johtuu varmasti siitä, että suomalaiset kaupungit nykymuodossaan eivät ole kovin kodikkaita, eläviä, sympaattisia tai puoleensa vetäviä muutoin kuin hetkittäin.

Niistä tosiaan puuttuu se luonnollinen vuorovaikutus ja kohtaaminen. Tuntuu siltä, että kaiken yllä on aina kiireen ja vaatimuksen tukahduttava saastepilvi.

Ehkä kaikki ei ole kuitenkaan kiinni vaan suunnittelun ja rakentamisen tavoista. Energiansäästämisessä asumisen tavat ja tottumukset ovat ratkaisevassa roolissa. Ehkä suomalaiset voisivat opetella höpöttelemään enemmän toistensa kanssa, niin syntyisi nopeammin noita kohtaamisten kaupunkeja.

Täytyy aloittaa itsestä.

Päivi Karvinen

Kävin tänään tekemässä juttua Vuokralaiset ry:n Asuntomme-lehteen HOASin Jätkäsaaren kohteessa Välimerenkadulla. Vuonna 2012 valmistuneessa kohteessa on 220 asuntoa ja viisi asukastoimintatilaa.

Valtiontukemassa asuntotuotannossahan tulee olla asukastiloja muistaakseni tietyn asuntomäärän ylittävissä kohteissa. Kun kohde on noin iso kuin Välimerenkadulla, ARA-hintaan mahtuu monta kerhotilaa.

Välimerenkadulla tehtiin homma järkevästi eli otettiin asukkaat mukaan suunnittelemaan, mitä toimintoja viiteen tilaan halutaan.

HOAS teki vielä senkin järkevän liikun, että osti suunnittelu- ja projektihallinta-apua Demos Helsingiltä, kun omassa organisaatiossa oli kädet täynnä perustyötä.

Asukkaiden työpajoissa syntyi seuraavat tilat:

–          Jätkäbaari yleiseen oleskeluun. Tilaan on kaikilla asukkailla avain ja sitä asukasaktiivi Joonan mukaan käytetään ahkerasti. Itse hän käy siellä lukemassa tentteihin, kun tilassa ei ole tietsikkaa häiritsemässä ja modernit lämpölasit haittaavat kännykän kuuluvuutta.

–          Cinemasaari on elokuvatila, jossa pidetään joka viikko koko talon väelle leffailta. Sen järjestämisestä vastaa viiden hengen porukka. Tilaa saa varata talon nettisivujen kautta myös yksityiseen käyttöön.

–          Sali on kuntosali, jonne avaimen on lunastanut 70 asukasta. Asukastoimikunta tekee jokaisen kanssa vuodeksi kerrallaan sopimuksen käytöstä, mutta käyttö ei sinällään maksa mitään. Sopimus on vain hyvä keino varmistaa, että salia käytetään vastuullisesti.

–          Upstairs sijaitsee talon ylimmässä kerroksessa. Noin 30 neliöistä, vessalla ja minikeittiöllä varustettua tilaa voi varata talon nettisivujen kautta yksityisiin bileisiin, joita kuulemma järjestetään lähes joka viikonloppu. Tilaan kuuluu myös terassi, joten tila tuplaantuu kesällä. Asukastoimikunta järjestää Upstairsissa myös talon juhlia: kevätjuhlan, welcome weekin juhlat syksyllä ja supersuositun pikkujoulun. Upstairs tuo soppelisti asukkaille lisätilaa yksiöelämään.

–          Funhousesta löytyy biljardipöytä. Sinnekin on kaikilla asukkailla avain.

–          Inno on tarkoitettu harrastetilaksi, josta löytyy myös silitysrauta laudan kera sekä lainattavaksi erilaisia tarvetyökaluja. Sinnekin pääsee asukkaan omalla avaimella. (Ei kuvaa.)

Eikös kuulostakin hauskalta asuintalolta!

Kun asukkaat oli sitoutettu jo suunnitteluvaiheessa, he myös innolla rakensivat talkoilla esimerkiksi Jätkäbaarin ikkunapöydän ja kunnostivat tilaan pöydät, jotka olisivat muuten päätyneet ties vaikka roskiin.

Elokuvatilaan asukkaat rakensivat korokelaverin, jotta tilaan saatiin elokuvateatterimaisuutta. Kalustus tupsahti sekin ties mistä käytettynä. Luulin, että yhtenäisen punaiset sohvat olisi ihan varta vasten tilaan hankittu.

Talosta löytyy monen moista taitajaa. Toiminnoista kertonut Joona totesikin, että hänelle teekkarina antoisaa on ollut se, kuinka on voinut tutustua laajasti erilaisiin ihmisiin. Joonalle aktiivisuus on ollut elämää rikastuttava kokemus.

Tulin jälleen kerran asukastoimintajuttukeikalta intoa pinkeenä. Ihmisten halu toimia ja parantaa oman asuinympäristönsä laatua virkistää joka kerran, kun kuulen tällaisia esimerkkejä. Ja olen sentään kirjoittanut näistä asioista jo yli 20 vuotta!

HOAS:n kohteet ovat toki täynnä virkeitä ja uutta pelkäämättömiä nuoria, mutta kaikki se, mitä Joona kertoi Välimerenkadun talon toiminnoista, on toteutettavissa myös ns. tavallisessa vuokra-, asumisoikeus- tai omistusasuntotalossa.

Onneksi niitäkin esimerkkejä löytyy. Ei asukastoiminta ole mihinkään hävinnyt. Se vain muuttaa muotoaan esimerkiksi siten, että sokerinlainaus tehdään yhä useammin talon omilla Facebook-sivuilla kuin ovelle kolkuttaen. Ihan hyvä tapa sekin.

Tutustu kohteeseen: Hoas Jätkäsaari

Päivi Karvinen

Hesari kertoi joulun alla Helsingin Huvilakatu 18 talosta, jossa taloyhtiön asukas oli innostanut naapurit mukaan hauskaan joulupuuhaan. Talosta tehtiin joulukalenteri. Ikkunoihin askarreltiin isot numerot ja jokainen asunto sai omansa, joku jopa kaksi.

Kukaan ei halunnut jättäytyä pois ja numerointi sovittiin niin, että kenenkään poissaolo ei jättänyt numeroikkunan valaisemista hoitumatta.

Ihana idea asukkaiden yhteistoiminnoista, joista olen kirjoittanut jo yli 20 vuotta! Totta kai sitä piti käydä katsomassa ja kuvailemassa. Käytiin Huvilakadulla tyttären kanssa jouluviikolla, koska tämmöinen lämmin hauskuus on mun mielestä parasta mielen valmistelua jouluun.

Ei meinattu ensi löytää kalenteria, kun kadun puolelta ei näkynyt mitään numeroita, mutta ystävälliset asukkaat olivat jättäneet opastuksen sisäpihalle.

Ja sieltähän se löytyi! Käsittämättömän yksinkertainen idea, joka teki hienostokaupunginosan talosta lämminhenkisen. Tulipa samalla tutustuttua tutun kadun toiseen puoleen, jolla en ollut koskaan käynyt.

Tytär ideoi heti, että tuo idea olisi hauska nähdä muuallakin ja pisti minut kuvittelemaan kalenterin siihen taloon, jonka näimme WTC-aukiolla New Yorkissa vuosi sitten. Olisi varmasti tehnyt siitä lasikivitalosta inhimillisemmän.

Pienistä ideoista voi syntyä vaikka mitä. Ja usein homma ei vaadi muuta kuin yhden ihmisen innostumisen samalla tavalla kuin Huvilakadun kalenteritalossa.

Voin kuvitella, kuin kalenteriprojekti on tutustuttanut naapureita keskenään ja luonut yhteishenkeä. Asukastoiminnalla on sellainen vaikutus.

Naapureiden tunteminen luo myös turvallisuuden tunnetta ja asukkaiden yhteistoiminta myös vähentää ilkivaltaa ja järjestyshäiriöitä talossa. Jotain sellaista, mitä ei rahalla saa aikaan. Siksi se on aivan loistavaa toimintaa sen lisäksi että siitä saa usein miten myös hyvän mielen.

Oikein rauhallista, levollista ja myös iloista joulunaikaa kaikille!

Päivi Karvinen

En halua käyttää sanaa solidaarisuus, koska se on poliittisesti niin arvolatautunut ilmaisu. Puhun siis toisten ihmisten huomioon ottamisesta. Näin joulun alla tämä näkökulma on muutenkin sovelias ja ihmiset sille vastaanottavaisia.

Olen vastustanut kauppojen aukioloaikojen vapauttamista niin kauan kuin muistan. Kantani ei ole mihinkään muuttunut, koska perusteluni ovat aikaa kestäviä.

Muistan, kuinka 70-luvulla aukioloajat alkoivat pidentyä. Yh-äitini oli Seinäjoella Lehtisen tavaratalossa töissä ja kulki töihin polkupyörällä kesät talvet. Meille tuli auto vasta, kun olin teini-iässä.

Muistan kuinka alakoululaisena soittelin usein äidille illalla ikävissäni, että koska sä tulet kotiin. Silloin kaupat saivat olla auki vain kahdeksaan. Kesti aina vähintään yhdeksään ennen kuin äiti oli kotona jälkitöiden ja polkupyöräilyn jälkeen.

Minulla sentään oli kivenheiton päässä mummo turvana, jos oikeasti joku hätä olisi tullut.

Monella lapsella ei ole enää isovanhempia lähellä ja suurin osa kauppojen myyjistä on yhä samanlaisia pienipalkkaisia äitejä ja isiä, jotka sinnittelevät toimeentulonsa kanssa. Erityisesti pääkaupunkiseudulla, jossa suurin osa työpaikoista on, elämisen kustannukset ovat korkeat, eikä vaihtoehtoja toisenlaiseen elämään ole tarjolla.

Kauppojen aukioloaikojen vapautumisen päätöksessä puhuu vahvemman ääni. Vanha totuus kuitenkin sanoo, että yhteiskunnan sivistys mitataan sillä, miten se pitää huolta heikoimmistaan.

Miten aiotaan nyt pitää huolta siitä, että lapsille tarjotaan vastavuoroisesti sellaiset olosuhteet, että heidän ei tarvitse tuntea turvattomuutta tai elää kohtuutonta päivärytmiä? Miten se varmistetaan tilanteessa, jossa leikataan kaikkia mahdollisia kuluja?

Olen itse tilanteessa, jossa minulla on mahdollisuus muokata työaikani täysin sen mukaan, että olen aikuistuvien lapsieni ja muistin kanssa kipuilevan äitini tukena aina kun he minua tarvitsevat.

Tiedän, että olen etuoikeutetussa asemassa, sillä minulla on mahdollisuus valita täytänkö elämäni työllä vai en.  Silti muistan erittäin hyvin lapsuusmuistojen lisäksi senkin ajan, kun poikani olivat pieniä ja minullakin Yh-äitinä vaihtoehdot vähissä.

Joskus mietin, että miksi ihmeessä häiritsen mielenrauhaani vaahtoamalla näistä asioista, kun itsellä kuitenkin ovat asiat nyt todella hyvin. Herkkänä ihmisenä koen tällaiset epäoikeudenmukaisuudet ihan kehossa saakka.

Mutta onneksi se heikkouden hetki menee nopeasti ohi. On tärkeää puhua toisten ihmisten huomioon ottamisesta ääneen. Se on ihan oikeasti tärkeää eikä mitään tyhjänpäiväistä pehmolöpinää. Sen tietää jokainen poliittisesta suuntautumisestaan huolimatta siinä vaiheessa kun tarvitsee syystä tai toisesta muiden apua tai ihan viimeistään silloin, kun elämä vetelee viimeisiään.

Jack&Jill –jenkkikomedialeffassa Al Pacino esittää itseään ja lausuu puhuttelevan totuuden kertoessaan Jillille, että veljesi rakkaus sinua kohtaan on hautakumpurakkautta. Se havaitaan vasta sitten, kun on jo myöhäistä.

Komedioita ei kannata hyljeksiä. Niissä on paljon piiloviisauksia. Aiomme perheen kanssa katsoa joulun aikaan paljon leffoja. Eilen hankin Kansakoulukadun Vitosen-divarista vinon pinon leffoja, pääasiassa komedioita. Jouluna en ehkä jaksa vaahdota.

Päivi Karvinen

p.s. Kuva on Göteborgin asuntomessuilta vuodelta 2005. Olen harmitellut, kun en ole voinut käyttää tuota hauskaa kuvaa missään. Tähän se jollain lailla sopii, ehkä…

Kuuntelin tänä aamuna salilla Ylen ykkösaamua. Loistava ohjelma muuten. Ja kiitos Ylelle muutenkin tosi hyvästä ohjelmatuotannosta! Onneksi heidän ei tarvitse juosta klikkausjournalismin tahtiin. Ainakaan vielä.

Tänään Ykkösaamussa käsiteltiin Suomeen tehtyjä investointeja. Invest of Finlandin johtaja Antti Aumo perusteli tilastoihin vedoten, kuinka investointien määrä on kasvanut hienoisesti.

Suomea pidetään Aumon mukaan kustannuksiltaan kilpailukykyisenä maana monella sektorilla. Suomi on viime aikoina tehtyjen kilpailutusten perusteella valittu toimintamaaksi muun muassa Romanian, Irlannin ja Espanjan sijaan.

Aloina olivat muun muassa ICT ja Cleantech eli ns. puhdas teknologia, joka tarkoittaa tuotteita, palveluita, prosesseja ja teknologioita, jotka edistävät luonnonvarojen kestävää käyttöä.

Ohjelmassa verrattiin tilannetta myös Ruotsiin. Edellispäivän Hesarissahan oli meille kerrottu, että Ruotsi mennä porskuttaa ja me vingumme pahasti jäljessä.

Aumo toi hyvin esiin, että ei pitäisi verrata mihinkään, vaan keskittyä omaan tekemiseen, mutta mainitsi, että investoinnit Ruotsiin sen sijaan ovat hienoisessa laskussa. Ruotsi on kuulemma saavuttanut todennäköisesti sillä saralla huippunsa.

Jäin miettimään ohjelmaa kuunnellessani, että miksi ryvemme jalat puoli metriä maan alla surkutellen tilannettamme? Ketä palvelee tämä pessimismin kylväminen tai sen jatkuva toitottaminen, että elämme nyt todella vaikeita aikoja? Jokaiselle on varmasti jo käynyt selväksi, että jotain tarttis tehdä.

Pessimismi palvelee tietysti nyt erityisen hyvin skandaalinhakuista mediaa. Ikävät uutiset myyvät aina paremmin.

Pessimismin ei kuitenkaan luulisi palvelevan meidän hallitusta eikä varmasti palvele meidän maatamme. Silti hallitus on ottanut taktiikaksi painottaa koko ajan vain uhkia, pakkoa ja luottaa kerta toisensa jälkeen tietynlaiseen saneluun.

Se kummastuttaa ja pistää miettimään myös tarkoitusperiä. Ja minä sentään olen alkujaan ajatellut ihan positiivisiakin ajatuksia nykyisestä hallituksesta.

Ylen ykkösaamussa haastateltiin myös Eduskunnan tulevaa pääsihteeriä Maija-Leena Paavolaa. Järkevän tuntuinen nainen muuten.

Paavola selitti, että kun hallitusohjelman toteutustavoite on nyt kovin etupainotteinen, niin siksi lakeja tehdään liian kovalla kiireellä. Entisestä poiketen lakeja valmistellaan myös selvityshenkilöiden kautta, kun ennen niitä valmisteltiin komiteoissa.

Komiteakäsittely oli hitaampaa, mutta Paavola totesi hyvin, että jälki oli yleensä laadukkaampaa, koska useamman ihmisen pähkäily tuottaa yleensä parempaa tulosta kuin yksinajattelu. Niinhän se on. Olen sen monta kertaa todennut omien kirjoitustenkin osalta.

Jos voisin olla hallituksen neuvonantaja, ehdottaisin minäkin Paavolan ja Tiitisen tavoin, että ottakaapa poijjat nyt askel taaksepäin. Heittäkää kiirus tykkänään pois ja myöntäkää, että nyt täytyy ottaa uusi alku tähän hommaan. Ehkä muutama henkilömuutoskin olisi paikallaan uskottavuuden palauttamiseksi.

Sen jälkeen voisi tehdä viestintästrategian, jonka yhtenä tärkeänä elementtinä olisi nostaa esiin kaikki mahdolliset positiiviset uutiset, joita nyt on revittävissä esiin ja vakuutetaan kansalle, että kyllä tämä tästä.

Koska niin se on, kyllä tämä tästä tokenee. Suomi on houkutteleva maa investoijien mielestä, meillä on huippuosaamista ja kuten Antti Aumo totesi, meidän palkkatasokin on kilpailukykyinen niillä aloilla, joilla nyt bisnes pyörii.

Jotain säätämistä varmaan on monessakin asiassa, mutta viestintästrategiaan voisi nyt lisätä myös sen, että palautetaan kompromissien teko ja konsensuspolitiikka kunniaan. Siinäkin meillä on huippuosaamista, kun sille ymmärretään vaan antaa arvo.

Päivi Karvinen

p.s. Kuva on muuten Tukholmasta, jossa vierailen vuosittain, koska pidän ruotsalaisesta positiivisesta itseluottamuksesta siihen, mitä he tekevät. Ja Tukholma on kaunis kaupunki.